Tv-viikko 1: Orkesteri - The Everlast, Red Cliff, True Detective, Karmiininpunainen merirosvo

Karmiininpunainen merirosvo***, su 18.00 Teema

ELOKUVA Ohjaajataituri Robert Siodmakin hyväntuulisen vauhdikkaassa ja kaikkea totisuutta välttävässä viihdeleffassa (The Crimson Pirate, USA 1952) Burt Lancaster viilettää yläruumis paljaana hohtavahampaisena merirosvokapteenina. Kuten näissä romanttisissa seikkailuissa yleensäkin, ohjaa kipparin toimia ennemmin piilevä yhteiskunnallinen oikeamielisyys kuin henkilökohtainen ahneus.

Näyttelijät tekevät kautta linjan lystejä rooleja, etunenässä Lancasterin pitkäaikainen työtoveri Nick Cravat mykkänä apurina. Lajityypin kliseisillä yksityiskohdilla, kuten puujalalla ja koukkukädellä, leikitellään kekseliäästi.

Arto Pajukallio

Historia: Juutalaislasten pelastajat, ma 19.00 TV1

DOKUMENTTI Vaikeat aikakaudet synnyttävät aina myös sankaritarinoita. Sellainen on philadelphialaisen avioparin Gilbert ja Eleanor Krausin liki uskomattomalta kuulostava retki Natsi-Saksaan pelastamaan 50 juutalaislapsen henki.

HBO-kanavan dokumentin on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut tutkiva journalisti Steven Pressman, jolle aihe on läheinen. Hänen puolisonsa Liz Perle on nimittäin Krausin pariskunnan lapsenlapsi. Päälähteenä ovat toimineet Eleanor Krausin muistelmat.

Krausit olivat hyvin tavallinen amerikkalainen pariskunta, jotka eivät edes olleet kovin uskovaisia. Itse asiassa juutalaisen perheen lapset kävivät jopa kveekarikoulua. Kaikesta huolimatta Gilbert alkoi hyvin itsepintaisesti ajamaan ajatusta matkasta Natsi-Saksaan hakemaan juutalaislapsia turvaan.

Hankkeen toteutuminen vaikutti epätodennäköiseltä, jopa juutalaisyhteisöjen johtajat vastustivat sitä pelätessään juutalaiskysymyksen esille nousua Yhdysvalloissa. Kaikesta huolimatta Krausit matkustivat Wieniin vuonna 1939 ja palasivat Yhdysvaltoihin 50 lapsen kanssa.

Dokumentissa ääneen pääsevät myös Krausien pelastamat lapset. He kertovat Saksan olosuhteista 1930-luvun lopulla. Lapsia nöyryytettiin monella tavalla, mutta silti kukaan ei uskonut, että natsit alkaisivat tappaa juutalaisia.

Krausien jännitystarinamaisia piirteitä sisältävä pelastusretki ansaitsee tulla nostetuksi esille.

Onnimanni Liukkonen

Orkesteri – The Everlast, su 21.05 TV1

TELEVISIOELOKUVA Viitisentoista vuotta sitten sketsisarja Ugrilampaat esitteli Juha Kukkosen ja Minttu Mustakallion televisioyleisölle. Sen jälkeen he eivät ole näytelleet yhdessä kuin Ryhmäteatterin lavalla. Nyt Ylioppilasteatterissa tutustunut kaksikko tekee Mustakallion sanoin eräänlaisen yhteisen comebackin.

Matti Ijäksen ohjaamassa televisioelokuvassa Kukkonen on The Everlast -bändin leveilevä johtaja, sutki Jase, joka pelaa koko ajan omaan pussiinsa. Minttu Mustakallio taas on parin kultalevyn poptähti, joka saapuu sekoittamaan väsähtäneen bändin hääkeikkakuvioita.

Komedian, draaman ja tragedian keinoja hyödyntävä elokuva on jälleen yksi osoitus Ijäksen kyvystä uida suomalaisen identiteetin ytimeen. Samalla se on myös käsikirjoittaja Okko Leon tarkkanäköinen kurkistus bändien pyhimpään – backstagelle.

”Tämä ei ole mikään ajankuva, vaan voisi sijoittua ihan minne tahansa 60-luvulta nykypäivään”, toteaa Mustakallio.

Bändin jäsenet muodostavat herkullisen mikrokosmoksen. Rane (Jouko Puolanto) on eromurheiden ja huoltajuuskuvioiden kanssa painiva fonisti, Timi (Pyry Nikkilä) tulokasrumpali ja Halla (Jarkko Pajunen) omituisiin ajatuskuvioihin hukkuva basisti.

Kukkonen ja Mustakallio kehuvat vuolaasti Ijäksen tapaa tehdä elokuvaa.

”Ijäs päästää näyttelijän ja muutkin tekijät osaksi sitä taiteellista prosessia. Se juttu houkuttelee mukaansa enemmän kuin joku auteur-tyyppinen käskyttäminen”, kertoo Kukkonen.

Myös Mustakallioon Ijäksen rauhallisuus ja keskusteleva tyyli tekivät vaikutuksen.

”Ijäs ei kikkaile, vaan luottaa substanssiin, sisältöön. Hän ei hermostu ja hänellä on näkemys, johon on helppo luottaa. Vaikka Ijäksellä on se oma arvonsa, niin hän ei linnoittaudu mihinkään norsunluutorniin, vaan työssä ollaan samanarvoisia.”

Taiteellisen prosessin ei tarvitse aina olla kivuliasta. Mustakallio sanookin, että kuvauksissa oli hauskaa, vaikka lopputulos on herkkä ja komedian sävy jopa totinen. Tosissaan tekemisen taika näkyy lopputuloksessa. Tapahtumat kääntyvät elokuvan loppupuolella suorastaan absurdeiksi. Siitä päällimmäisenä mieleen jää liikuttuminen bändin jätkien oudosta herkistelystä. Ijäs on onnistunut tekemään heistä aitoja ihmisiä.

Onnimanni Liukkonen

True Detective, pe 21.00 TV2

SARJA Jälkiä jättämättä käsikirjoittamiseen turhautunut kirjailija Nic Pizzolatto halusi ohjat täysin käsiinsä. Hänen ja trilleristään Sin Nombre (2009) tunnetun ohjaajan Cary Fukunagan otteessa amerikkalaisdekkari otti synkän suunnan. Kuin nordic noirin kaamos olisi laskeutunut etelävaltioihin.
Alkuasetelma muistuttaa Twin Peaksia: alaston nainen löydetään murhattuna ja ulkopuolinen etsivä saapuu tutkimaan rikosta. Vuoden 1995 Louisianassa outous on ahdistavaa.

Matthew McConaugheyn etsivä Rust Cohle syventyy rikoksiin pakoon ongelmiaan, kun taas hänen parinsa Marty Hart (Woody Harrelsonin) panee päästäkseen karkuun työtään. Romantiikan tilalla on eksistentialistinen tuska, eikä vaivaantuneita keskusteluja helpoteta huumorilla.

Nykyhetken kohtauksissa rähjääntyneet miehet kertaavat murhatutkimusta ja analysoivat käytöstään. Kuulustelut tuovat itsetietoisuuden tunnun, kuin katselisi dekkaria joka kertoo dekkarista.

Palkintoja, ylistystä ja katsojia riitti. Nelosjakson kuusiminuuttinen yksittäinen otto kuuluu jo audiovisuaaliseen yleissivistykseen.

Tero Kartastenpää

Red Cliff****, pe 23.30 Nelonen

ELOKUVA Kymmen vuoden Hollywood-rupeaman jälkeen ohjaaja John Woo piti pitkän tauon ennen kuin palasi elokuvan pariin Kiinassa vuonna 2008. Tuloksena oli Kiinan historian kallein ja menestynein elokuva Red Cliff.

Tarina perustuu historialliseen tekstilähteeseen, jossa kerrotaan Han-dynastian hiipumisen hetkille 200-luvulle sijoittuvasta valtataistelusta. Keisaria manipuloiva pääministeri Cao Cao hyökkää etelää hallitsevien sotaherrojen Sun Quanin ja Liu Bein kimppuun.

Hollywood-kahleiden katkominen on tehnyt Woolle hyvää. Hänen käsissään tarinan tematiikkaan on upotettu romanttisia motiiveja, ja taistelukohtauksista on muokattu hämmästyttävän komeaa visuaalista oopperaa. Historiallisen tarkkuuden hylkääminen ei häiritse, kun tarinassa liikutaan myyttisellä tasolla.

Onnimanni Liukkonen