Tv-viikko 43: Haamukirjoittaja, Korso ja Sound Trackerin 2. kausi
Kotikatsomo: Haamukirjoittaja, su 25.10. klo 21.05 TV1
SARJA Kuusiosainen Haamukirjoittaja alkaa herkullisesti. Vanhempiensa luona pikkupaikkakunnalla asuva Rosa (Joanna Haartti, kuvassa vas.) käy kirjoittajapiirissä lukemassa eroottisia tekstejään. Päivät kuluvat äidin kanssa perheen konkurssin partaalla sinnittelevässä leipomossa.
Rosan sisko Heini (Jemina Sillanpää) on menestynyt, mutta työpaineiden keskellä oireileva näyttelijä, joka palaa lapsuudenkotiin potemaan burnoutia. Kuuluisan siskon paluu saa kerta toisensa jälkeen kustantamon hylkäämäksi tulleen Rosan suunnittelemaan juonta oman romaanin julkaisemiseksi.
Sarjan on käsikirjoittanut tuottelias Anneli Kanto, jonka kynästä ovat lähtöisin esimerkiksi historialliset draamadokumentit Presidentit ja Valtiopeli 1863. Uutta päivääkin kirjoittanut Kanto on julkaissut useita lasten- ja nuortenkirjoja sekä historiallisia romaaneita.
Haamukirjoittajassa Kanto rakentaa komediallisen draaman siskosten välisen kemian varaan. Pettymyksiinsä kyllästynyt Rosa laukoo näkemyksensä suorasukaisesti, ja herkkä Heini elää ihailusta.
Kannon kirjoittama dialogi toimii mainiosti ja näyttelijät vetävät roolinsa hienosti. Haartti on samaan aikaan herkkä ja kömpelö, Sillanpää koominen ja haavoittuva.
Sarjan on ohjannut Lenka Hellstedt (Minä ja Morrison, Maata meren alla).
Onnimanni Liukkonen
Korso, ma 26.10. klo 21.00 Nelonen ****
ELOKUVA Tarina on tuttu, mutta ei se, jossa kerrotaan miten huonot lähtökohdat pilaavat nuoren elämän ennen kuin se on alkanutkaan. Markus (Mikko Neuvonen) haaveilee urasta USA:n katukoriskentillä. Unelman eteen hikoilemisen sijasta hän käyttää sitä tekosyynä lintsata kaikesta arkisesta. Lasku lankeaa, kun pikkurikollinen (Petri Manninen) ryhtyy perimään Markuksen matkaan lainaamia rahoja.
Pinnistelemättömän särmikäs Korso (Suomi 2014) ei hiero syrjäytymistematiikkaa katsojan naamaan. Akseli Tuomivaaran esikoisohjaus on luonteva kasvukertomus, jossa suurimman vaikutuksen tekee debytantin kyky ottaa miljöö haltuun. Elementtitalojen, maantiesiltojen ja karaokebaarien kollaasista kasvaa lähiön sielunmaisema. Sen ytimessä ei ole ahdistusta, vaan toivoa ja toveruutta.
Matti Rämö
Sound Tracker, ma 26.10. klo 21.00 Teema
SARJA Ylen maailmanmusiikkisarja Sami Yaffa – Sound Trackerin toinen tuotantokausi vie katsojat Sami Yaffan johdolla Jamaikalle, Intiaan, Senegaliin, Indonesiaan ja Turkkiin.
”Jamaika on basson soittajan taivas, paikka johon olen halunnut mennä pienestä pitäen. Pääsin jammailemaan reggaemuusikko Earl Chinna Smithin puutarhaan. Hän on Bob Marley & The Wailersin ja Soul Syndicaten vanha kitaristi.”
Kutakin sarjan jaksoa kuvattiin reilu viikko, mutta taustatyöhön ja valmisteluihin kului pari kuukautta per jakso.
”Kaikki kontaktit on hankittu kavereideni kautta. Etsin omien suhteideni avulla sopivan tyypin, joka tuntee paikallista musiikkielämää ja sopii kuvauksista artistien kanssa.”
Koska muusikot ovat aina hieman yllättäviä, onnistuminen on paikallisten järjestäjien käsissä.
”Jamaikalla oli tämän kauden paras järjestäjä, vaikka odotimme, ettei mikään toimi. Päinvastainen kokemus oli Senegal, jossa revimme käsikirjoituksen kappaleiksi jo toisena päivänä.”
Kuvausmatkat ovat kaikki erilaisia, ja jokaisesta kohteesta löytyy jotain arvaamatonta ja erikoista.
”Senegalissa halusin saada pikkukylän meininkiä. Siellä meitä odottikin rumpuineen 50 naista. He hoitivat soiton, tanssin ja laulun, kun äijät istuivat puun alla, diggailivat ja joivat teetä. Parhaiten jäi mieleen mimmi, jonka gourd-rummussa oli tosi kova soundi. Kun katsoin tarkemmin, hänellä oli sormissaan haulikon hylsyt.”
Intian Rajashtaniin Samin ja Sound Trackerin houkutteli parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt ranskalaiselokuva Latcho Drom, joka kertoo romanimusiikin historiasta ja miten romanimusiikki on lähtenyt leviämään maailmalle Pohjois-Intiasta.
”Se on todella hieno ja kaunis elokuva. Halusimme mukaan myös Bollywoodia, johon minulla on ollut suhde jo Hanoi Rocksin ajoilta. Asuimme 1983–84 Lontoossa, jossa televisiosta tuli sunnuntaiaamuisin näitä äärettömän pitkiä elokuvia.”
Miikka Järvinen, New York
Rakkauden nimeen, ma 26.10. klo 21.30 TV1
DOKUMENTTI Lasse Naukkarinen on elossa olevista suomalaisista dokumenttiohjaajista merkittävin. Ura on jatkunut katkeamattomana lähes viisikymmentä vuotta. Hänen humaani yhteiskunnallinen otteensa on tuottanut muun muassa kotimaisten dokumenttielokuvien klassikot Muistoja Sinebrychoffin puistosta (1982) ja No Comments (1985).
Uusin elokuva on tekijänsä henkilökohtaisimpia. Keskushenkilönä on Naukkarisen ystävä, Romaniasta aikoinaan Suomeen muuttanut taiteilija Allan Fib (kuvassa), joka vuonna 2007 sai aivoverenvuodon ja vajosi tiedottomuuteen.
Rakkauden nimeen kuvaa Allanin toipumista hänen taiteilijavaimonsa Tizzin ja tyttärensä Marryamin näkökulmasta. Kyseessä ei ole perinteinen selviytymistarina, jossa näytetään vuosia kestävä huima matka pimeydestä kohti valoa. Dokumentti on pikemminkin kuvaus rakkauden pyyteettömästä olemuksesta.
Varsinaiseksi päähenkilöksi kohoaa Tizzi. Hänessä ruumiillistuu täydellisesti 1. Korinttolaiskirjeen määritelmä rakkaudesta: kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Henri Waltter Rehnström
Docventures: Hymyjen maa, ke 28.10. klo 21.15 TV2
DOKUMENTTI Thaimaassa jo vuosia asunut alle nelikymppinen Tuomas oli muutama vuosi sitten ajautunut pahasti rappiolle. Viesteissään hän pyytelee pieniä avustuksia ja valittaa kuntoaan. Kävelemäänkään pahasti alkoholisoitunut Tuomas ei enää pysty. Niinpä kaksi hänen kaveriaan päättää lähteä hakemaan Tuomaksen kotiin. Reissusta syntyi tunnin mittainen dokumentti Hymyjen maa.
Autenttisuutta huokuva elokuva vetoaa tunteisiin. Tuomaksen vanhempien tuska on käsin kosketeltavaa. Itkuinen isä jopa sanoo odottaneensa suruviestiä, kun Tuomaksen kaverit vierailevat hänen luonaan.
Perillä Thaimaassa Tuomasta holhotaan ihan asiallisesti. Tuomas hyvästelee poikansa, ja sitten vedetään puku päälle, jotta sairas mies pääsee lentokoneeseen. Juopuneen ja sairaan miehen tilannetta on kiusallista katsoa. Kuinka hyvin hän itse tajuaa joutuvansa dokumenttielokuvan pääosaan?
Harri Häkkisen ohjaamaa elokuvaa vaivaa se, ettei tarinaa oikein kytketä mihinkään. Onhan suomalaisen juopon tarinassa kosketuspintaa, mutta katsoja jää kaipaamaan laajempaa perspektiiviä. Edes matkaan lähteneet kaverit eivät sano tilanteesta juuri mitään.
Docventuresin ”jälkiliukkailla” olisikin kiinnostavaa kuulla keskustelua dokumentin olemuksesta. Kuinka dokumenttielokuva eroaa esimerkiksi raportista tai kotikäyttöön kuvatusta videosta?
Parhaimmillaan dokumenttielokuvat ovat näkemykseltään teräviä, tyyliltään toimivia ja aiheeltaan osuvia. Hymyjen maassa nämä kaikki osa-alueet ovat vähän hakusessa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se olisi kiinnostava, koskettava ja vähän holhoavasti opettava.
Onnimanni Liukkonen