Kino Klassikkona kriitikoiden rakastama Vertigo – punainen kyynel – ”Maailmankuva täydentyi kauan kaivatulla palasella!”

Jaa artikkeli
James Stewart oli Alfred Hitchcockin vakionäyttelijä, joka oli Vertigon lisäksi pääosassa elokuvissa Köysi, Takaikkuna sekä Mies joka tiesi liikaa. ©  NBC Universal
James Stewart oli Alfred Hitchcockin vakionäyttelijä, joka oli Vertigon lisäksi pääosassa elokuvissa Köysi, Takaikkuna sekä Mies joka tiesi liikaa. © NBC Universal
Alfred Hitchcockin Vertigo on äänestetty maailman parhaaksi elokuvaksi. Suomalaiset naispuoliset elokuvatuntijat keskustelevat teoksesta, jossa mies muuttaa naista unelmiensa mukaiseksi.

Teeman lauantain elokuvakokonaisuus Kino Klassikko jakaantuu kolmeen osaan. Ennen elokuvaa pohjustaa katselua uhkarohkealla ratkaisulla: suomalaiset näyttelijät hahmottavat klassikon henkilöhahmoja. Lisäksi kaksi asiantuntijaa keskustelee elokuvasta. Pidemmät analyysit kuullaan klassikon jälkeen Enemmän elokuvasta -osiossa.

Uudistunut Kino Klassikko alkaa kolmella Alfred Hitchcockin mestariteoksella, joita on perinteisesti pidetty maailman parhaisiin kuuluvina. Viikko sitten nähtiin Takaikkuna, viikon kuluttua esitetään Psyko. Nyt esitysvuoron saa Vertigo – punainen kyynel.

Hyllyltä huipulle

Oscar-gaaloja selostanut elokuvatoimittaja Anna Möttölä muistuttaa Vertigon arvostuksen kasvusta. Englantilaislehti Sight & Soundin 10 vuoden välein järjestämää asiantuntijaäänestystä pidetään alan todellisena mittarina. 2002 Vertigo sijoittui vielä toiseksi Citizen Kanen jälkeen, mutta 2012 se nousi ykköseksi. Arvovaltaiset kriitikot ja elokuvantekijät antavat äänensä taas ensi vuonna.

Aki Kaurismäestä väitellyt yliopistonlehtori Satu Kyösola kertoo nähneensä Vertigon ensimmäistä kertaa opiskelijana Pariisissa, videokopiona pieneltä ruudulta. Tietenkin tiedämme elokuvan visuaalisuuden vaativan kunnon katseluolosuhteita, ja Kyösolakin muistuttaa löytävänsä Vertigosta uusia ulottuvuuksia jokaisella katselukerralla.

Hitchcock pettyi merkkityönsä aikalaisvastaanottoon. Teos kuuluu niiden viiden elokuvan joukkoon – mukana myös Takaikkuna – joiden oikeudet ohjaaja lunasti itselleen. Nähtäville ne palautettiin vasta 1983–84 ohjaajan jo kuoltua. Vertigo sai Suomen ensi-iltansa 1958, ja kuten sopimuskäytäntö vaati, esityskopio romutettiin vuonna 1966.

Rakasta sellaisena kuin olen

Elokuvaentusiasti Peter von Bagh oli kuitenkin nähnyt elokuvan aikoinaan kymmeniä kertoja, sitä ulkoa opiskellen, ja pystyi laatimaan siitä tutkielman, jonka laajennettu painos julkaistiin kirjana vuonna 1979. Kyseessä oli aikoinaan tiettävästi laajin Vertigosta missään julkaistu kirjoitus.

Meillä suomalaisilla oli siis poikkeuksellinen mahdollisuus tuntea elokuva teoriassa kerrassaan hyvin, kun sen uusintaensi-ilta vihdoin koitti maaliskuussa 1984. Henkilökohtainen muisto: elämys oli valtaisa. Vihdoinkin maailmankuva täydentyi kauan kaivatulla palasella!

Tokihan elokuvan ammattilaiset maailmalla aina tunsivat Vertigonsa, vaikka laittomina kopioina, ja vanhan polven tuntijat pitivät elokuvaa esillä. Nyt suitsutukseen yhtyivät myös nuoremman polven kriitikot ja taiteilijat, mutta ennen kaikkea Vertigo saatiin pysyvästi myös suuren yleisön nähtäville uutena upeasti restauroituna kopiona.

Kompleksinen Vertigo kuuluu Hitchcockin kaikkein henkilökohtaisimpiin teoksiin. Sen psykologisissa ja syyllisyydentuntoisissa maailmoissa mies (James Stewart, osin ohjaajan omakuva) muuttaa jo toisena esiintynyttä naista (Kim Novak) sellaiseksi kuin hän tämän mieltää.

Mikset rakasta minua sellaisena kuin olen, kuuluu naisen keskeinen kysymys, josta Möttölä ja Kyösola muistuttavat.

Voisiko elokuva kysyä samaa? Saamme rakastaa sitä sekä sellaisena kuin se on, että ”maailman parhaan elokuvan” tittelin muottiin puettuna vankina.

Vertigo – punainen kyynel, la 11.9, klo 21.35, Teema & Fem

X