Takaisin Onnelaan – Osa 8/8: Kekkosen paikalla

Jaa kaverilleTilaa Seura
Puhtaat valkeat lakanat
© MTV3
Tähän mennessä tapahtunut: Raikkaan perhe on perustanut Onnelaan lomakylän. Veijo Salmen tie presidentiksi nousi pystyyn, mutta hänestä tulikin Kekkonen, tosin vain kesäteatterin näyttämöllä. Eeron ja Katarinan kaksospojat löysivät morsiamet ja jälkikasvuakin on tulossa.

Irene joutui näkemään vilahduksia Onnelan kesänäytelmän harjoituksista, kun hän kiirehti rakennuksesta toiseen. Joka kerta vatsaa kouristi ja hengitys ahtautui, Veijon kiipeäminen lavalle muuna kuin omana itsenään tuntui häväistykseltä. Kaiken lisäksi keittiössä oltiin hankaluuksissa, kun Katariina keekoili teatterin lavalla Kekkosen rakastajattaren roolissa, joka onneksi ei sentään ollut kovin suuri, ei sille ollut tilaa, kun Kekkonen eli Veijo Salmi suolsi antaumuksella monologejaan, miten lie oppinutkin ne, Irene ei kysellyt.

”Aika härskiä peliä”, Eerokin noitui, mutta eri syystä: ”Sinun miehesi kourii tuolla minun vaimoani ihan häpeämättä.”

Turha mustasukkaisuus sai Irenen nauramaan. ”Et kai sinä tosissaan usko että Katariina huolisi tuon vanhan ukkelin”, hän ihmetteli vaikka muisti hyvin, että Veijo ja Katariinakin olivat pitäneet vähän aikaa peliä nuoruudessa. Mutta se oli tapahtunut siinä vaiheessa, kun Irene vielä torjui Veijon yritykset.

”Vanhempi ukkelihan minä olen kuin Veijo”, Eero huomautti. ”Mutta tässä on nyt kysymys hiukan muusta. Puskateatterista nimittäin. Yhden tyypin sairas vallanhimo vaarantaa koko perheen yrityksen. Onnelan piti olla tyyli-käs kartanopaikka, ja nyt siitä tehdään ties mikä kansansirkus.”

”Minä kyllä uhkasin avioerolla”, Irene muistutti. ”Ja olin tosissani.”

”No?” Eero kysyi. ”Joko pannaan paperit vetämään?”

Koska juhannusjuhlat illallisineen, tansseineen ja kokkoineen oli myyty luonnostaan, ajoitettiin näytelmän ensi-ilta sen alle ja halukkaille järjestettiin Onnelan ruokasaliin tarjolle Kekkosen mieliruokia, maitoon tehtyä lohikeittoa ja ruisleipää ja kurkulla ja sipulilla terästettyä tartarpihviä. ”Ihan hullua kun joutuu opettelemaan suomalaisia perinneruokia vasta aikuisena”, Riika valitteli, ”ei meillä Zürichissä tämmöisiä tarjoiltu.

Vaikka tartarpihvi taitaa kyllä olla enemmänkin ruotsalainen perinneruoka niin kuin lihapullat ja hernekeittokin. Vai olisiko se saksalainen?”

”Ihan sama”, Katariina kuittasi. ”Nämä ovat kansainvälistä kekkoslaista perinneruokaa ETYK:in hengessä.”

Irene oli alkanut ahdistuksissaan taas kiristellä öisin hampaitaan. ”Siitä näytelmästä tulee fiasko”, hän valitteli isälleen. ”Hyvä puoli on tietysti se, ettei Veijo saa tämän kesän jälkeen enää ääniä missään vaaleissa. Tuo vale-Kekkonen. Eikö sitä hävetä ollenkaan, ihan läpinäkyvä koko juttu, surkea lohdutus. Etkä sinäkään tee mitään!”

Ensio vain naureskeli. ”Minkä minä pystyisin, vaikka tahtoisinkin? Enkä minä usko että Veijo kansansuosio tästä kärsii. Minä pahoin pelkään, että hänen äänimääränsä nousee entisestään. Ainakin lipunmyynti antaa uskoa niin.”

Irene häipyi nenäänsä tuhauttaen viimeistelemään kesäpuotia. Sen tarjontaan hän sentään oli tyytyväinen: pellavasta ja silkistä ja joustavasta viskoosista linjakkaasti leikattuja yömekkoja, avarahaaraisia pyjamia ja kauhtanoita, joissa voisi näyttäytyä muillekin kuin Nukku-Matille. Siinä oli alku B-suunnitelmalle, jos tilanne Veijon kanssa äityisi niin pahaksi, ettei olisi muuta vaihtoehtoa kuin ero: hän perustaisi Helsinkiin luksusvaatteiden tuotannon ja myynnin ja pyrkisi heti ulkomaille.

Kun Veijo viikkoa ennen juhannusta astui kaljuperuukissaan ja suurissa silmälaseissaan yleisön eteen, seurasi parin sekunnin äimistyksen jälkeen räjähdys ja Veijon ensimmäiset repliikit olivat pudottaa yleisön penkiltä. Eteen asettuneet Ensio, Paavola ja Nuutinen purskahtivat nauramaan niin, että Veijo hämääntyi eikä näyttänyt hetkeen tietävän miten jatkaa. ”Kenelle täällä hirnutaan”, hän kysyi, eikä se repliikki taatusti kuulunut näytelmään.

Irene seurasi esitystä Eeron kanssa puunrunkojen suojasta. Veijo teki tointumisestaan näyttämöllä suurta numeroa. Hän kumarteli yleisölle liioitellun kohteliaasti ja ryntäsi suutelemaan parin lähinnä istuneen naisen kättä. ”Minä, Kekkonen”, hän jatkoi hetkeksi keskeytynyttä replikointiaan. ”Nyt se keksii omasta päästään”, Irene sanoi.

”Omasta päästäänhän se on keksinyt koko jutun”, Eero huomautti ja purskahti samoin tein nauruun hänkin.

Irene uskaltautui seuraamaan esitystä tarkemmin. Kekkonen selitti ja komenteli, hahmossa ei ollut juuri jälkeäkään valtiomiehestä, jonka Irene oli ohi kiirehtiessään nähnyt harjoituksissa. Veijo muutti esityksen tyylin kokonaan. Kun Katariina purjehti sisään tiukkauumaiseen leninkiin ja vinoihin aurinkolaseihin sonnustautuneena, Veijo suorastaan lakosi, niin kovasti Kekkonen Anitaan heti rakastui. Ja yleisö ulvoi naurusta ja taputti käsiään.

Ireneltä päästi itku.

”Mikä sulle nyt tuli?” Eero ihmetteli.

”Taivas tietää”, Irene niiskutti. ”Olen pelännyt tätä iltaa viikkokaudet niin etten ole pystynyt nukkumaan. Ja nyt kun siitä tulikin farssi eikä skandaali…”

Eero rutisti Ireneä hartioista. ”Ajattele, jos me olisimme oikeasti saaneet tuollaisen presidentin”, hän hekotti.

”Meillähän oli jo”, Irene tyrskähti ja kuivasi silmänsä.

Ensio pani sivusilmällä merkille tutunoloisen naishenkilön jo esityksen väliajalla, mutta ei ehtinyt katsoa tarkemmin, niin paljon hänellä oli puhuttavaa Paavolan ja Nuutisen ja monen muunkin kanssa.

”Tämä on oikeata menoa”, Nuutinen kiitteli. ”Hauskaa pitää olla. Vaikka ei se Kekkonen kyllä tuommoinen kahju ollut.”

”Kova poika päsmäröimään kumminkin”, Paavola huomautti. ”Komediassa on kaikki sallittua. Ja Onnelan myötä on saatu taas kaupunkiin uutta elämää. Ihan kuin palattaisiin vanhoihin aikoihin, kun Maire Raikkaan muotiputiikki järjesti näytöksiä ja säärikilpailuja ja ties mitä. Mihin hauskanpito tässä välillä maailmasta oikein unohtui?”

”Kahdeksankymmenluvulla rahan myllyämiseen ja sitten laman surkeuteen”, Ensio arveli. ”Nyt ovat alkaneet paremmat päivät, ihmiset tohtivat taas nauraa kun eivät huomaa nauravansa itselleen.”

Esitys jatkui ja riemua riitti heti kun kalju ilmaantui näkyviin. Sen päätyttyä Veijo kumarteli kiitoksensa, ja kun hän repäisi viimein peruukin päästään, hän sai omana itsenään uudet aplodit. ”Siinäpäs näit”, hän uhosi näyttämön taa uskaltautuneelle Irenelle. ”Ei pitäisi olla rouvalla valittamista, liput viedään varmasti käsistä.”

Irene kietaisi kätensä Veijo kaulaan. ”Anteeksi, kulta”, hän supatti miehen korvaan.

”Minä luulin että…”

”No niin luulin minäkin”, Veijo tunnusti. ”Mutta tämmöinen tästä sitten tuli, ei voi mitään.”

”Hyvä siitä tuli”, Irene sanoi itku kurkussa. ”Hyvä sinä olet kaikin puolin, ihan sellaisena kuin olet. Minä vain…”

”Sinä vain pyrit ottamaan prosessit johtoosi, semmoinen rouva sinä olet.”

He seisoivat hetken lähekkäin. Se tuntui oudolta. Läheisyys oli unohtunut heidän väliltään aikaa sitten, se oli hukkunut kaikenlaisen pyrkimisen ja yrittämisen ja riitelyn mereen. ”Muista että halataan tästä lähtien ainakin kerran päivässä”, Irene sanoi.

”Eikö mitenkään voitaisi kahdesti?” Veijo aneli.

”No kahdesti sitten”, Irene lupasi.

”Mutta lupaako että et puraise kun yritän? Lupaathan?”

Ensio tajusi vasta naisen ollessa hänen edessään, että siinä oli Sylvi, heidän taannoinen taloudenhoitajansa, Onnelan hengetär, joka lähti Amerikkaan entisen työnantajansa vanhuudentueksi. Siitäkin päivästä oli kauan, kokonainen ikuisuus. Ensio muisti miten oli auttanut Sylvin ylle turkin, jonka perhe lahjoitti tälle lähtiäisiksi. Muutakin hän muisti, sen tietyn yön, mutta sysäsi muiston mielestään kiireesti.

”Onko tämä totta ollenkaan”, Ensio taivasteli Sylvin käsiin tarttuen. Ne olivat vanhan naisen suonikkaat, nivelistä kyhmyisiksi muuttuneet, maksaläikkien kirjavoimat kädet.

Ja paljon pienemmäksikin Sylvi oli käynyt, selkä oli painunut hiukan köyryyn eikä ohueksi käyneissä hiuksissa ollut enää muuta kuin haaleaa harmaata. ”Sinä olet ihan sama Sylvi”, Ensio kuitenkin vakuutti kirkkaasti tuikkivia silmiä tutkiessaan.

”No jos en ihan sama”, Sylvi nauroi, ”niin puhumatta paras.” ”Olethan sinäkin vanhentunut.”

He halasivat toisiaan lämpimästi, silmät ummessa.

”Ketä isä tuolla kaulailee?” Katariina havahtui kysymään.

Irene siristeli paremmin nähdäkseen. ”Sehän on Sylvi”, hän tajusi ja painalsi juoksuun Katariina perässään.

Sylvi yritti estellä, mutta aivan ilmeisesti vain muodon vuoksi, kun tytöt riipoivat häntä sisälle ja ruokasalin pöytään. ”Ensimmäistä kertaa minä nyt sitten syönkin Onnelassa jonkun muun kuin itseni laittamaa ruokaa”, Sylvi ylvästeli. ”Herranen aika, täällähän tarjotaan lampaanpaistia.”

”Sylvin reseptin mukaan”, Katariina vahvisti. ”Tuo feta-salaatti on kyllä nykyaikaa, eihän me silloin fetaa tunnettu.”

Irene ja Katariina istuivat hetken Sylvin seurassa juttelemassa. Sanattoman sopimuksen mukaisesti Mairea ei mainittu eikä varsinkaan Heikin surkeaa kohtaloa.

”Nyt meidän pitää kyllä mennä”, Katariina huolehti salin tilannetta silmäten. ”Ruuat eivät valmistu itsekseen eivätkä annokset lennä pöytään.”

”Ettekö te itse syö ollenkaan?” Sylvi esteli.

”Meidän vuoro tulee sitten kun asiakkaat ovat lähteneet”, Irene sanoi. ”Ethän sinäkään tullut pöytään kun oli vieraita.”

”Ei tuo isän ja Sylvin suhde kyllä vaikuta minusta ihan isännän ja palvelijan suhteelta”,

Katariina huomautti Irenelle, kun he olivat päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.
Irene keskittyi havainnoimaan: Ensio tarttui Sylvin käteen kerran, toisenkin, katsekontakti oli kiinteä, lämpö suorastaan väreili pöydän yläpuolella. ”Minulla on semmoinen käsitys”, Irene sanoi, ”että muinaisina aikoina jotain tapahtuikin”, Irene arveli.

”Eikä!”

”Jostain minulle sellainen käsitys on tullut.”

”Jos on, et puhu. En halua kuulla.”

He istuivat perheen kesken iltamyöhään ruokavieraiden lähdettyä. Yön valkeus oli korkeimmillaan, kesän hämy hengästyttävä.

”Oi joi!” Veijo alkoi kuitenkin pian venytellä ja haukotella. ”Pitää lähteä lepäilemään, presidenttinä olo ei ole ihan niitä kaikkein keveimpiä askareita.”

”Ja olisit täysiaikaiseksi siihen hommaan halunnut”, Eero irvi. ”Nyt pääset vapaalle kun ripustat kaljun naulakkoon.”

”Kun saisi ripustettua aivotkin”, Veijo sanoi, ”ei pälkähtäisi päähän kaikenlaisia hullutuksia.”

”Meinaatko jo luovuttaa?”

”Turha luulla”, Irene sanoi. ”Ei se luovuta. Se huutelee vielä haudasta että kansalaiset, medborgare.”

Miehet menivät naureskellen, nuoriso oli vetäytynyt jo hyvän aikaa sitten. He jäivät kesäyöhön kolmen kesken, isä ja tyttäret.

”Meinaako Sylvi tulla toisenkin kerran”, Katariina uteli vaivihkaa.

”Eipä luvannut”, Ensio sanoi. ”Enkä minä kärttänyt. Niin kuin Irene sanoi kun lähdettiin konkurssin jälkeen tästä talosta, ei pidä katsoa taaksepäin. Ettei käy niin kuin Lootin vaimolle Raamatussa. Hän jähmettyi suolapatsaaksi eli menetti toimintakykynsä. Niin kuin minäkin.”

”Mehän tultiin takaisin”, Katariina sanoi.

”Mutta eri tilanteessa”, Irene täsmensi. ”Tämä on uusi yritys, uusi elämä, ei paluuta menneeseen.”

”Paitsi ehkä hiukan”, Ensio tunnusti. ”Asia erikseen on tietysti se, miten kauan te haluatte Onnelassa jatkaa. Kun kaikki tulee valmiiksi, saattaa ruveta taas maa polttelemaan jalkojen alla, ette te vielä pitkään aikaan eläkkeelle rupea.”

”Ei sinun siitä tarvitse huolehtia”, Irene sanoi. ”Me ollaan täällä kyllä niin kauan kuin sinä…”

Ensio katsoi Ireneä odottavasti. ”No, sano vain.”
”En sano.”

”No, sitten minä sanon jotain.” ”Ihmiseltä voidaan viedä rahat ja talot ja tehtaat, mutta muistot ovat elämän taseessa omaa pääomaa. Ja niitä minulla on riittämiin täällä Onnelassa, Mairekin aina pistäytyy.” Ensio tarttui tyttäriään kädestä. ”Mutta maailman järjestys on sellainen, että ensin on syntymä, sitten elämä, sitten unohdus. Aika ahmii kaiken. Onneksi sitä on vielä hiukan jäljellä. Ja on kesä. Kesä!”

Loppu

X