Mika Waltarin teokseen perustuva Nainen on valttia on Ansa Ikosen esikoisohjaus
Iki-ihanan Ansa Ikosen ohjaama Nainen on valttia (1944) oli järjestyksessä toinen naisen ohjaama kotimainen elokuva. Ohjaajien sukupuolijakauma tasoittui kuitenkin vasta vuonna 2017.
Ansa Ikonen näyttelee ohjaamassaan elokuvassa operettitähteä, joka lavastaa oman katoamisensa. © OM-arkisto
Elämänmenoonsa kyllästynyt operettitähti Kirsti Kalpa lavastaaelokuvassa Nainen on valttia oman itsemurhansa ja katoaa. Hän päätyy sisäköksi talouteen, jota isännöi kolme naisvihamielistä poikamiestä.
Elokuvan edetessä miesten suhtautuminen vastakkaista sukupuolta kohtaa alkaa kuitenkin lämmetä.
Näin kulkee Mika Waltarin kirjoittama komedia Nainen on valttia (1944). Suomen Filmiteollisuuden pääjohtaja T.J. Särkkä kiinnitti pääosaan Ansa Ikosen, ja hieman yllättäen tarjosi tälle myös mahdollisuutta ohjaamiseen.
Aikansa suosittu näyttelijä ei halunnut kieltäytyä kunniasta, ja näin hänestä tuli järjestyksessä toinen suomalainen naisohjaaja.
Ennen Ikosta ohjaajan pallia oli päässyt kuluttamaan Glory Leppänen, hänkin tuottaja Särkän myötävaikutuksella.
Suomen Filmiteollisuuden edellisen pääjohtajan Erkki Karun oli määrä ohjata komedia Onnenpotku (1936), mutta hän kuoli yllättäen. Yhtiön toisena johtajana tuolloin toiminut Särkkä tarjosi tehtävää Leppäselle, joka oli Kansallisteatterin näyttelijä ja osallistunut ohjaajaseminaariin Wienissä.
Ura tyssäsi esikoiseen
Seuraavaa naistekijää saatiin odottaa vuoteen 1953, jolloin Kyllikki Forssell ohjasi jakson episodielokuvaan Neliapila.
Kahdeksan vuotta myöhemmin neljäntenä kotimaisena pitkän elokuvan ohjaajana debytoi Ritva Arvelo. Hänen ohjaamansa Kultainen vasikka valmistui vuonna 1961, jolloin suomalaisen elokuvan kultakausi alkoi olla jo lopullaan ja tekijöiden keskuudessa oli tapahtumassa sukupolvenvaihdos.
Uusi aalto ei kuitenkaan tuonut muutosta ohjaajien sukupuolirakenteeseen. 1960-luvun myötä naisista ohjaamaan pääsi ainoastaan Leena Salokangas. Hän oli ensimmäinen koulutuksen saanut naistekijä, mutta jakso episodielokuvassa Tunteita (1965) jäi ainokaiseksi.
Uusia mahdollisuuksia
Vasta seuraavalla vuosikymmenellä Suomi sai ensimmäiset naisohjaajansa, joiden ura ei tyssännyt esikoiselokuvaan. Eija-Elina Bergholm ohjasi Marja pienen! (1972) ja jatkoi uraansa niin elokuvan kuin televisionkin parissa.
Pirjo Honkasalo teki aluksi yhteistyötä Pekka Lehdon kanssa (Kainuu 39, Tulipää), kunnes siirtyi itsenäisesti ohjaaman dokumentteja ja fiktiota (Melancholian 3 huonetta, Tulennielijä, Betoniyö).
Samalla vuosikymmenellä Riitta Nelimarkka teki esikoisenaan ensimmäisen suomalaisen pitkän animaation Seitsemän veljestä (1979).
Liisa Helminen ja Päivi Hartzell vastasivat 1980-luvulla lähes kokonaan kotimaisesta lastenelokuvasta. He debytoivat yhdessä satutarinalla Kuningas, jolla ei ollut sydäntä (1982).
Hartzell ohjasi sittemmin Lumikuningattaren (1986) ja Helminen Pelikaanimiehen (2004). 1980-luvun muista naisohjaajista Tuija-Maija Niskanen erikoistui epookkiin (Suuri illusioni, Jäähyväiset).
Naiset saivat yhä enemmän mahdollisuuksia ohjaamiseen 1990-luvun kuluessa. Vuosikymmenen kiinnostavimpina esikoisohjaajina voidaan pitää Auli Mantilaa (Neitoperho, Pelon Maantiede) ja Kaisa Rastimoa (Suolaista ja makeaa, Säädyllinen murhenäytelmä).
Uuden vuosituhannen myötä myös naisten määrä kasvoi. Mutta kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin asetelma tasoittui miesohjaajien kanssa.
Vasta vuonna 2017 saatiin ensi-iltaan lähes yhtä monta elokuvaa kummaltakin sukupuolelta. Miesten saldo oli yhdeksän, naisten kahdeksan.
Nainen on valttia, tiistai 26.7. klo. 13.05, TV1