Takaisin Onnelaan – Osa 5/8: Poikki ja pinoon

Jaa kaverilleTilaa Seura
Puhtaat valkeat lakanat – Takaisin Onnelaan
© MTV3
Tähän menessä tapahtunut: Onnelan maat on ostettu takaisin Raikkaan suvulle ja sinne aiotaan perustaa korkeatasoinen lomakylä. Veijo Salmen pyrkimys päästä presidentiksi tuo mutkia matkaan. Yllättäen Veijoa ei kuitenkaan valita puolueen presidenttiehdokkaaksi

Veijo Salmi oli luopunut puolueensa puheenjohtajuudesta ja ministerinsalkusta ja kohtalaisesta määrästä rahaa voidakseen ryhtyä presidentiksi, mutta hänen oman puolueensa jäsenistö ja epäilemättä joukko ulkopuolisia olivat jättäneet valitsematta hänet ehdokkaaksi jäsenäänestyksessä. Veijo Salmi oli enää kansanedustaja, melkein viraton mies, mutta ei neuvoton. Hän julisti perustavansa uuden puolueen.

Tapahtui kuitenkin jotain aivan muuta kuin hän odotti. Arkkitehti Nuutti Salmi, hänen oma poikansa, palasi Onnelaan neuvottelusta kaupungintalolta hämmentyneenä, suorastaan murheissan.

”Kaupunki ei olekaan mukana vanhan kylänraitin rakentamisessa eikä suostu maksamaan hiekkarannan kunnostusta”, hän ilmoitti.

”Ei voi pitää paikkaansa”, Irene ällistyi. ”Sehän oli sovittu juttu.”

”Poika on käsittänyt väärin”, Veijo tulkitsi. ”Minähän sovin itse sen asian.”

”Olet voinut sopia ihan mitä tahansa”, Nuutti sanoi, ”mutta nyt lupaukset on pantu poikki ja pinoon. Minä en paljon politiikasta välitä, mutta minä ymmärrän sitä, miten voisin olla ymmärtämättä kun olen koko ikäni kuunnellut sinun jaaritteluasi. Ne sinun puoluetoverisi, jotka äsken juoksivat kun sinä vihelsit, ovat ottaneet nokkiinsa sen, että sinä puuhaat uutta puoluetta. Ne sanoivat suoraan, että eivät rupea kustantamaan Veijo Salmelle luksusmaisemaa, kun hän aikoo viedä heiltä kannattajat.”

”Minähän varoitin sinua”, Irene huusi ja ryntäsi Ension huoneeseen. ”Isä! Nyt on hätätilanne!”

Ensio kuunteli uutiset yhä totisemmaksi muuttuen, ja katse, jonka hän loi kohti Veijo Salmea, oli mustaa myrskyä. ”Minä en ole pitänyt tapanani sanoa pahasti kenellekään koskaan, mutta nyt kyllä tekisi mieli. Tämä soppa on sentään liikaa.”

Veijo ponnahti ylös tuolistaan. ”Minä menen puhumaan niille”, hän lupasi, ”kaikki järjestyy. ”

Hän viipyi pari tuntia ja palasi niin kiukkuisena, ettei kenenkään tarvinnut kysyä, miten neuvottelut olivat sujuneet. ”Kuinka ne ihmiset voivat olla niin yksinkertaisia”, Veijo menosi. ”Minä selvitin asian alusta loppuun, tein täysin selväksi, etten ole perustamassa mitään joukkopuoluetta, vaan eräänlaista eliittijoukkoa, jossa keskustellaan maalle tärkeistä asioista ja annetaan niistä lausuntoja, jotka…”

”Nyt riittää, Veijo Salmi”, kajahti Irenen ääni kireänä ja korkeana. ”Paskan puhumisesta tulee loppu tällä sekunnilla. Jos kaupunki ei maksa maisemointia ja rantaa, maksat sinä. Sinähän Onnelan budjetin puuhillasi kaadoit.”

Veijolta pääsi nauru. ”Ihanko tosissaan se rouva tuommoisia puhelee? Millä rahalla minä teidän hankkeen voisin kustantaa, jos saan luvan tiedustella?”

”Saat luvan”, Irene sanoi ilme jäisenä. ”Sinulla on Salmin kartano tuossa naapuripitäjässä. Siellä sinun sukutilasi seisoo autiona ränstymässä ja peltoja viljelevät vuokralaiset. Myyt sen kaikkine maineen. Sillä rahalla saadaan kuntoon vaikka kaksi Onnelan tienoota.”

Veijo oli mykistynyt. ”Ai että myisin isieni maat”, hän sai viimein hengähdettyä.

”Sinä olet myynyt isiesi maat moneen kertaan, aina sen mukaan mikä on sinulle itsellesi edullista”, Irene napsautti. ”Nyt sinä sotkit meidän ison suunnitelman niin että sinä sen myös hyvität. Taikka sitten sanot hyvästi tälle perheelle.”

”Ihanko totta?”

”Ihan totta”, Irene vahvisti. ”Ihan kaikista asioista sinä et tässä maassa päätä.”

Eero Kurppa lensi Onnelaan heti seuraavana päivänä, ja muut Kurpat kaarsivat perässä, koko joukko. ”Veijo on tehnyt saakelinmoisen kuprun”, Katariina kiljaisi jo ovelta. ”Miten sinä kehtaat pilata oman lapsesi ja meidän lasten tulevaisuuden? Meillä on kaikki panokset pelissä, ja sinä varastat pankin.”

”Hyvinhän se on rouva Kurppa kasinopelin termit oppinut”, Veijo kiitteli. Hänkin oli ehtinyt Helsingistä takaisin Onnelaan. Edessä oli viikonloppuvapaa, toisin sanoen uuden puolueen jäsenten haalinta lähitienoilta.

Eero oli Veijon tullessa saanut vaihdetuksi ylleen kotivaatteet ja pidetyksi Irenen ja Ension kanssa hätäkokouksen. Hän astui Veijon eteen niin totisena että tämä hätkähti. ”Asia on nyt sillä tavalla”, Eero sanoi, ”että sinä tosiaan myyt Salmin tilasi. Muuten koko hanke kaatuu.”

”Ai myyn? Ja kenelle muka?”

”Jätä se huoli minulle. Kyllä ostaja löytyy kun asetellaan hinta sopivaksi.”

”Sinä aiot paiskata minun sukutilani ilmaiseksi jollekin saakelin diilerikaverillesi”, Veijo hoksasi. ”Minä kyllä sinun temppusi tunnen.”

”Hyvä jos tunnet”, Eero kiitteli. ”Sopimus saadaan helpommin, kun et rupea turhia koukkuja keksimään, vaan ymmärrät että tämä on pakkorako.”

”Paskarako tämä on”, Veijo kiljahti.

”Voit nimittää omaa olinpaikkaasi ihan miten vain”, Eero sanoi. ”Mutta allekirjoitat minulle avoimen asianajovaltakirjan heti kun olen sen laatinut, ja huomisaamuna minä lähden hiukan ajelemaan se paperi mukanani.”

”Minä tulen mukaan”, Veijo sanoi.

”Et varmasti tule. Mutta Ensio tulee.”

”Ai jaha”, Ensio hämmästyi. ”Hauskaa että kerrot minullekin, minä minun rauhaani kuuluu.”

”Ja setä Paavola tulee myös”, hän tuntee siellä kaikki.

Sillä aikaa, kun Veijon sukutilan myyjät koputtelivat oville naapuripitäjässä ja Veijo ajeli etsimässä eliittiä, Onnelassa tutkittiin kylänraitin maisemia ja hiekkarantaa. Kevät oli paljastanut maan kamaran ja tuuli puhallellut hauraaksi käyneet jäät järven pinnalta. Puhtaansininen taivas hohti korkeana ja särkevän kirkas aurinko paljasti hoitamattoman maan surkeuden. Risua ja ryönää oli enemmän kuin oli osattu pelätä, kauniisti kaartuva tie oli kulunut pahoille kuopille, pari tierumpuakin oli pettänyt, pusikot olivat tukkineet kaikki näkymät ja raitin varren talojen julkisivut olivat kaikkea muuta kuin viehkeää kylätunnelmaa henkiviä, oli mineriittilevytyksiä ja rumasti lisäiltyjä kuisteja, vinoon painuneita vajoja ja autonraatoja, vettyneitä lasivillapinoja ja haljenneita betonirenkaita, ties mitä roinaa jota kukaan ei välittänyt korjata pois.

Nuutti oli piirtänyt maiseman uudelleen, tarvittaisiin vain tiekoneet ja miehiä lapioiden ja sahojen ja kirveiden kanssa, ja taloihin hän oli suunnitellut uusia kulissinomaisia julkisivuja ja vajojen jatkeiksi pieniä huvimajan tapaisia terasseja. ”Ei ole tarkoitus istuttaa mitään kallista ja eksoottista, vaan tuodaan metsästä pihlajia ja pieniä kuusia ja pelkkää kunttaa, metsänpohjaa siis, palautetaan raitin varren luonto niin lähelle alkuperäistä kuin suinkin. Landematkailu on Euroopassa nouseva trendi.”

Irene kuunteli Nuutin kaavailuja mielissään. ”Aloitetaan työt heti”, hän päätti, ”Eero lupasi hankkia väliaikaista rahaa, nyt ei auta jäädä odottelemaan. Tehdään tästä oikea nostalgiakylä, missä ihmisillä on hyvä olla. Jos siis Eero saa Salmin kartanon myytyä.”

”Tai jos faija peruu poukkoilunsa ja tekee sovinnon puolueensa kanssa”, Nuutti huomautti.

”Sitä ihmettä taitaa olla turha odottaa”, Irene arveli.

Heidät keskeytti karjahtelu ja kiroilu, joka kuului hiekkarannan suunnalta. Aki ja Eki Kurppa olivat siellä tekemässä koeperkausta veneen ja seipäiden kanssa. ”Tämähän on silkkaa paskaa!”

Kaksoset soutivat hiekkarantaan jokseenkin järkyttyneen näköisenä.

”Mitä ihmettä te mesotte”, Irene hämmästeli, kaksoset pysyivät isänsä tapaan yleensä rauhallisina hankalissakin tilanteissa.

”Ihmettä tosiaan”, Eki voihkaisi. ”Rantavalli on täynnä ihan aitoa paskaa.”

”Mitä tuo Eki puhuu”, Irene tivasi Akilta.

”Täyttä asiaa. Täyttä paskaa.”

”Minä menen katsomaan”, Irene yritti.

”Enpä suosittele”, Aki esti kiireesti. ”Mennään Onnelaan, saat kuulla. Kaikki saavat kuulla!”

Hiekkarannan kupeesta oli löytynyt vanha viemärinsuu. ”Sama putki on ilmeisesti edelleen käytössä”, Eki arveli. ”Se tulee kaiketi täältä asti.”

Irene purskahti nauruun. ”Ei ole kiva pila.”

”Ei ole niin”, Eki myönsi. ”Ei ole pila ollenkaan. Sieltä lirisi rantavalliin jotain äskenkin, ilmeisesti täällä joku vieraili toiletissa.”

”Herrajumala”, Katariina kauhistui.

Irene oli vaiti. Hän ei kerta kaikkiaan kyennyt uskomaan, että Onnelan – ja lähempänä hiekkarantaa olevien muiden talojen – viemärivedet oli valutettu vuosikymmenien ajan avoimeen maastoon.

”Luultiin kai, että vedet puhdistuvat siinä hiekkavallissa”, Aki arvioi. ”Ja voihan se olla niinkin. Mutta nyt se maa on siinä kunnossa, että se pitää kaivaa ylös ja ajaa pois ja tuoda tilalle uutta tervettä maata. Ja sen lisäksi…”

Kaksoset vilkaisivat toisiaan.

”Mitä? Mitä sen lisäksi?” Irene tivasi heikoksi käyneellä äänellä.

”Pitää rakentaa puhdistamo”, kaksoset vastasivat kuin yhdestä suusta.

Irenen suu oli kuivunut kokonaan. ”Paljonko se maksaa?” hän sai kysytyksi.

”Paljon”, Nuutti arveli. ”Liian paljon.”

Eero ja Ensio eivät ehtineet kertoa uutisiaan illalla Onnelaan palattuaan ennen kuin heidän korvansa täyttyivät karmeilla tiedoilla rannan tilanteesta.

”Se nyt ainakin kuuluu kunnan hommiin”, arveli Veijo, joka oli palannut värväysreissultaan. ”Kunta on jättänyt huolehtimatta vesien puhdistuksesta, saavat ottaa vastuun.”

”Ja kukahan mahtoi istua siihen aikaan kunnanvaltuustossa”, Irene kysäisi.

”Mistä minä olisin voinut tietää”, Veijo parahti. ”En kai minä voi kaikkia rantoja henkilökohtaisesti koluta, sitä varten on insinöörit ja muut. Sitä sikailua ette minun kontolleni pane.”

”No ehkä ei”, Eero myöntyi ja veti taskustaan nipun papereita. ”Sen sijaan sinä panet nimesi näiden bumaagien alle.”

Veijo tapaili käteensä lukulasit ja silmäsi papereita. ”Esisopimus… Mitä helvettiä tämä on?”

”Sovittiin Salmin kartanon kaupasta”, Ensio myhähti. ”Ja hinta on ihan käypä, ylemmäs sitä ei saada. Kyllä yritettiin.”

Veijo toljotti vuoroin Eeroa, vuoroin Ensiota. ”Aikoo Salmin kunta ostaa Salmin kartanon? Mihin ne sitä muka tarvitsisivat?” ”Kunnostavat rakennukset ja perustavat paremman luokan vanhainkodin yhdessä yksityisen terveysalan firman kanssa. Talliin hevonen, navettaan pari lehmää, tupaan kissa ja portille koira, paistetaan leipää ja tanssitaan hanurin säestyksellä lauantaisin saunan jälkeen.”

”Sehän on loistava suunnitelma”, Katariina siunasi. ”Tänne nostalgiakylä, Salmiin nostalgiakartano.”

Veijo heristi paperinippua Eeron nenän alla. ”Sinä kanalja tiesit jo ennakkoon siitä suunnitelmasta”, hän ärisi. ”Etkä puhunut minulle mitään, odotit sopivaa hetkeä napata kaupan rahat…”

”Annahan olla”, Ensio katkaisi Veijon kiihtymyksen. ”Saisit kiitellä Eeroa.”

Eero ojensi kynänsä Veijolle. ”Sinä saat Salmin kartanokodista hyvän määrän osakkeita kaupan osamaksuna. Ja Onnelan onnenlomistakin saat osakkeita rahojasi vastaavan määrän. Ei pitäisi olla valittamista. Paitsi jos aioit ostaa uuteen puolueesi jäsenet niillä rahoilla.”

”Enpä aikonut”, Veijo ynähti ja katsahti Irenen suuntaan. ”Mikä se on rouvan mielipide? Että nimi alle tai ovesta ulos?”

”Olet ymmärtänyt oikein”, Irene vastasi. ”Minä olen pannut tähän hankkeeseen kaikki rahani. Jos tämä nyt kaatuu, meillä ei ole enää mistä keskustella.”

Veijo huokasi. ”Enpä minä näköjään teille mitään mahda”, hän sanoi ja sutaisi nimensä Eeron osoittamaan kohtaan. ”Mutta sen puolueen minä silti perustan.”

Jatkuu…

X