60-vuotias Aki Kaurismäki – Boheemielämää

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Seppo Louhi
Aki Kaurismäki on kotimaisen elokuvan kansainvälinen tähti, valtakunnanboheemi ja humanistiagitaattori. Huhtikuun neljäntenä hän täyttää 60 vuotta.

4. huhtikuuta 60 vuotta täyttävä Aki Kaurismäki on taide-elokuvan rocktähti, jolta elokuvanystävät ympäri maailmaa odottavat yhä uutta kiertuetta. Kelpo saavutus cinefiililtä, jolle elokuvakoulujen ovet eivät auenneet.

Hämmennyksen herättäjä, Aki Kaurismäki

Helmikuussa hän teki sen taas.

Loi lehdistötilaisuudesta ilmiön laulamalla tangoa näyttelijä Sakari Kuosmasen kanssa. Herätti hämmennystä tuumimalla (virvokkeista tai flunssasta) tokkuraisena lopettavansa (taas) uransa. Otti vastaan parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen karhun kiipeämättä lavalle tai pitämättä juhlapuhetta.

Berliinin vuoden 2017 elokuvajuhlat olivat tyylipuhdas Aki Kaurismäki -show. Elokuvaohjaaja varasti huomion, muistutti, ettei tanssi kenenkään pillin mukaan ja voitti Toivon tuolla puolen – pakolaiskuvauksellaan palkinnon, jonka ovat aiemmin pokanneet Jean-Luc Godard, Akira Kurosawa ja Roman Polanski.

Aki Kaurismäki on kuulunut maailman arvostetuimpien elokuvafestivaalien – Berliinin, Cannesin, Venetsian – kalustoon 1980-luvulta lähtien. Taide-elokuvan yllä leijuu vaikeuden ja tylsyyden leima, mutta Kaurismäki ei yritä päteä katsojilleen. Suoraviivaiset, hirtehiset ja päähän potkittujen hätää ymmärtävät elokuvat on tehty yhtä paljon ranskalaisille kriitikoille kuin suomalaisille työttömille.

Niukkuudesta hyveen tekevä minimalismi on tavaramerkki Kaurismäelle, jonka elokuvat katsovat maailmaa sinnikkäästi sellaisina kuin sen pitäisi olla. Nostalgikko jättää realismin kyynisemmille kollegoilleen.

Persoonia janoavalla kulttuurikentällä Kaurismäen poliittisista palopuheista on hyötyä silloinkin kun ne suututtavat. Boheemia ei patisteta tumppaamaan suupieleen juurtunutta savuketta tai vaihtamaan limonadiin.

© Kavi

Ville Alfan seikkailut

Akin ja isoveli Mika Kaurismäen, 61, urien alut kietoutuvat tiiviisti yhteen.Taideteollisen korkeakoulun näyttäessä Akille ovea (Lauri Törhösen mukaan opiskelupaikkaan oikeuttavasta pistemäärästä huolimatta), Mika pääsi elokuva-oppiin Münchenin yliopistoon.

Lopputyönsä Valehtelijan (1981) hän kuvasi Suomessa. Akin ja Pauli Pentin käsikirjoittama mustavalkotyö on rakkaudentunnustus Ranskan uudelle aallolle. Godardin Alphaville-elokuvalta nimensä perinyt Ville Alfa ajelehtii Helsingissä haaveillen kirjailijan urasta, rakkaudesta tai ihan vain kylmästä oluesta. Akin näyttelemälle boheemille tavallinen elämä on tekopyhä valhe, johon osallistuminen olisi luovuttamista. Nöyryys ei istunut suomalaisen elokuvan uudistajien pirtaan. Silti suuria suunnittelevan, mutta baarinurkkaan klassikkokirjoja siteeraamaan jumittuvan Ville Alfan hahmossa haisee myös vahva itseironia.

”Tuskin kukaan (- -) pystyy löytämään niitä saumoja, jotka erottavat toisistaan nuoren Aki Kaurismäen ja Ville Alfan”, Lauri Timonen kirjoittaa kirjassa Aki Kaurismäen elokuvat.

”Valehtelija eittämättä todistaa, että ’julkinen’ persoona on ollut olemassa jo kauan ennen niin sanottuja menestyksen vuosia.”

© hans t dahlskog/lehtikuva

Eri teitä maailmalle

Kaurismäet perustivat vuonna 1981 Ville Alfan nimeä kantaneen tuotantoyhtiön. Hassisen koneen, Eppu Normaalin ja Juice Leskisen kiertuetta kuvannut Saimaa-ilmiö (1981) täytti kassan: teatterikierroksen 51 493 katsojaa oli pitkään kotimaisen dokumenttielokuvan ennätys.

Mikan ohjaama ja yhdessä Akin kanssa kirjoittama Arvottomat (1982) linjasi uuden ajan alkaneen kotimaisen elokuvan pysähtyneellä kentällä. Rakennemuutoksen nakertamassa Suomessa velkojia pakoilleen elämäntaitelijan odysseia teki esittäjästään Matti Pellonpäästä ”kaurismäkeläisen” universumin ensimmäisen kiintotähden. Akin kynäilemä kirjakielisessä dialogissa heijastui tapa katsoa marginaalissa vaeltajia ilman ylemmyydentuntoa. Korrekti puhetapa heijasti henkistä arvokkuutta, joka ei ollut missään suhteessa aineelliseen vaurauteen.

Kaurismäkeläisyys jalostui veljesten erilaisissa yhteistyökokoonpanoissa syntyneissä elokuvissa (Klaani, Rosso, Rikos ja rangaistus, Varjoja paratiisissa). 1980-luvun lopulla he lähtivät omiin suuntiinsa: Mikan kokeillessa useita lajeja Aki keskittyi persoonallisen tyylinsä hiomiseen. Yhdistävä tekijä oli kansainvälisyys.

© Kavi

Kalliosta Eiraan

Aki Kaurismäen menestyneimpien elokuvien huumori on synkkää ja aiheet järeitä: työläisidentiteetin muutos, syrjäytyminen, siirtolaisuus. Vakavuus jättää varjoonsa elokuvantekijän leikkisämmän puolen.

Ilkikurisimmin se kukkii Calmari Unionissa (1985). Kaupunkiodysseiassa lauma Frank-nimisiä miehiä pyrkii epätoivoisesti Helsingissä Kallion ankeudesta kohti eiralaista vaurautta. Älyvapaiden sattumusten kimara kuvattiin ilman varsinaista käsikirjoitusta. Ohjaajan markkinointilupaus kuului: elokuva sisältää huonoja kohtauksia, pysykää kotona.

”Undergroundin henki on se, ettei yritä myydä”, Kaurismäki julisti vihreän vaihtoehtoliikkeen Suomi-lehdelle 1984. Vuonna 2008 Richard Lefebvre ohjasi kulttielokuvasta amerikkalaisen uusintaversion, Kaurismäen myymän käsikirjoituksen pohjalta.

© Kavi

Luottonaiset

Miksi vaihtaa hyviä vaihtamisen ilosta, kuuluu Aki Kaurismäen motto näyttelijöiden valitsemisessa. Ohjaajan ja hänen suurimman muusansa Kati Outisen (oik.) yhteistyö alkoi Varjoja paratiisissa (1986) -elokuvassa ja kattaa kymmenen pitkää elokuvaa. Vanhemman polven näyttelijäikoni Elina Salo on näytellyt seitsemässä Kaurismäen elokuvassa. Tulitikkutehtaan tytössä (1990) Outisen esittämä työläistyttö Iiris yrittää turhaan löytää onnea. Salon esittämä äiti on jo luovuttanut elon ohdakkeisella tiellä.

Tampereen elokuvakerhoissa ja Helsingin arkistonäytöksissä elokuvasivistyksensä hankkinut Kaurismäki hylkää ankarimmassa työssään uuden aallon leikkisät mestarit ja kaivaa klassisen työkalupakista Robert Bressonin armottoman realismin.

© Kavi

Kaipuu-Suomi

Kaurismäen Suomi on ylimääräisestä tavarasta riisuttu maa, joka suree hiljaa menneen – puutalojen, jukeboksibaarien, digitaalisesta kilkkeestä vapaan kaupunkimaiseman – katoamista. Matkailuviranomaisille ”Akilandia” oli pitkään kauhistus. Sittemmin on oivallettu, ettei nostalgista satu-Suomea oteta maailmalla todesta, mutta siitä pidetään kovasti.

Varsinaisen Suomi-trilogian avanneen Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan yllä leijui todellinen suru pääosaan kaavaillun luottonäyttelijä Matti Pellonpään kuoltua ennen kuvausten alkua. Kati Outisen ja Kari Väänäsen työttömäksi jäävää työläispariskuntaa kuvannut draama antoi lama-ajan koettelemuksille karheankauniit kasvot. Pellonpäätä ohjaaja muisti kirjahyllyyn laitetulla lapsuudenkuvalla, jota Outinen katsoo kaihoisasti.

© tor wennström/lehtikuva

Bisnesmies

Vaikka vähäosaisten puhemiehenä profiloitunut Aki Kaurismäki ei tapaa sitä korostaa, hän hallitsee myös bisneskuviot. Ohjaaja on tuottanut omat elokuvansa – ja tukun kollegoiden työtä – ja näin vastannut niiden rahoituksen keräämisestä. Vaatefirmojen työntekijänä uransa tehneen ekonomin molemmat pojat ovat toimineet pitkään myös ravintolayrittäjinä. Mika ja Aki ovat pyörittäneet Helsingin Erottajankadulla sijaitsevia, suosittuja Corona-, Moskova- ja Duprovnik-baareja. Alakerran Andorra-elokuvateatterin omistajiin kuului veljesten lisäksi myös valtakunnancinefiili Peter von Bagh (1943-2014).

Kolmikon yhteistyön pitkäaikaisempi hedelmä on Sodankylän elokuvajuhlat, jota he olivat perustamassa vuonna 1986. Uutta ja klassista elokuvaa yhdistävä festivaali lienee Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvatapahtuma, jossa on nähty Francis Ford Coppolan, Krzysztof Kieslowksin ja Wim Wendersin kaltaisia vieraita.

© Sputnik Oy/Marja-Leena Hukkanen

Lohdun satama

Maailmalla Aki Kaurismäen elokuvien vannoutuneimmat ystävät ovat löytyneet Ranskasta, missä sen oman elokuvahistorian jättämät vaikutteet suomalaisohjaajan töihin eivät ole jääneet huomaamatta.

Boheemielämää (1992) -elokuvaa Pariisissa kuvannut Kaurismäki palasi Ranskaan tekemään satamakaupunki-trilogian avannutta Le Havrea (2011). Ensimmäisessä elokuvassa vilahtava Marcel Marxin (Andre Wilms) hahmo on jälkimmäisen keskushahmo. Kengänkiillottaja pelastaa kaupunkiin ajautuvan maahanmuuttajapojan Idrissan (Blondin Miguel) ja suojelee tätä viranomaisten karkotustoimilta. Ankaran asetelman solidaariseksi fantasiaksi kääntävän elokuvan värimaailma kumartaa japanilaismestari Yasujirô Ozulle: jokaisessa kuvassa korostuu yksi, tunnelmaa heijastava väri.

© antti aimo-koivisto/lehtikuva

Äksyilevä akateemikko

”Sinä päivänä, kun saan kutsun presidentin linnaan, teen välittömästi itsemurhan.” (Seura, 1984)

”EU on pirun keksintö, ja kun siihen vielä lisätään suomalaisten poliitikkojen lammasmainen toiminta, meillä on pian kypäräpakko saunassa.” (Voima, 2005)

”Ainoa keino päästää ihmiskunta kärsimyksistään on tappaa se prosentti, joka omistaa kaiken. Se prosentti panee meidät tilanteeseen, jossa ihmisyydellä ei ole mitään arvoa.” (The Guardian, 2012).

Aki Kaurismäki on ollut uransa alusta asti provokatiivisten lausuntojen automaatti. Elokuvaohjaajan ystävät puhuvat sydämellisestä, yhteiskunnallisesti valveutuneesta ja surumielisyyteen taipuvaisesta miehestä, jonka julkisia puheita ei kannata ottaa liian kirjaimellisesti. Suhteellisuudentaju ei vain istu boheemin roolin käsikirjoitukseen. Vaikka Kaurismäki on kartellut itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja kieltäytynyt Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtorin arvosta, yksi huomionosoitus hänelle on kelvannut. 23. toukokuuta 2008 presidentti Tarja Halonen myönsi elokuvaohjaajalle akateemikon arvonimen.

Se on palkinto elämäntyöstä, joka on tehnyt Kaurismäestä Suomen kaikkien aikojen arvostetuimman ohjaajan – auteurin, jonka nimi ja tyyli tunnetaan ympäri elokuvamaailmaa.

© ap/lehtikuva

Cannesin voitontanssi

Cannesin pääkilpasarjaan valittu Mies vailla menneisyyttä (2002) maustoi tuttua realistista maaperää sadun siemenillä. Muistinsa menettänyt mies (Markku Peltola, Outisen takana portaissa) etsii vanhan elämänsä sirpaleita, mutta löytääkin uuden onnen. Konttikylän köyhien adoptoiman kulkurin tarinan ytimessä on Kaurismäen perusajatus: niukkuus lisää solidaarisuutta ja nostaa ihmisten parhaat piirteen esiin.

Sosiorealistisesta sadusta tuli Kaurismäen uran suurin menestys. Elokuva sai Grand Prix -palkinnon Cannesissa, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden, kolme miljoonaa elokuvateatterikatsojaa ympäri maailman. Kaikki suomalaisittain ainutlaatuisia saavutuksia.

X