Takaisin Onnelaan – Osa 7/8: Miehen sydän

Tähän mennessä tapahtunut: Raikkaan perhe osti Onnelan maat takaisin ja pyörittää siellä nyt korkeatasoista lomakylää. Veijo Salmen unelma päästä presidentiksi kaatui vai kaatuiko sittenkään? Eeron ja Katariinan kaksospojat ovat esitelleet morsiamensa suvulle.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tähän mennessä tapahtunut: Raikkaan perhe osti Onnelan maat takaisin ja pyörittää siellä nyt korkeatasoista lomakylää. Veijo Salmen unelma päästä presidentiksi kaatui vai kaatuiko sittenkään? Eeron ja Katariinan kaksospojat ovat esitelleet morsiamensa suvulle.
(Päivitetty: )
Teksti: Raija Orala

Joulun jälkeen, härkäviikoilla, elämä näytti rauhoittuneen ja kävi suorastaan tylsäksi. Onnelassa oli asiakkaita vain viikonloppuisin eikä aina silloinkaan. Mutta sitten alkoi äkkiä tapahtua. ”Tätä et kyllä usko”, Katariina vaahtosi puhelimessa Zürichistä Irenelle. ”Ne ovat kumpikin raskaana. Minä en kestä! Miksi identtisten kaksosten pitää tehdä kaikki yhtä aikaa?” ”Koska he ovat identtisiä”, Irene nauroi, ”nämä ovat vielä samamunaiset, siis itse asiassa yhden ja saman olennon puolikkaat.”

Kaksoishäät vietettiin leutona maaliskuun lauantaina Onnelassa, ja niitä varten ommeltiin kaksi kouraisevan upeaa morsiuspukua, valkoista, mutta ei onneksi samanlaista. Onnelan alakerta oli tupaten täynnä väkeä. ”Häissä pitää olla paljon vieraita”, Eero oli vaatinut, ”yhteinen onni tai onnettomuus vaatii osakkaita ja vastuunkantajia. Saisivat kyllä maksaa pääsylipun ettei päästäisi köyhtymään.”

Eeron lausahduksesta kehittyi tuossa tuokiossa uusi tuoteidea: mahtihäät näytöksenä. ”Sinulla on aivojen tilalla laskukone”, Irene nauroi mutta tuli sitten ajatelleeksi asiaa tarkemmin. ”Jokapojan unelma kartanohäistä on uskomaton mutta hyvä”, Irene ilahtui. ”Parit vihitään oikeasti, kutsutaan oikeita ystäviä, mutta muut saavat maksaa.”

”Ja raskaasti”, Eero intoili. ”Nyt saavat Kurpan naiset panna kaiken taitonsa peliin, hankitaan vielä ohjelmaa, jokin kvartetti soittamaan oikein imelää klassista ja vielä pari pientä ballerinaa heittämään kinttua…”

”Ja minä voin lausua runoja”, Katariina ilmoittautui vapaaehtoiseksi. ”Mutta en omiani”, hän lupasi.

”Nyt pitää selvittää lähiseutujen kihlaparit markkinointia varten, meiltä loppuvat omat vihittävät alkuunsa, kun Riika ja Nuutti eivät anna merkkiäkään siihen suuntaan”, Eero arvioi.

”En minä ennätä kun pitää ruokkia koko ajan vieraita”, Riika perusteli.

Kartanohäät osoittautuivat menestykseksi, kaikki oli niissä juhlissa kuin ennen vanhaan, myös se, että morsiamet olivat raskaana.

”Vieraiden häistä saadaan kumminkin parempi kate”, Irene laski. ”Nyt tuli omia kuluja kun oli paljon omaa väkeä. Mutta entä jos asiakkaalla ei ole tarpeeksi sukulaisia ja kavereita kutsuttavaksi ja tuote jää sen vuoksi torsoksi?”

”Juhlitaan me heidän puolestaan”, Katariina virni. ”Syödään ja ryypätään ja pidetään hauskaa, ja peritään asiakkaalta maksu.”

Eero silmäili vaimoaan arvioivasti. ”Sinustahan varsinainen kyynikko on kehittynyt.”

”Olen ollut hyvässä opissa”, Katariina kiitteli.

Ireneä nuo puheet hiukan kirpaisivat. Hän oli ehtinyt kuvitella Nuutin häät ja erityisesti morsiamen asun moneen kertaan, ja haaveissa kapeaan pitsimekkoon ja valtaisaan huntuun puettu nuorikko muistutti erehdyttävästi anoppiaan. Mutta Nuutti asui yhä kotona eikä puolisoehdokkaita esitelty.

”Minä muutan sitten kun pystyn rakentamaan itselleni unelmatalon”, Nuutti rauhoitteli.

”Itsellesi? Etkö sinä aio etsiä vaim… tuota, kumppania, ollenkaan?”

Nuuttia nauratti. ”Jos sinä siitä olet huolissasi, niin voin kertoa että minä olen hyvin hetero.”

”Ihan sama”, Irene sanoi kiireesti. ”Olet minä olet. Mutta voisit mennä naimisiin.”

”En välitä pitää kiirettä. Olen saanut avioliitosta aika lailla tarpeekseni kun olen seurannut sinun ja Veijon vääntöä. Parempi on säilyttää itsemääräämisoikeutensa, ellei tule vastaan joku, jota ei voi välttää.”

Irene mietti hetken. ”Juuri sillä tavalla meille Veijon kanssa kävi, ei me päästy toistemme ohi, eikä päästä edelleenkään.”

”Yrittäkää sitten olla onnellisia”, Nuutti ehdotti. ”Isästä ei tule presidenttiä eikä edes pääministeriä. Se on yksinkertaisesti liian arvaamaton. Voit olla huoletta, ei sinua linnaan panna.”

Katariina alkoi neuloa vauvannuttuja, joista miniät eivät tuntuneet olevan mitenkään innoissaan. He piirsivät ja ompelivat yö- ja oloasujen malleja, ja vähä vähältä linja alkoi löytyä. ”Nyt ollaan oikealla tiellä”, Irene kiitteli. ”Silkkiä ja villaa ja viskoosia ja pellavaa, mainiota. Ja muistakaa, että yöpaidassa pitää olla hihat enintään kyynärtaipeisiin, helma polviin ja leveyttä vain sen verran, ettei se kierry pyöriessä ympärille…”

”En minä näistä nutuista itsekään kovin innostunut ole”, Katariina uskoi Irenelle. ”Saanpahan vain tekosyyn istua alas. Minä olen tulossa vanhaksi, alkaa rasittaa keittiössä seisominen. Mitä me sitten tehdään kun minusta tulee oikein vanha?”

”Surraan sitä asiaa”, Irene lupasi, ”mutta vasta sitten, ei nyt. Nautitaan lopultakin siitä mitä tehdään. Kun isäkin on vielä täällä.”

Irene räpytteli silmistään niihin kihonneet kyyneleet, ajatus Ension kuolemasta alkoi olla joka päivä hänen ajatuksissaan, vaikka hän torjui sitä kaikin keinoin.

Näin lähestyi kevät, ja äkkiä sen saattoi aistia kaikkialla. Onnelassa hanget alenivat ja sulivat ja linnut riemuitsivat puolison toivossa, Helsingissä Espan puisto puhkesi kukkimaan ja meri välkkyi taas vapaana. Oli ilo ajella kuivuneita teitä pitkin Onnelaan, jossa perinnepääsiäinen meni kaupaksi melkein ennen kuin ehdittiin tarjota: trullileikkejä lapsille ja aikuisille, munien maalausta ja rairuohoasetelmien rakentelua, taikasaunomista ja oikeita tipuja, hiilillä grillattua kanaa ja lampaanpaistia keskellä valtaisia pajunkissa- ja narsissiasetelmia, joita Irene ja Katariina olivat sommitelleet pitkin öitä.

Kun koivuissa alkoivat vihertää hiirenkorvat, kävi Veijo Salmen levottomuus ilmeiseksi. Tuskin hän oli päässyt viikonlopuksi Brysselistä kesäsesonkia valmistelevaan Onnelaan, kun hän jo lähti puhujareissuilleen ja palasi vasta illan myötä. Kohta olisi sekin puuha ohi, kun ihmiset heittäytyisivät sydänkesäksi toimettomuuteen tai ahertaisivat yötä päivää pelloilla ja niityillä.

”Mitä minä täällä sitten teen”, Veijo kyseli huolestuneena Ireneltä.

”Voit vaikka tarjoilla.”

”En minä voi.”

”Miten niin et?”

”En ole homo enkä muutenkaan osaa.”

”Jumalauta!” Irene suuttui tosissaan. ”Tuommoiset puheet on sadan vuoden takaa, ettäs kehtaat.”

”Vitsi, vitsi”, Veijo yritti.

Irene jätti puuhansa kesäpuodissa, jota pantiin pystyyn Nuutin siistimään vajaan, ja lähti etsimään Ensiota, hän halusi kuulla isän mielipiteen esille asetetuista pellavapaidoista. Veijo vikelsi vaimonsa perässä. ”On minulla kyllä eräs ajatus”, hän selitti. ”Tulehan tänne.” Veijo johdatti Irenen käsivarresta vetäen vähän matkan päähän niityn reunaan, missä parhaillaan korjattiin vanhaa hirsistä heinälatoa kesätanssien paikaksi. ”Jos tähän eteen oven päälle vedetään lippakatto”, Veijo esitteli, ”ja tuohon vastapäätä pannaa penkit, niin meillä on tässä oivallinen kesäteatteri… Miksi sinä katsot minua ihan pöllönä? Kai sinä tiedät mikä on kesäteatteri?”

”Se on semmoinen harrastus”, Irene sanoi, ”jota varten minulla ei ole aikaa eikä työvoimaa.”

”Äläpä rouva hermostu”, Veijo hillitsi. ”Minähän sen hoitaisin.”

”Sinä?”

”Minähän harrastin nuorena teatteria ja tanhuamista ja kaikenlaista muuta maalaismukavaa. Mä maalaispoika oon…”

”Nyt lopeta!”

”Ajattelin tässä päinvastoin aloittaa”, Veijo vakuutti. ”Minä maksan omasta pussistani ne rakennustyöt, Nuutti jo lippaa ja penkkejä piirtää.”

”Minun selkäni takana?”

”Ihan sinun nokkasi edessähän minä tässä seison ja selitän”, Veijokin alkoi hermostua. ”Minä olen kirjoittanut jo näytelmänkin.”

”Et sinä osaa näytelmiä kirjoittaa.”

”Kirjoitin silti. Ja yksi asioita ymmärtävä kollega lukikin sen, hyvä siitä kuulemma tulee, siis kesäteatteriksi.”

”Ja sinä siinä varmaan sitten näyttelisitkin”, Irene purskahti ivalliseen nauruun.

”Niinpä”, Veijo sanoi jotensakin epävarmasti. ”Niin minä ajattelin.”

Irene veti henkeä syvään. ”Ja mistähän se näytelmä kertoisi?”

”Kekkosesta.”

”Kekkosesta?”

”Joo. Mutta ei Vieno Kekkosesta vaan…”

”Kai minä sen ymmärsin”, Irene kiljui. ”Ja sinä ääliö esittäisit Kekkosta vai? Vetäisit pään paljaaksi?”

”Niitä on semmoisia kaljuperuukkeja…”

”Isä!” Irene uikahti ja lähti juoksemaan Onnelan päärakennusta kohti. ”Nyt se on tullut lopullisesti hulluksi”, hän läähätti kun pääsi sisälle Ension luo. ”Veijo aikoo ruveta Kekkoseksi.”

”Eikös se ole sitä puuhannut jo kolmen vuosikymmenen ajan?”

”Se aikoo näytellä Kekkosta Onnelan kesäteatterissa, jonka se perustaa tuonne heinäladon eteen.”

Katariina oli kiirehtinyt keittiöstä kuuntelemaan. ”Suomen kesä ei ole mitään ilman kesäteatteria”, hän innostui.

”Ja vesisadetta ja itikoita”, Irene täydensi.

”Rakennetaan katos ja myydään hyttysöljyä. Sehän on tosi hyvä idea”, Katariina intti.

”Eikä varmasti ole”, Irene huusi, kun Veijo astui sisään. ”Sinä typerys olet munannut itsesi ja meidät jo niin monta kertaa, että nyt saa riittää! Et rupea kekkaloimaan ja kekkuloimaan Kekkosena, nauraisihan sille aidanseipäätkin.”

”Nauraa on tarkoituskin”, Veijo karjaisi. ”Mutta eipä sitä tuommoinen tiukkapipo ymmärrä, aina vain pitäisi painaa töitä hampaat irvessä ja kyynel silmässä. Haluatko sinä tappaa minut ikävään vai?”

”Ihan sama! Jos rupeat julkiseksi pelleksi, minä otan avioeron.”

”Julkinen pellehän Veijo on ollut koulusta asti”, Katariina muistutti. ”Sen takia sinä siihen rakastuitkin. Etkä yhtään valittanut kun se pelleili ministerinä.”

Ensio henkäisi raskaasti ja pudottautui istumaan taakseen osuneeseen tuoliin. ”Rauhoitutaanpa”, hän yritti ja painoi kädellä rintaansa. ”Minä pyydän anteeksi, mutta en kyllä tahtoisi kuunnella tuommoista rähinää.”

”Mikä sulla on isä?” Katariina kumartui Ension puoleen. ”Missä isän astmapiippu on?”

Irene juoksutti jo lääkettä Ension käteen, mutta tämä työnsi sumuttimen pois. ”Tämä ei ole sitä. Taitaa ottaa sydämestä.”

Veijo naputti jo hätänumeroa puhelimestaan. Auto luvattiin puolen tunnin sisällä. ”Se on liian kauan”, Veijo karjaisi. ”Minä lähden viemään. Ota Irene sinä jalkopäästä, minä otan kainaloista.”

”Ja aspiriini kielen alle”, Katariina touhusi ja työnsi pillerin Ension suuhun. ”Maistuu pahalta, mutta tämän ne tekisivät sairaalassakin.”

Ankarin puristus tuntui jo helpottavan, kun Ensio saatiin auton etupenkille. ”Soittakaa sairaalaan”, Veijo käski. ”Nyt nähdään miten lujaa tällä autolla pääsee.”

Kun bemari kurvasi Onnelan tieltä kohti kaupungin keskustaa, Ensio kuivaili litimärkää otsaansa hihalla ja melkein kuin naurahti. ” Ei minua ole ennen Kekkonen kantanutkaan”, hän kiitteli.

”Eikä kuskannut.”

Kohtaus meni ohi, oli ollut onneksi kohtalaisen lievä, mutta Ensiosta oli kuitenkin puhti poissa, kun hän pääsi palaamaan Onnelaan.

”Minun pitää pyytää anteeksi”, Irene mutisi itkuisena isäänsä halaten. ”Rupesin sillä tavalla taas rähjäämään. Mutta kun minua ottaa niin pannuun nuo Veijon älyttömät ideat, aina sillä on jotain koirankonsteja tekeillä.”

Ensio tarttui Irenen ranteeseen. ”Kuulehan nyt, tyttö. Voisit pyytää anteeksi Veijolta. Mitä jos ajattelisit asioita edes joskus hänen kannaltaan? Mies on vuosikymmenet elätellyt unelmaa ja tehnyt lujasti töitä sen eteen. Nyt on käynyt selväksi, ettei se unelma koskaan täyty. Eikö olisi kohtuullista, että hän saisi olla Kekkosena edes leikissä, kun ei päässyt sille paikalle todellisuudessa.”

”Se vain tuntuu niin nololta.”

”Paljon nolommasti tässä voi käydä”, Ensio sanoi. ”Katsos, Irene, ei sepelvaltimotukos ole ainoa uhka miehen sydämelle. Se voi myös murtua. Ja sinut on tehty raudasta, ota se huomioon.”

Irene meni sanattomaksi. Hän jätti Ension lepäämään ja laskeutui alakertaan. Katariina seisoi villan oviaukossa ja seurasi hänen tuloaan.

”Minä luin sen Veijon näytelmän. Ei se ihan huono ole, kyllä sen voi esittää. Minä voisin näytellä siinä Anitaa, sitä Kekkosen rakastajatarta.”

Jatkuu…

Lue sarjan viimeinen osa 8/8.

X