Takaisin Onnelaan – Osa 4/8: Jollet ole puolellamme

Tähän mennessä tapahtunut: Raikkaan perhe suunnittelee perustavansa korkeatasoisen lomakylän Onnelaan, mutta Veijo Salmi laittaa kapuloita rattaisiin ja yrittää estää rakennuslupien saannin. Salmi mielii presidentiksi, mutta Irene-vaimoa suunnitelma kauhistuttaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tähän mennessä tapahtunut: Raikkaan perhe suunnittelee perustavansa korkeatasoisen lomakylän Onnelaan, mutta Veijo Salmi laittaa kapuloita rattaisiin ja yrittää estää rakennuslupien saannin. Salmi mielii presidentiksi, mutta Irene-vaimoa suunnitelma kauhistuttaa.
(Päivitetty: )
Teksti: Raija Oranen

Ensio ja Irene päättivät lähteä Onnelaan tarkistamaan, oliko kaupunki sotkenut osoitteet ja lähettänyt rakennusluvat ehkä suoraan sinne, kun ei niitä Helsinkiin kuulunut. Ei papereita Onnelastakaan löytynyt. Irene polkaisi autonsa vihaiseen vauhtiin ja ajoi kaupungintalolle. Jostain syystä kaikki asiaan liittyvät virkamiehet olivat juuri ehtineet lähteä virkapaikoiltaan, jäljellä oli enää siivooja. Hän osasi kertoa asioiden laidan:

”En minä muuta tiedä sanoa kuin sen, että se uusi elinkeinoasiamies huusi, että tänne ei tarvita Raikkaita eikä Kurppia asioita sotkemaan. Markkanen se on nimeltään, kuulemma sen entisen pankinjohtaja Markkasen poika.”

”Isien synnit kostetaan tosiaankin kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti”, Irene ilmoitti Ensiolle Onnelaan takaisin päästyään. Pankinjohtaja Markkanen, Paavolan seuraaja, oli se nimenomainen henkilö, joka suisti Raikas Yhtymän tehtaan konkurssiin kostaakseen kansakoulukaverilleen Veijo Salmelle, koska tämä oli rikkaan kartanon poika ja johti mielellään lapsijoukkoa.

Irene tarkasti Onnelan huone huoneelta ja mietti, saisiko yrityksen toimimaan ilman navetasta aiottua juhla- ja kokoustilaa ja hiekkarannan isoa taloa. Onnelan huoneet olivat viehättäviä ja tyylikkäitä, Nuutin suunnittelema pintaremontti oli keveine väreineen oikealla tavalla kartanomainen, ja olohuoneeseen, ruokasaliin ja lasiseinäiseen villaan sommiteltu ravintola Irenen mielestä täydellinen. Hän saattoi olla tyytyväinen poikaansa. Toisin oli pojan isän laita.

”Onko se mies tullut hulluksi”, Irene tivasi isältään. ”Onko sille noussut päähän valta vai kusi vai molemmat? Vai onko se aina ollut tuollainen, minä vain en ole huomannut.”

Ensio katsoi tytärtään totisena. ”Jos minä vastaan yhteenkään noista kysymyksistä, meiltä menee välit.”

Paavola porhalsi Ension soiton hälyttämänä Onnelaan kuulemaan Irenen uutiset. ”Johan ovat röyhkeiksi käyneet”, hän ällisteli. ”Että ei kelpaa elinkeinoasiamiehelle tulevaisuuden ala.”

”Mitä heillä on meitä vastaan”, Ensio kyseli.

”Pelkäävät”, Paavola tiesi.

”Susiksiko he meitä luulevat?”

Paavola hörähti. ”Pelkäävät Veijo Salmen uhkauksia ja sinun auktoriteettiasi ja Irenen tahtoa, ja ennen kaikkea he pelkäävät minun sukulaispoikaani Eero Kurppaa, jolla on tapana tehdä mitä hän tahtoo.”

He istuivat Onnelan uudessa villassa hetken vaiti. Oli jo miltei kesä, taivas kohta korkeimmillaan. He kuulivat vain vaimeasti auton äänen ja jonkun tulon sisään, mutta ei mennyt kauankaan, kun tilanne selvisi.

”Jollet heti huomisaamuna mene panemaan juoksupoikiasi kuriin, minä otan sinusta eron”, Irene huusi.

”Ja jollet sinä rupea tukemaan minun kampanjaani, saat panna lukkoon tämän Onnelan ovet ikuisiksi ajoiksi”, Veijo huusi vastaan.

”Millä oikeudella sinä päsmäröit meidän kaikkien elämää? Kuka sinulle on sen valtakirjan antanut?”

”Kansa on minut valinnut”, Veijo julisti.

”Ja paskan marjat! Sinun kummisetäsi Kauko Seppä sinut valitsi, se sinut oksalle nosti ja siellä keikutti. Et sinä olisi ikinä päässyt ministeriksi ja puolueen puheenjohtajaksi, jollei kummisetäsi olisi ollut Kekkosen kaveri ja härski mies.”

”Sinähän tykkäsit Kaukosta! Sanoit että siinäpä vasta hieno ihminen.”

”Voisinpa sanoa samaa hänen kultapojastaan.”

”Eikä Kauko minua alkuun nostanut. Minä itse menin Kekkosen luo keskustelemaan.”

”Ja veit Kaukolta terveisiä. No, nyt saat terveisiä Markkaselta. Sen poika on uusi elinkeinoasiamies, ja hän estää nyt rakennuslupien myöntämisen.”

Veijo valahti kalpeaksi. ”Ai sen Markkasenko?”

”Juuri sen Markkasen. Siinäpä sinulle oivallinen apuri.”

”Ei jumaliste”, Veijo tupisi ja huomasi samassa Ension ja Paavolan, jotka olivat tulleet villasta salin puolelle. Kuin taikaiskusta Veijo ilme muuttui kohteliaaksi. ”Kas, hyvää iltaa vain.”

Paavola katseli Veijo hetken vaiti. ”Enpä ihan tiedä, mitä tuohon vastaisi vai vastaisiko ollenkaan”, hän sanoi sitten ja käveli ovesta ulos.

Veijo riisui takkinsa ja kenkänsä vanhalle paikalle naulakkoon.

”Ei siihen, vaan omaan huoneeseen”, Irene komensi.

”Missähän se mahtaa olla?”

”Entisessä paikassa. Kyllä sinä sinne ennen aikaan osasit.”

Veijo lähti kiipeämään portaita kohti yläkertaa, mutta seisahtui jo kolmannelle rappuselle. ”Mitä jos tehtäisiin diili”, hän ehdotti totisena. ”Minä käyn potkimassa sen pikku Markkasen henkihieveriin ja sinä suostut pariin lehtihaastatteluun puhumaan minusta kauniita.”

Ensio seurasi paikalleen jähmettyneenä pariskunnan kaksintaistelua. Irene vaikeni. ”No, suostu nyt”, Ensio innosti. ”Ei kai olisi pahitteeksi, jos perheeseen kuuluisi tasavallan presidentti.”

”Sovittu”, Irene kirahti. ”Paitsi että suorita se pahoinpitely jo tänä iltana.”

”Ihan hetikö? Saanko sitten ruokaakin?”

Ruokaa saatiin kohta kun Katariina ennätti paikalle ja Veijo sitä syömään, yhden elinkeinoasiamiehen kurittaminen takaisin ruotuun ei vienyt kahta tuntia kauempaa. ”Rakennusluvat tulevat ensi viikolla”, Veijo lupasi.

”Mitä sinä niille sanoit.”

”Jollet ole puolellamme, olet meitä vastaan. Sen lisäksi uhkasin tuikata tuleen koko kaupungintalon.”

”Kiitos”, Irene ynähti. ”Milloin ne haastattelut tehdään?”

”Ihan tuota pikaa. Mutta et rupea sitten niuhottamaan, kun kampanja todella käynnistyy. On suunniteltu että minä julkaisen kirjan…”

”Taas? Uusia totuuksia?”

”Nimenomaan. Ja tehdään semmoinen kahvimuki, johon painetaan meidän hymyilevä kuva…”

”Ja teepaitoja ja kaulahuiveja ja lippalakkeja”, Nuutti arveli.

”Ei lippalakkeja”, Veijo korjasi. ”Presidentinvaalit pidetään talvella, ei tarkene. Mutta siihen haastatteluun voisi kyllä osallistua koko perhe. Saisit Nuutti vähän mainosta.”

”Faija”, Nuutti sanoi erityisen rauhallisesti. ”Kaikella kunnioituksella, mutta minä en poliittisiin manöövereihin osallistu. Tuliko tämä nyt kerralla selväksi?”

Veijo ei vastannut vaan ahtoi suunsa täyteen pihviä ja röstiperunaa.

Sekä Irene että Veijo polkaisivat käyntiin markkinointikampanjansa. Onnelaa alettiin mainostaa lehdissä ja siitä mainittiin myös kahdessa näyttävässä haastattelussa, joista toisessa Salmen pariskunta poseerasikin Onnelan terassilla. Kun Katariina ja Riika avasivat ravintolan, asiakkaita ilmaantui enemmän kuin oli uskallettu odottaa. Mutkaton tuoreisiin raaka-aineisiin ja perinteisiin makuihin keskittyvä tarjonta näkyi houkuttelevan ihmisiä: lihapullia, läskisoosia ja wieninleikkeitä tultiin maistelemaan kauempaakin, ja erityisen suosion saivat alusta asti Nuutisen paistetut ahvenfileet. Nuutinen oli uhonnut oman järven antimista ja luvannut järjestää kalastajat, mutta suureksi ihmeekseen hän sai huomata, että työttömät istuivat mieluummin kaljalla pubissa. Niinpä hän lähti kalaan itse Paavolan ja parin muun kaverinsa kanssa ja alkoi puhua velvoitetyöllistämisen puolesta. ”Onhan se nyt yhtä pirua että maksetaan laiskana olemisesta”, hän noitui. ”Tätä menoa minusta tulee vielä äärioikeistolainen, ja se olisi sentään melkoinen häpeä.”

”Kenelle?”
”Työväenliikkeen ja demokratian perinteille”, Nuutinen vastasi.

Rakennustyöt saatiin käyntiin vauhdikkaasti, Nuutti itse asiassa asui Onnelassa töitä valvomassa, ja sinne asettui myös tyytyväinen Ensio. ”Minä ihan nuorrun täällä”, hän kiitteli rantaa kohti astellessaan. Kohtuullisen odottelun jälkeen vanhan saunan terassille ilmaantui entiseen tapaan myös Maire, yhtä nuorena ja kukoistavana kuin elämänsä parhaina päivinä. ”Pitkäänpä annoit odotella”, hän moitti Ensiota. ”Luulin jo että et osaa kotiisi enää ollenkaan.”

”Olen minä aina tänne osannut. Mutta nyt en kyllä tiedä, mitä tykkäät, kun tämä tönö puretaan ja Nuutti pykää tilalle hienon lasiseinäsaunan.”

”Jos olen oikein ymmärtänyt”, Maire sanoi, ”on Nuutti lahjakas arkkitehti. Eiköhän siitä hyvä tule.”

”No hyvä sitten”, Ensio helpottui. ”Täällä nimittäin tosiaankin haisee laho ja home.”

”Ja hiiret”, Maire lisäsi.

Ensio sytytti kiukaan alle tulen, viimeisen kerran, hän totesi silmät vesissä. Syttyvän tuohen tuoksu hiveli sieraimia ja tuoreet koivuvastakset asettuivat sievästi järjestykseen, kun hän sommitteli kolme napakkaa saunavihtaa. Veijokin oli kuulemma tulossa kohta kun hän olisi saanut tietoon puolueensa jäsenäänestyksen tuloksen. Oli siis tiedossa juhlailta, vanhan saunan hautajaiset ja presidenttiehdokkaan voiton julistus.

Kun Ensio palasi talolle, oli Katariina jo saapunut kahden suuren matkalaukun kanssa. ”Nyt se on sitten tehty”, hän ilmoitti. ”Olen muuttanut takaisin Suomeen. Kesän asun täällä ja syksyllä muutan Helsinkiin, jos ei asiakkaita riitä.”

”Sittenhän meillä on ihan yhteiset ohjelmat”, Ensio kiitteli. ”Enpä olisi uskonut, että saan vielä lapseni tänne kanssani asumaan. Paitsi tietysti Heikin…”

Ensio vaikeni eikä kukaan muukaan ruvennut siitä aiheesta puhumaan, Heikin kohtalo oli painettu pois puheista, joskaan ei muistamisesta. ”Nyt kyllä skoolataan jo”, Irene lähti nostamaan tunnelmaa, ”Veijon tulemisista ei koskaan tiedä.”

Ensio paukautti samppanjapullon auki, se kävi häneltä kätevästi, vaikka hän itse ei ryyppymieheksi koskaan kehittynytkään, mutta joutui opettelemaan lasin kallistelun itäviennin avaamiseksi. Se oli kannattanut. Ja nyt kannatti siemaista lasillinen vanhan saunan kunniaksi, huomenna sen kaataisi traktori.

He olivat juuri saaneet maljan nostettua, kun Veijon auto suhasi pihaan.

”Onneksi olkoon”, Irene kajautti miehen astuessa näkyviin.

Saattoi heti huomata, etteivät asiat olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Veijo ei välittänyt edes tervehtiä vaan paineli suoraan baariin ja kaatoi lasiin viljalti viskiä. ”Eipä kannata Veijo Salmelle siellä kilistellä”, hän äyskähti ruokapöydän suuntaan. ”Ei tule nimittäin minusta presidenttiehdokasta.”

”Miten niin ei?” Irene oli ymmällä. ”Kaikki haastattelut tehtiin…”

”Ei auta raikas hymy kun on suuret armadat liikkeellä.” Veijo lontsi raskain askelin ruokapöydän ääreen. ”Herra puheenjohtaja meni äänissä ohi. Ei paljon, mutta ohi kumminkin.”

”Sinulta on sitten kannatus karannut”, Ensio totesi.

”Ei se mihinkään ole karannut”, Veijo karjaisi. ”Mutta kun laitetaan jäsenäänestykseen semmoiset säännöt, että äänestää saa kuka vain, ei tarvitse olla edes puolueen jäsen, niin näinhän siinä käy, kilpailijat panivat kannattajansa äänestämään minua vastaan että en pääsisi heitä uhkaamaan. Minä sanoin sen puoluevaltuustossa jo etukäteen, mutta eivät uskoneet.”

”Taikka sitten nimenomaan uskoivat”, Irene mutisi. ”Sen takia laativat sellaiset säännöt. Sinut oli tarkoituskin pudottaa jo tässä vaiheessa.”

Veijo katsoi Ireneä silmiin. ”Rouva se ymmärtää nämä politiikan hienoudet kohta paremmin kuin minä”, hän kiitteli. ”Mahtaa sinua nyt naurattaa.”

Irenen sisällä kuplinut helpotus ja mielihyvä kuolivat siihen lauseeseen. Niin katkerasti kuin häntä olikin kauhistuttanut ajatus Veijosta presidenttinä ja ennen kaikkea itsestään presidentin puolisona, joka ei voi juuta eikä jaata sanoa eikä mitään tehdä, häntä säälitti nyt miehen surkea olemus. Veijo Salmi olisi totisesti halunnut päästä korkeimmalle valtaistuimelle.

”Mutta en minä periksi anna”, Veijo karjahti äkisti kuin sähköiskun saaneena. ”Pitäkööt puolueensa. Minä perustan oman puolueen.”

”Älä nyt helkkarissa”, Ensio ällistyi.

”Näinpä teen. Kahden viikon päästä pidetään sen perustamiskokous. Tarjoan illallisen valitulle joukolle täällä Onnelassa.”

Katariina pomppasi tuoliltaan. ”Etkä varmasti tarjoa”, hän kivahti. ”Onnelaa ei sotketa poliittisiin kuvioihin, eikä varsinkaan juuri taistelunsa hävinneen Veijo Salmen tolkuttomiin sotkuihin.”

”Ai ei?”

”No ei! Tämän paikan nimi ei ole mikään Waterloo, vaikka melkoinen Napoleon oletkin.”

Jatkuu…

Lue sarjan seuraava osa 5/8.

X