Elokuva-arvio: Suden vuosi on täynnä osaamista, mutta henkilöhahmot jäävät yhden ominaisuuden torsoiksi

Suden vuosi on suomalainen draamaelokuva vuodelta 2007. En ole lukenut Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaania, jota on kiitetty muun muassa yliopistomaailman ja kirjallisuuden kuvauksesta. En kuitenkaan usko sen käsittelevän aihepiiriään yhtä hollywoodiaanisella kosketuksella kuin Olli Saarela tulkintaansa.

Leffassa on elokuvallista voimaa ja osaamista, musiikki vyöryy valtavin hyökyaalloin ja henkilöhahmot kutistuvat yhden ominaisuuden torsoiksi – samoin kuin monissa isoissa, dramaturgisesti halvaantuneissa amerikkalaisissa viihdedraamoissa. En myöskään olisi arvannut epilepsian vertautuvan kauhuelokuvien mörköihin aikana, jolloin sairauksia pyritään ymmärtämään.

Ainesten eriparisuus kampittaa kehystarinaa, jossa epileptinen kirjallisuuden opiskelija (Krista Kosonen) ja avioliitostaan syrjään sysiytyvä, sosiaalisesti avuton dosenttinynny (Kari Heiskanen) muuttavat järkisyistä saman katon alle. Sivuhahmoissa sorrutaan karkeisiin ylilyönteihin ja pelkojen kohtaamisen tematiikka latistuu teennäiseksi tuskasteluksi. Sääli.

**

Suden vuosi, ke 1.9. klo 21.30, TV2