Alzheimerin tautiin kuolleesta Glen Campbellista kertova I´ll Be Me on kaikkien aikojen parhaita musiikkidokumentteja

Monet ikääntyneet muusikot lähtevät saappaat jalassa. Toisin sanoen, he jatkavat uraansa niin kauan kuin se on mahdollista. Eikä se välttämättä ole kiinni rahasta, vaan siitä, että he haluavat tehdä loppuun asti sitä mitä osaavat ja mihin nuorina rakastuivat: musiikkia. Hyvä esimerkki on Glen Campbell, jonka pitkän uran loppuvaiheita kuvaa hienosti näyttelijä-ohjaaja James Keachin dokumentti Glen Campbell: I’ll Be Me (2014).

Itse tutustuin Campbellin musiikkiin pesunkestävänä rokkipoikana 1960-luvun loppupuolella kun eräs kaverini hankki Campbellin kokoelmalevyn. Minuun Campbellin kantripopin ei olisi pitänyt purra lainkaan mutta kyllä vain puri. Ehkä siihen vaikutti Campbellin hieno kitarointi, joka purskahteli jousien välistä.

Campbell pysyi tyylilleen uskollisena. Etenkin Jimmy Webbin sävelmien tulkitsijana hän oli erinomainen. Campbellin esittämät laulut kuten Wichita Lineman, Galveston ja Rhinestone Cowboy ovat nykyään klassikkoja.

Campbellissa ei ollut kapinallisesta häivääkään. Hän oli konservatiivinen amerikkalainen showmies, joskus hieman korni lauluissaan ja esiintymisissään, mutta mikään ei poistanut sitä, että hän oli loistava muusikko. Se näkyy Keachin elokuvassakin, joka kuvaa Alzheimerin tautia sairastaneen Campbellin jäähyväiskiertuetta. Muisti pätkii, jopa perheenjäsenet alkavat unohtua, ärtymys nousee pintaan, mutta kun Campbell tarttuu kitaraan, oikeat sävelet nousevat jostain lihasmuistista.

I’ll Be Me on nähty Teemalla jo muutaman kerran, mutta ansaitsee uusintansa, sillä se on yksi parhaista musiikkidokumenteista, samalla kertaa sekä rohkaiseva että pohjattoman surullinen. Campbell kuoli 81-vuotiaana elokuussa 2017. Samana vuonna julkaistiin hänen viimeinen albuminsa, osuvasti nimeltään Adios.

Glen Campbell: I’ll Be Me, la 18.8. klo 20.00 Yle Teema & fem