Takaisin Onnelaan – Osa 3/8: Vanhat toverit
Tähän mennessä tapahtunut: Eero Kurppa on ostanut Onnelan maat takaisin Raikkaan suvulle ja suunnittelee Irenen kanssa perustavansa sinne korkeatasoisen lomakylän. Irenen miestä, Veijo Salmea, suunnitelma ei kuitenkaan miellytä.
Helsingin tyylikkäin vaateliike ja kansallinen ikoni Mekkovakka oli myynnissä ja kyselyjä saatiinkin, mutta totisia kaupantekijöitä ei ilmaantunut. Viimein tunnettu monialayritys, jonka tupakkatehtailu oli joutunut vastatuuleen, lähestyi Irene Raikasta, se tarvitsi kilpeensä kunnollisen kiillotuksen. Hinnasta vain ei päästy edes keskustelemaan, niin kaukana osapuolten arviot olivat toisistaan ja Eero Kurpan ilmaantuminen neuvottelupöytään nosti kauhun hien ostajien otsalle.
”Hintaa ei voi enää pudottaa”, Irene tuskaili. ”Jos nykyisestä pyynnöstä tingitään, ne arvioivat ettei Mekkovakasta löydy substanssia.”
”Oikeassa ovat”, Eero vahvisti. ”Minä en ihan käsitä, millä olet katteen tehnyt. Ne rätithän ovat enimmäkseen pelkkiä navettatakkeja ja oloasuja, ja kuosit, voi helvetti, Irene, nehän kiljuvat jo kaukaa että tulen Mekkovakasta.”
”Hyvin paljon kiitoksia”, Irene kirahti. ”Voit sättiä vaimosi yhtä lailla. Me halusimme linjakasta ja omaperäistä.”
”Ja saitte aikaan kuteita, joita ette kumpikaan itse vapaaehtoisesti käytä.”
Eero oli ikävä kyllä hyvin oikeassa. ”Sen takia minä siitä eroon haluankin”, Irene myönsi. ”Koko linja pitäisi miettiä uusiksi, enkä minä enää jaksa. Minä olen liian vanha ymmärtämään, mitä nuoret haluavat pukea yllensä.”
Eeron harmaantunut pää nyökytti myötätuntoisesti. ”Eipä tässä tosiaan enää nuorruta. Nyt pitää tehdä jotain, mikä on hauskaa. Vaikka minulla nyt on aina ollut hauskaa.”
”Totisesti”, Irene pyrskähti. ”Olihan sinulla kerran kasino ja ilotalokin ja vieläpä täällä Helsingissä.”
”Hys!” Eeron sormi sojotti taivasta kohti, siitä asiasta ei kärsinyt puhua ääneen vieläkään, vaikka kaupungissa oli jo laillinenkin kasino.
”Mitä täällä hyssytellään?” Veijo hiippasi haukotellen työhuoneestaan ja pistäytyi Irenen työhuoneen ovelle.
Eero yskähti. ”Ei ole saatu vielä sovittua Mekkovakan kauppoja. Mutta Onnelassa rakentamistyöt aloitetaan kahden viikon päästä, paikka pitää saada käyntiin heti kesän alussa.”
”Päärakennuksen kalusteet kuljetetaan Onnelaan ensi viikon alussa”, Irene lisäsi. ”Nuutin kanssa saatiin kasaan aika siisti sekoitus uutta ja käytettyä.”
Veijo seisoi kynnyksellä niskaansa kyhnytellen. ”Tjaah, meinaatte sitten ihan väkisin ruveta majoitusta harrastamaan. Mitenkäs on rakennuslupien laita? Siinä navetassa käyttötarkoitus muuttuu ja ulkoasu menee ihan uusiksi.”
Eero valpastui äkkiä. ”Mitä sinä nyt oikein ajat takaa?”
”No, sitä vain että eipä sen luvan saaminen ole ihan apteekkitavaraa”, Veijo venytteli. ”Vanhalla navetalla saattaa hyvinkin olla suuri kulttuurinen arvo…”
”Mitä helvettiä sinä puhut!” Irene kirkaisi.
”Ihan pelkkiä tosiasioita vain, kun satun tuntemaan kunnallisen puolen toiminnan. Olinhan minä vuosikaudet siellä valtuutettuna…”
Irene nappasi puhelimen käteensä ja otti pikavalinnan. ”Isä! Tule heti tänne! Älä kysele vaan tule!”
Veijo siirtyi työhuoneen kynnykseltä itsetyytyväisen näköisenä kohti keittiötä. ”Saakohan tässä huushollissa iltateetä vai pitääkö ruveta itse sitä kehittelemään?”
Ovikello pärähti. Irene syöksyi Ensiota vastaan.
”Mikä hätä täällä nyt on?”
”Täällä on sellainen hätä”, Irene sähisi, ”että tuo saakelin kanalja, tuo kansanedustaja ja korkkiruuvi, on ruvennut vehkeilemään meitä vastaan.”
”Ai jaha”, Ensio ihmetteli ja katsoi kysyvästi olohuoneeseen ilmaantunutta Eeroa. ”Saisikohan seikkaperäisemmän kuvauksen?”
”Se ei halua että minä myyn Mekkovakan”, Irene sanoi. ”Se ei halua että minä rupean olemaan Onnelassa. Se vaatii että minä pysyn täällä ja kiillotan sen kengänpohjia.”
”No mutta etkö sinä päätä itse omista asioistasi?”
Eero ohjasi Ension istumaan nojatuoliin. ”Tässä on ilmeisesti nyt kysymys siitä, että Veijo aikoo estää meidän rakennustyöt Onnelassa.”
”Niin aikoo”, Veijo ilmoitti keittiön ovelta. ”Sen navetan ja varsinkin sen kylänraitin osalta. Että kunnan pitäisi ruveta korjaamaan vanha pääväylä ja rakentaa uusiksi julkisivut ja laittaa istutukset ja maisemoinnit ja kunnostaa se helvetin hiekkaranta. Verovaroilla! Ja vain sen takia että rouva Irene saisi puuhailla taas jotain uutta.”
Ensio mittaili Veijoa yllättyneenä. ”Miten sinä ajattelit sen estää?”
”Meidän puolueella on kaupunginvaltuustossa enemmistö ja joka ikinen virkamies kunnioittaa kyllä sitä tosiasiaa.”
Salmien lukaalin hienossa olohuoneessa vallitsi kireä äänettömyys. Veijo oli iskenyt pöytään tosiasian, joka voitti kaikki muut.
”Mutta eihän se estä teitä näpertelemästä siellä”, Veijo sanoi lauhkeasti. ”Ne kaksi mökkiä varmaan voi kunnostaa ilman lupia, tuskin kuitenkaan sitä isompaa taloa, ja varmasti ei navettaa.
Mahtaako uusi hieno lasisauna Onnelan rantaankaan olla oikein asianmukainen?”
”Aiotko sinä tuhota oman poikasi uran arkkitehtina?” Ireneltä pääsi itku. ”Kun Nuutti saisi suunnitella tämän kokonaisuuden, tilaajat tulisivat jonossa…”
”Nuutti on nuori mies”, Veijo tokaisi, ”kyllä hänelle muita tilaisuuksia tarjoutuu.”
”Voi jumalauta, minä vihaan sinua!”
”No, no”, Ensio rupesi rauhoittelemaan tytärtään, vaikka oli itsekin valahtanut kalpeaksi. ”Sano sinä Eero jotain.”
Eero astahti muutaman metrin lähemmäs Veijoa ja painoi leukansa alas. ”Nyt sinä Veijo Salmi olet tekemässä viimeistä temppuasi tässä perheessä”, hän sanoi matalasti.
”Aha!” Veijo päästi lyhyen hohotuksen. ”Kuka se täällä oikein uhkailee? Se sama Kurppa, joka on tehnyt kuprun toisensa perään, kirmannut pakoon poliiseja, kieroillut ja pettänyt ja tehnyt ties mitä.”
”Olen kyllä kaikenlaista tehnyt”, Eero myönsi. ”Mutta en ikinä mitään tätä perhettä vastaan, en sen etua vastaan.”
”Hahhaa!”
”Äläpä Veijo naura”, Ensio jyrähti yllättävän vahvalla äänellä. ”Eero sanoi asian täsmälleen niin kuin se on. Sinulla sen sijaan on tässä nyt ihan oma ketunhäntä kainalossa, ja me kyllä tiedämme mikä se on.”
”Hyvä että tiedätte”, Veijo rähähti. ”Rakennuslupia Onnelalle ei myönnetä. Ainakaan lähivuosina. Ne ovat ne luvat semmoisia arvoseteleitä, että niitä annetaan jos halutaan antaa ja niille joille halutaan. Ja minun sanani on siinä kaupungissa sentään vielä sana joka kuuluu.”
Veijo painui työhuoneeseensa ja paukautti oven kiinni perässään.
”Sillä lailla”, Eero huokasi. ”Mitä nyt tehdään?”
Irene pyyhki silmänsä. ”Tehdään sopimus Mekkovakasta. Pudotetaan hintaa yllättäen niin etteivät ehdi perua.”
”Hyvä. Edetään siis omaksutulla linjalla. Pannaan käyntiin ne rakennustyöt jotka voidaan.”
Ensio nousi tekemään lähtöä. ”Siinä tapauksessa minä selvitän, painaako minun sanani siinä kaupungissa vielä jotain ja onko minulla siellä ystäviä. Eivät puoluerajat ole ainoa asia maailmassa.
Minä soittelen muutamia puheluita ja katson sitten mitä tapahtuu.”
Ensio halasi Ireneä lujasti ja siirtyi sitten kaksioonsa. Ensin hän otti puhelun entiselle pankinjohtaja Paavolalle ja sitten entiselle kommunisti Nuutiselle. Sitten hän soitti suoraan kaupunginjohtajalle, jonka isän hän oli tuntenut hyvin, ja vielä parille muullekin.
”Ehkäpä asiat tästä vielä järjestyvät”, hän sanoi vaimonsa Mairen valokuvalle yöpöydällä. ”Eläkkeellä ollaan mutta ei tässä vielä multaa purra.
Irene oli valmistuttanut Mekkovakan tehtaalla muutamia itse suunnittelemiaan kuoseja, joista hän ompelutti pimeinä ylitöinä päiväpeitteitä, tyynynpäällisiä, verhoja ja pöytäliinoja pannakseen ne myyntiin Onnelassa. Tyylikkäitä, hillittyjä värejä ja kuvioita.
”Vierailija ottaa mielellään mukaansa muiston, kunhan se on tarpeellinen, käyttökelpoinen eikä liian kallis impulssiostokseksi”, Irene perusteli.
Neuvottelut Mekkovakan myynnistä jumittivat ja olivat katkeamassa, kun Irene ja Eero suunnitelmansa mukaan pyysivät kymmenen minuutin tauon. Oli perjantai ja työaika loppumaisillaan. Kun he palasivat ja ilmoittivat tuntuvasta hinnanpudotuksesta, ostaja hämmentyi niin että löi kaupan lukkoon.
”Onnittelut”, Eero kiitteli, kun he nousivat autoon ja suuntasivat kohti Onnelaa, jossa syötäisiin vielä samana iltana koeateria.
”Minun kai pitää puolestaan pyytää anteeksi”, Irene vastasi. ”En pysty investoimaan Onnelaan nyt niin paljon kuin lupasin.”
”Ei sinne tähän hätään pysty kukaan kunnolla investoimaan. Se Veijo perkele…” Eero katkaisi lauseen. ”On minulla rahaa näihin tarpeisiin mitä nyt on.”
He ehtivät Onnelan pihaan yhtä aikaa Ension kanssa. Tällä oli Nuutinen mukanaan.
”Ovat taas vanhat toverit kuin ennen vanhaa, paita ja peppu”, Eero kommentoi. ”Mutta kumpi on se paita ja kumpi on se toinen?”
Irene purskahti nauruun. Hän ryntäsi Ension kaulaan ja kertoi myyntiuutisen. ”Halvalla meni mutta menköön”, hän valitti.
”Pääasia että meni”, Ensio siunasi. ”Ja meillä on mennyt myös melkoisen hyvin. Vai mitä Nuutinen?”
”Olen ottanut kaikki vanhan agitaattorin keinot käyttöön”, Nuutinen kehui. ”Olen puhunut kaupungin imagosta ja elinkeinosta, pitäähän täällä olla matkailua, sehän se tuo työpaikkoja ja ties vaikka lisää veronmaksajia. Minusta on tullut ihan täysi porvari.”
”Loistava lopputulos”, Eero kehui. ”Ja siellä tulee kolmas soturi.”
Pankinjohtaja Paavola kaahasi pihaan mukanaan kolme kaupungin miestä. ”Arkkitehti, apulaiskaupunginjohtaja ja kiinteistölautakunnan puheenjohtaja”, Nuutinen kuiskutti.
”Millä te nuo pyydystitte”, Irene ihmetteli.
”Olemme me ennenkin asioita hoidelleet”, Ensio tokaisi. ”Ilmainen ateria kuuluisassa Onnelassa, mutta ei lahjus, vaan tarkastus, siinä se tarttuu koukku samalla huuleen.”
Ruokasaliin oli katettu pitkä pöytä, keittiössä vallitsi hälytystila. ”Minä pyörryn”, Riika valitti äidilleen.
”Et pyörry”, Katariina komensi. ”Nyt se alkaa.”
He tarjosivat ensin marinoitua lohta ja salaatteja, sitten saatiin perunapyöryköitä ja poronlihaa punaviinikastikkeessa ja kanavartaita ja paprikapikkelsiä ja lopuksi vaniljahyydykettä ja lakkakastiketta.
Riika tärisi keittiössä eikä Katariinakaan tohtinut pöydän ääreen, kävi vain varmistamassa että ruoka maistui. Kun kaadettiin teetä ja kahvia, oli arvostelun aika. ”Sanokaa vain”, Katariina kehotteli, ”sitä vartenhan teidät on tänne kutsuttu.”
”Kiitos, hyväähän se oli, kuului eri puolilta.”
”Eikä”, Katariinä äsähti, ”teidän pitää sanoa ihan suoraan, mitä mieltä te tästä linjasta olette.”
Ruokasalissa vallitsi vaivaantunut hiljaisuus. ”Isä”, Katariina vetosi. ”Sano sinä jos muut eivät kehtaa.”
”Aha”, Ensio huokasi. ”No, pidelkää sitten peruukeista kiinni. Minusta tässä nyt on ruvettu hienostelemaan. Miksi lohi pitää uittaa jossain liemessä vaikka se on parasta ihan semmoisenaan?”
”Me ajateltiin tarjota suomalaista gurmeeta”, Katariina yritti. ”Ahvenia ja lihapullia”, Nuutinen ilmoitti.
”Ja lampaanreittä”, Ensio maiskutti. ”Yksinkertaista ja tyylikästä kartanoruokaa. Makaronilaatikkoa ja mustikkapiirakkaa.”
”Ja unohtakaa herran tähden punaviinikastike”, Eero voihkaisi. ”Minä olen kahdesti elämässäni saanut onnistunutta punaviinikastiketta, kummallakin kerralla Ranskassa. Ei sillä tarvitse täällä ihmisiä kiusata.”
Riika itki ääneen paetessaan kynnykseltä keittiöön ja Katariina oli tulipunainen häntä seuratessaan.
Samalla hetkellä ruokasaliin ilmaantui vielä yksi vieras. Veijo Salmi pyyhälsi sisään kevätulsterin helmat heiluen ja silmät leimuten. ”Täällähän onkin varsinaiset kalaasit. Niin sitä pitää, rouva Salmi. Mutta minä ilmoitan tässä ja nyt, että minä en Onnelan onnenlomien kotivävyksi rupea. Minä rupean presidentiksi!”
Jatkuu…