Takaisin Onnelaan – Osa 2/8: Härkäviikot

Jaa kaverilleTilaa Seura
Puhtaat valkeat lakanat – Takaisin Onnelaan
© MTV3
Tähän mennessä tapahtunut: Raikkaan perhe viettää joulua ulkomailla. Lomalla paljastuu, että Eero Kurppa on ostanut Onnelan maat takaisin suvulle ja hankkiutunut eroon kartanon epätoivotuista vuokralaisista. Mutta mihin käyttöön Onnela rakennuksineen, maineen ja hiekkarantoineen parhaiten soveltuisi?

Härkäviikot joulun jälkeen olivat tavallisesti tasaista turvallista arkea ja päivänvalon vähittäistä lisääntymistä, mutta nyt elettiin poikkeusaikoja. Se tosin oli ehkä virheellisesti ajateltu, Raikkaiden klaanissa oli totuttu päinvastoin siihen, että poikkeustila oli normaalia.

Ydinkysymys oli se, aikoiko Irene todella myydä suurella metelillä ja ankaralla työllä kukoistukseen palautetun Mekkovakka-ketjun ja tehtaan.

”Nyt et kyllä rouva rupea myymään”, Veijo painosti häikäilemättä. ”Maassa on lama, itärajan takana ollaan kusessa, ja aina se on ollut niin, että sieltä on roiskunut meidän niskaan. Tehdas meni jo, Onnelakin meni…”

”Ostettiin takaisin.”

”No niinpä tehtiin, ja ihan turhaan, vuokrallehan se piti antaa kun ei kukaan ennättänyt siellä olla. Nyt pani Kurppa sitten vielä paremmaksi, osti Onnelaan lisää maata meille riesaksi.”

Irene iski silmänsä Veijoon niin että tämä hätkähti. ”Herra ministeri! Siltä varalta, että et itse ole huomannut, niin muistutan, että tässä avioliitossa on sinun urasi ja poliittiset tarpeesi pantu aina kaikkien muiden tarpeiden edelle. Nyt se on loppu. Loppu! Minä aion tehdä tässä asiassa itsenäisen päätöksen. Minulla on omakin elämä.”

Veijo pani suunsa sillä kertaa kiinni. Pitkän ja menestyksekkään poliittisen uransa aikana hän oli oppinut toki jotain, ainakin sen, ettei kannattanut lyödä päätään kivimuuriin, kannatti kiertää se ja yllättää se takaapäin.

˜·˜

Onnelan uusien tiluksien ja rakennusten tarkastelu jäi Ension ja Irenen tehtäväksi. Asiantuntijana mukana seurasi Nuutti Salmi, jo jonkinlaiset kyntensä näyttänyt nuori arkkitehti. Taivaalta tuli räntää ja tuuli riepoi sadetakkien helmoja niin että polvet kastuivat. Mutta tutkituksi kohde sentään tuli, hiekkaranta oli loistava ja alueen rakennukset korjauskelpoisia. Voitiin paeta myrskyä Onnelan päärakennuksen sisähuoneisiin. Ne oli remontoitu niin ettei tarvitsisi muuta kuin korjata pintoja tyylikkäämmiksi.

”Tämä keittiöhän vaikuttaa itse asiassa ihan uudelta”, Ensio arvioi.

”Uusi tämä onkin”, Nuutti vahvisti. ”Kuinkahan monta ateriaa täällä on valmistettu? Kymmenen vai kaksikymmentä? Sitten varmaan syötiin illallinen konkurssin kunniaksi.”

”Näin pienen kaupungin liepeillä ei ruokailijoita riittänyt jokaiselle päivälle ollenkaan”, Ensio muistutti. ”Se on asia, joka pitää ottaa huomioon. Jos haaveilee uuden ravintolan avaamisesta täällä, voi unohtaa aatoksensa samoin tein.”

”Mutta jos ruoka on korkealaatuista…”

”Niin se on myös kallista”, Ensio keskeytti Irenen. ”Useimmille ihmisille on ihan sama, mitä tavallisena päivänä suuhun panee. Milloin olet viimeksi käynyt hampurilaispaikassa? Minä tuossa äsken haukkasin yhden tekeleen ohimennen, enkä huomannut siinä juuri muita makuja kuin sinapin ja ketsupin, jotka siihen itse lisäsin, kun se kastikekin oli ihan mautonta.”

Ulkoa kuului auton ääni, kohta kolisi terassilla, ja Eero Kurppa leyhähti sisään. ”Terveiset Zürichistä”, hän kailotti tullessaan ja paiskasi samoin tein nipun papereita pöydälle heidän eteensä. ”Tutkikaapa siitä. Siinä on valokuvia muutamista eurooppalaisista lomakylistä ja ihan alustava luonnos, jonka Aki ja Eki tekivät.”

”Hetkinen!” Irene havahtui. ”Siis lomakylä pienituloisille? Sellainenko tänne aiotaan perustaa?”

Nuutti katseli papereita silmät levällään. ”Et kai sinä ihan tosissasi tämmöisiä esittele?”

”Mikä vika niissä on?”

”Mikä vika näistä puuttuu? Kuusikymmenluvulla pykättiin tämmöisiä tiiviitä parakkikyliä, kun ihmiset kyllästyivät telttoihin ja pystyivät maksamaankin jotain majoituksesta. Mutta ei tämmöisiin enää kukaan suostu tulemaan. Haluaisitko itse viettää lomasi kymmenen neliön rivikopissa?”

Kolmen sekunnin hiljaisuus. ”En”, Eero tunnusti ja etsi alleen tuolin. ”Mutta tällä tavalla Onnelasta saataisiin paras tuotto. Jos ei pidetä itse, kyllä sen joku hölmö ostaa. Venäläiset vaikka, ne ostavat kohta mitä vain.”

”Ja mitä sinä ajattelit olemassa oleville rakennuksille tehdä”, Nuutti kysyi.

Eero leikkasi kädellään ilmaan vaakatason. ”Traktorilla nurin ja tuleen.”

”Just niin!” Nuutti puuskahti. ”Tässä maassa on jo tarpeeksi tuhottu mennyttä, pantu maan tasalle kelpo rakennuskantaa ja pykätty tilalle uskomatonta roskaa ja rumuutta. Minä en semmoiseen aio osallistua.”

”Enkä minä”, Irenekin säesti.

”Teltoissako täällä sitten asuttaisiin”, Eero kysyi.

”Antakaapa kun minä selitän”, Nuutti aloitti. ”Ne rakennukset tuolla ovat onneksi kohtuullisessa peruskunnossa, ilmeisesti ei hometta eikä pahaa lahoa, kun kukaan tunari ei ole päässyt niitä muovilla vuoraamaan.”

”Insinöörit tutkivat”, Eero kuittasi. ”Aki ja Eki ehtivät paikalle ensi viikolla.”

”Saavatkin tutkia tarkasti mitä isukka on mennyt ostamaan”, Nuutti hymähti. ”No, siellä on ensiksikin se ikivanha kivinavetta, joka on puoliseinään asti tukeva ja terve. Siitä saa vaikka mitä. Esimerkiksi hienon juhla- ja kokoustilan, kun pannaan kiviseinän päälle lasia ja sisustetaan käsittelemättömällä puulla.”

”Kuulostaa ihanalta”, Irene innostui.

”Isompi talo ja ne kaksi mökkiä voidaan peruskorjata”, Nuutti jatkoi. ”Saadaan niistä heti kuusi majoitustilaa, siis vähintään viidelletoista hengelle, ja lähelle rantaa voidaan rakentaa kevyen näköisiä mökkejä ja rivitalo sen mukaan, miten bisnes alkaa menestyä.”
Irene nosti kätensä. ”Hetkinen! Kuka on se henkilö, joka aikoo ruveta tänne matkailuyrittäjäksi? Tahtoisinpa tosiaan tietää.”

”Sinä tietysti”, Nuutti sanoi.

”Ai jaha! Yksi sanoo että minun pitää ruveta presidentin rouvaksi, toinen käskee pysyä rättibisneksessä, kolmas on jo päättänyt että minä siirryn majoitusalalle. Olisiko muitakin elämänuria tarjolla, minusta näitä on nyt esillä vielä vähänpuoleisesti?”

”No”, Nuutti sanoi, ”tämä päärakennus voisi siis olla ravintola ja seurustelutila ja yläkerran makuuhuoneet jäisivät meidän omaan käyttöön, siis henkilökunnalle. Mutta sauna pitää purkaa ja rakentaa uusi.”

”Ei!” Ension äännähdys oli melkein hätähuuto.

”Vaari hei, se on auttamattoman laho, se haisee, se on pieni ja ruma…”

”Vai niin.”

”Ihan niin. Sen tilalle tulee elegantti pieni kylpylä, toinen kiuas toimii puilla, toinen sähköllä.”

Ensio ei sanonut mitään. Jo Onnelassa asuessa hän oli saanut puolustaa rakasta saunaansa, pientä vaatimatonta tönöä, jonka lauteilla oli tehty suurin piirtein kaikki tehtaaseen liittyneet ratkaisut. Tehtaan koneet oli pelastettu pankin roistojohtajan kynsistä Mekkovakalle Viroon saunan skandaalimaisella miehittämisellä. Se oli Ension mielessä pyhä paikka.

˜·˜

Päivä hämärtyi nopeasti, oli lähdettävä kohti Helsinkiä, Onnelaan ei ollut vielä kytketty uudelleen sähköä, ja nälkäkin vaivasi kylmillään olevassa ravintolassa. Salmien lukaalin keittiöön kannettiin pino tuoksuvia pizzoja, ja niiden voimalla käytiin illan mittaan henkien taistelu, jossa ei voittajaa tuntunut olevan.

”Onko siinä mitään järkeä”, Ensio tivasi, ”että Irene uhraa Mekkovakan juuri kun se on päässyt tukevasti jaloilleen?”

”On pakko”, Eero sanoi. ”En minä yksin lähde tuommoiseen riskibisnekseen.”

”Sinähän sen keksit.”

”Itse asiassa kyllä”, Eero myönsi. ”Mutta koko ajan minulla on ollut mielessäni se, että koko höskä myydään eteenpäin, siitä saa yhdistettynä isona alueena kohta ihan hyvän hinnan. Kun noususuhdanne alkaa, löytyy kyllä joku hullu, joka haluaa perustaa sinne matkailukohteen.”

”Tai ehkä joku suurfirma laittaa siitä henkilöstölleen kokous- ja lomapaikan”, Ensio ehdotti.

Irene ja Eero buuasivat yksimielisesti ja äänekkäästi. – Ei enää tämän laman jälkeen ole, Eero arvioi. ”Työvoimakustannukset painetaan pohjamutiin. Vanhat hyvät ajat ja patruunat ovat mennyttä, Ensio hyvä.”

Ensio mietti hetken ja nyökytti sitten perin murheellisena. ”Niinpä taitavat olla.” Hän oli jo ehtinyt öitä valvoessaan haaveilla paluusta kotiin.

Hän itse majailisi Onnelassa enemmän, muut tarpeen mukaan. Hän pitäisi sitä silmällä, katsoisi perään. ”Luulin että saisin viettää viimeiset vuoteni kotona.”

Irene silmäsi isäänsä säälien. Ension koti-ikävä ei hellittänyt. ”No, mietitäänpä vielä. Kuka heiluttaisi soppakauhaa?”

”Minä!” Katariina astui sisään päällysvaatteissaan, oli tullut sisään omalla avaimellaan kenenkään huomaamatta.

”Ja minä!” Ilmoittautui äitinsä perässä astellut Riika. ”Me on suunniteltu jo kaikki valmiiksi. Korkeatasoista suomalaista ruokaa ensiluokkaisista raaka-aineista. Aamiaisbuffet joka on terveellinen, lounas liha-, kala- ja kasvisvaihtoehdoilla, päivällinen á la carte ja suppea iltapala.”

Nyt oli Eeron vuoro hämmästyä. ”Jos nyt ymmärrän oikein, näyttää siltä että puolet minun perheestäni aikoo ryhtyä asustamaan Sveitsin sijasta Suomessa.”

”Juuri oikein”, Katariina vahvisti. ”Minulla on niin hirveä koti-ikävä, että en enää kestä. Eihän minulla ole Zürichissä mitään tekemistä.”

”Minä olen Zürichissä!”

”Hevonkukkua! Sinä olet siellä ja täällä ja tuolla ja missä milloinkin. Ihan sama minne sinä tulet kun tulet kotiin, et sinä siellä kauan viivy.”

”Mutta minun bisnekseni…”

”On tietokoneella. Sillä sinä hoitelet ne nytkin, ja puhelimella, ja lennät ja kukut kuin käki juhannuksen alla. Minä tahdon kotiin.”

”Niin, onhan meillä huoneisto Helsingissä…”

”Hyvä että on, sitä tarvitaan. Mutta minä haluan nimenomaan Onnelaan, olen miettinyt tämän asian ihan loppuun asti.”

Eero katseli arvioiden yhäkin kaunista, tukkansa innosta sekaisin saanutta vaimoaan, joka oli sietänyt miehensä taholta enemmän kuin tarpeeksi, jopa kymmenen vuoden leskeyden ja yksinhuoltajuuden, kun Eero pakoili poliisia ulkomailla tietymättömissä. ”Sinua ei enää kukaan jahtaa”, Katariina muistutti. ”Me voimme muuttaa takaisin Suomeen.”

”Minä en papereitani tähän kyttien ja kyylien pesään anna, ja tarkoitan nyt koko Euroopan Unionin aluetta”, Eero ilmoitti silmät teräksen kovuutta välkähtäen. ”Mutta sinä kyllä tietysti voit…”

”Asia on sitten harvinaisen selvä”, Katariina kuulutti. ”Ja Eero maksaa.”

”No en maksa”, Eero kuohahti. ”Minulla on niskoillani jo se kiinteistö ja ilmeisesti rakennustyöt, joku muu saa rahoittaa Onnelan onnenlomat.”

Kaikki kääntyivät katsomaan Ireneä. ”Mitä te minua tuijotatte? En minä ole mitään vielä päättänyt.”

”Hyvä ettet ole”, sanoi Veijo. Hän oli seisonut oven suussa jo hyvän aikaa ilman että kukaan olisi pannut asiaa merkille. ”Täällä näkyy olevan konklaavi koolla. Melkein, se yksi joka aina näkyy kahtena, taitaa vain puuttua. Mutta ei varmaan kauan. Ainahan te kipitätte yhteen kuin ketunpojat pesäänsä.”

Irene kohtasi Veijon katseen silmät sirrillään. ”Herra ministerikin on vaihteeksi näköjään kotiutunut.”

”Entinen ministeri, jos saan ilmoittaa.”

”Mitä helkkaria?” Eero ällistyi.

Veijo meni television luo ja avasi sen. – Kohta tulee uutiset, saatte tietää, koko kansa saa tietää. Ulkoministeri Veijo Salmi ei ole enää ulkoministeri, vaan ihan vain pelkkä kansanedustaja ja sikäli vapaa mies.”

”Mitä ihmettä sinä oikein nyt aiot”, Ensio tivasi.

”Siinäpä onkin seikka, jota tulee kyselemään moni muukin”, Veijo virnisti. ”Vaan vastausta saatte odottaa. En kai minä niin tyhmä ole, että kuuluttaisin aikeeni koko maailmalle.”

Irene keräili kokoon Veijon sinne tänne viskomia vaatekappaleita kuten takin ja solmion ja korjasi kengät sohvan edestä. Se kävi tottuneesti ilman motkotusta, se kuului perheen rutiiniin. ”Ei tässä tilanteessa mitään uutta ole”, hän huomautti. ”Veijohan teki saman tempun jo kerran aikaisemmin, kuutisen vuotta sitten.”

”Niinpä taisi tehdä”, Ensio muisti. ”No, onko samat aikeetkin?”

Veijo mutristeli salaperäisen näköisenä suutaan. ”Sanotaanko niin että minä pidän kynttiläni toistaiseksi vakan alla.”

Irene lämppäsi entisen ministerin pukineet käsistään sohvan päätyyn. ”Vaan minäpä en pidä”, hän sanoi lujasti. ”Minä lopetan tämän rättibisneksen. Mekkovakan paperit ovat järjestyksessä. Se menee myyntiin heti ensi viikolla.”

Lue seuraava osa 3/8.

X