Aino-Kaisa Saarinen hyppäsi hiihtoladulta urheilupomoksi – Arki naisjohtajana onkin tullut tutuksi: ”Mitä ylemmäs urheilujohtamisen hierarkiassa mennään, sitä enemmän kohtaa sovinismia”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Aino-Kaisa Saarinen
”Tyhmyyteen ei kannata vastata tyhmyydellä.” Näin Aino-Kaisa Saarinen ajattelee, kun kohtaa sovinismia. Se on asia, johon hän uskoo yhä valtaosan johtopaikoille nousevista naisista törmäävän. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
Aino-Kaisa Saarinen jätti kilpahiihdon ja ryhtyi järjestämään kisoja. Siinä pestissä hän törmäsi ensimmäistä kertaa johonkin hyvin vanhanaikaiseen. Sovinismiin.

Lahden hiihtostadion on Aino-Kaisa Saarisen valtakuntaa.

Viime maaliskuussa hän jätti täällä tunteikkaat jäähyväiset hiihtäjänä. Nyt hän on tehnyt paluun Salpausselän kisojen järjestäjänä.

Juuri tällä hetkellä hän seisoo stadionin katsomossa ja loihtii tulevaa silmiemme eteen.

Tästä hiihtäjät menevät kisamonttuun yleisön ohi.

Tuonne tulevat huoltorekat.

”Huoltoalue siirretään metsästä Suurhallin eteen, jotta yleisö pääsee lähelle hiihtäjiä. Urheilijat myös syövät samassa paikassa kuin kisakansa.”

Urheilijoiden ja fanien törmäyttämiseen syynsä.

Syy on huoli.

Salpausselän kisojen kävijämäärät ovat laskeneet vuosia – lukuun ottamatta viime vuotta, jolloin tuoreet olympiamitalistit Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski sekä Saarinen itse saivat kansaa tavallista enemmän liikkeelle.

”Olen miettinyt, miksi joku tulisi urheilukilpailuihin, kun tv-lähetykset ovat niin hienoja.”

Niin, miksi?

Saarisen vastauksesta olivat kiinnostuneita myös ne, joka valitsivat hänet pääsihteerin tehtävään.

”Olen tottunut siihen, että minua arvostellaan”

”Ihmiset tulevat paikan päälle kokemaan kisatunnelmaa ja katsomaan urheilijoita. Miksi he eivät pääsisi myös tapaamaan urheilijoita? Urheilijoilta löytyy valmiutta sellaiseen.”

Tähän suuntaan oli Lahdessa itse asiassa päätetty mennä jo edellisen pääsihteerin Jesse Kiurun aikana. Huoltoalueen tuominen yleisön luo oli hänen ideansa.

”Olen lähtenyt jatkojalostamaan tätä ajattelua,” Saarinen sanoo.

Saarisen valinta suututti yhden rannalle jääneistä hakijoista, joka on taustaltaan tapahtumajärjestäjä. Hän kritisoi huippuhiihtäjän valintaa, koska pestin kriteereissä painotettiin kokemusta tapahtumatuotannoista.

”Olen tottunut siihen, että minua arvostellaan”, Saarinen kuittaa.

Hän arvelee, että valitsijoiden vaa’assa painoi se, että pitkän hiihtouran aikana niin Suomen kuin Kansainvälisenkin Hiihtoliiton ihmiset ovat tulleet Saariselle henkilökohtaisesti tutuiksi.

”Ei tarvitse aloittaa nollasta verkoston rakentamista siihen suuntaan.”

Saumatonta toimintaa

Salpausselän kisoja on järjestämässä neljä tahoa.

Lahden kaupunki omistaa urheilupaikat, ajaa ladut ja tekee lumet.

Saarinen saa palkkansa Lahti Eventsiltä, joka on kaupungin omistama yhtiö. Sen vastuulla on kisatapahtuman järjestäminen. Lahden Hiihtoseura puolestaan vastaa kilpailutoiminnan järjestämisestä. Neljäs järjestäjä on Suomen Hiihtoliitto, joka omistaa kisojen oikeudet. He hakevat vuosittain Kansainväliseltä Hiihtoliitolta (FIS) oikeutta järjestään maailmancupin osakilpailu Lahdessa.

”Kaiken pitää toimia saumattomasti yhteen, että saadaan palaset loksahtamaan kohdalleen. Viime kädessä FIS päättää, hiihdetäänkö Lahdessa maailmancupin kilpailuja.”

Saarinen huomauttaa, että kisojen saaminen ei ole pääsihteeristä kiinni.

”On silti mukavaa, että viikoittainen yhteistyö FIS:in kanssa on helppoa. Ihmissuhteet ovat tärkeitä tässäkin.”

Pikkutarkkaa työtä

Niin, ihmissuhteet.

Kilpaurheilijana Aino-Kaisa Saarinen eli Aikku oli kunnianhimoinen ja sitoutunut.

Hän sai jo urheilu-uransa alussa liikanimen Oikku-Aikku.

”Kisaan valmistautuessani olin kulmikas ja mustavalkoinen. Tiuskin käskyjä. Kun kisa alkoi ja hermostuneisuus katosi, tiuskiminenkin loppui. Useimmat ovat ymmärtäneet, että käytös liittyi äärimmäisen paineistettuun tilanteeseen.”

Hänet tunnettiin myös tarkkana valmistautujana, joka ei jättänyt pienintäkään yksityiskohtaa huomiotta.

Hän piti yöpöydällään tulevan kisan latukarttaa ja kelasi sitä mielessään uudestaan ja uudestaan ennen nukahtamista.

Kisamatkoilla hän imuroi hotellihuoneensa vesi-imurilla, jotta huonepöly ei rasittaisi huippuunsa viritettyjä keuhkoja.

Ruokaillessa hän tarttui noutopöydän ottimiin kumihanskoilla, jotta ei saisi tartuntaa kauden pöpöistä.

”Mielestäni yksityiskohdat olivat oleellisia ja pidin huolen, että ne toteutuivat. Sitten sain kuulla olevani Oikku. Huipulla menestyminen ratkaistaan kuitenkin niillä.”

Te naiset olette tuollaisia

Hiihtäminen on yksilöurheilua, mutta johtaminen on joukkuelaji.

Miten Saarinen aikoo muuttua yksilösuorittajasta nykyisen työnsä edellyttämäksi joukkuepelaajaksi?

Saarisen mielestä tällaista kahtiajakoa ei ole.

”Huippu-urheilu on asiantuntijatiimin johtamista.”

Ympärille pitää saada oikeat ihmiset, joiden kanssa kommunikaatio toimii. Saarisen tiimiin kuuluivat valmentajat, lääkärit, suksihuoltajat, ravintoterapeutti ja psyykkinen valmentaja.
Tiimin toimivuutta testattiin erityisesti onnettomuustilanteissa.

Kun Saarisen jalkaterä esimerkiksi murtui harjoitusleirillä syyskuussa 2014, hän starttasi jo kahden kuukauden kuluttua maailmancupin kilpailussa Rukalla.

”Siinä saatiin ortopedi, kuntouttava lääkäri ja henkilökohtainen valmentaja hyvään keskusteluyhteyteen, jolloin kuntoutus onnistui ihan älyttömän hyvin.”

Hiihtäjän ja pääsihteerin ammateissa on kuitenkin oleellinen ero.

”Hiihtäjä on lähtöviivalla yksin, vaikka harjoitustyö tehdään tiimin kanssa. Pääsihteerinä en ole missään vaiheessa yksin.”

Itse asiassa on toinenkin ero, joka yllätti tasa-arvoiseen maastohiihtoon tottuneen Saarisen.

”Mitä ylemmäs urheilujohtamisen hierarkiassa mennään, sitä enemmän kohtaa sovinismia. Olen saanut kuulla tytöttelyä tyyliin: te naiset olette juuri tuollaisia. Kun sama tyyppi sitten tuli kysymään neuvoa, teki mieli kuitata takaisin. Vaan en kuitannut, koska tyhmyyteen ei kannata vastata tyhmyydellä.”

Saarinen arvelee, että sovinismi on asia, johon kaikki johtoasemissa olevat naiset törmäävät ennen pitkää.

”Tuli kerralla selväksi, että jalkoihin ei saa jäädä. En ole kyllä ajatellut jäädäkään.”

Aino-Kaisa Saarinen

Hiihdon maailmancup alkaa huomenna 23.11. Rukan osakilpailulla. Aino-Kaisa Saarisen tulikaste Salpausselän kisajärjestäjänä koittaa 11 viikon kuluttua, helmikuun 8. päivä 2019. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Tuki ja kannustaja

Saarinen on iloinen, että on saanut itse koota tiimin ammattilaisia ympärilleen.

Toistaiseksi hän on ollut oppilaan roolissa, sillä tapahtumien järjestämisessä kaikki on hänelle uutta.

Oppiminen on käynnissä kaiken aikaa. Käydessään jäähyväiskäynnillä Tanssii tähtien kanssa -lähetyksessä, hän huomasi tarkkailevansa yhtä paljon sitä, miten studion johdot oli teipattu kuin itse tanssikisaa.

Kun tiimille tulee tiukka paikka, Saarinen tietää roolinsa.

”Olen nähnyt, miten valmentajat toimivat silloin. He tukevat ja tsemppaavat. Aion itsekin tehdä niin.”

Sitä paitsi täydelliset järjestelyt ovat mahdottomuus.

”Fitness-messujen järjestäjä KP Ouramo kertoi vuosien kokemuksella, että yhä edelleen jokaisessa messussa on 60–70 asiaa, jotka hän haluaisi tehdä paremmin. Ei siis yksi tai kaksi vaan kymmenittäin! Lähtökohtaisesti asiat eivät mene putkeen. Silti on mahdollista saavuttaa päivän paras suoritus.”

Kaksneljäseiskaa

Tässä vaiheessa syksyä kisojen valmistelut ovat vauhdissa.

”Minulle on sanottu, että viisi viikkoa ennen kisoja on kaksneljäseiskaa.”

Tänään Saarinen on hinnoitellut vip-lippuja, solminut kuljetussopimuksia ja keskustellut kiinalaisten vapaaehtoisten rekrytoinnista.

Kiinalaisten?

”Pekingissä on talviolympialaiset 2022 eivätkä he toistaiseksi osaa järjestää hiihtokilpailuja. Toivottavasti saamme opettaa tätä jaloa taitoa.”

Jos hanke toteutuu, oppi siirretään konkreettisella tekemisellä.

”Pitää vielä pohtia, uskaltaisiko kiinalaisia päästää hyppyrimäkien alastulorinnettä tamppaamaan. Rinne on niin jyrkkä, että hiihtotaito on ehdoton edellytys.”

Lisää tunteja

Siviilielämä on tuntunut Saarisesta tasaiselta. Toista oli huippu-urheilu: yhtä tunteiden vuoristorataa.

”Kun teet kaksikymmentä vuotta tunnetta, siihen kyllästyy. Olen arki-ihminen ja tykkään ihan hirveästi perustasaisesta meiningistä – tai niin tasaisesta kuin uhmaikäisen lapsen kanssa voi olla.”

Huippu-urheilun lopettaminen toi Saarisen vuorokauteen lisää tunteja. Toisin kuin aiemmin, pääsihteerinä hän on ehtinyt perheen kanssa kävellen kauppaan, leipomaan ja nautiskelemaan kotitöistä.

”Ihmisellä on itseasiassa todella paljon aikaa. Kun sen ohjelmoi, kerkeää vaikka ja mitä.”

On toinenkin oivallus, jonka siviilielämä on tuonut.

”En aiemmin oikein ymmärtänyt, kuinka tikissä olin. Vertasin itseäni maajoukkuehiihtäjiin ja ajattelin kuntoni olevan surkea, jos en pärjännyt siellä.”

Tanssikisassa hän huomasi olevansa ainoa, jolle ei tullut edes hiki.

Nyt hän haaveilee lumesta. Silloin pääsisi hiihtäen töihin. Matka on sopivasti kymmenen kilometriä kanttiinsa, tutuissa Lahden kisamaisemissa.

Aino-Kaisa Saarisen urasta kertova teatteriesitys ”Tahto” saa ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa 24.1.2019.

X