Anne Mattila: ”Olen uskonut itseeni aina”

Vuonna 2003 Anne valittiin Vuoden tanssittajaksi ja häneltä ilmestyi myös albumi Enkeleitä, onko heitä.© Kari Santala/OM-arkisto

Anne Mattilalla, 32, on salainen pahe. Hän kiroilee. Se on hupaisaa, koska voimasanojen käyttöön ei liity suuttumusta. Ne pulpahtelevat, kun Anne ei muista varoa.

”Olen sättinyt siitä itseäni”, Anne toteaa.

Toisaalta häntä naurattaa:

”Se vasta olisi hirveää, jos olisin niin hyvä, etten edes kiroilisi.”

Kun Anne Mattila oli neljätoista, hän sanoitti laulun Elämän peli. Siinä lauletaan: ”anna mennä vaan, et voi muutakaan, luota tulevaan, niin kyllä varmaan kaiken saat”.

Niin kävi. Kaikki Annen lapsuuden haaveet ovat toteutuneet. Hän viettää parhaillaan uransa 20-vuotisjuhlaa. Kotikuntaan Karvialle perustettu taidekahvila on avoinna neljättä kesää. Uuden näyttelyn avajaisissa 1. huhtikuuta julkaistiin myös Annen taiteesta ja runoista koottu kirja.

”Olen saanut elää onnellisten tähtien alla”, Anne kiittää.

Töitä ja uhrauksiakin unelmien toteutuminen on silti vaatinut.

Lapsuus

”Halusin jo lapsena esiintyä ja tuottaa iloa kaikille.” © Anne Mattilan kotialbumi

Lapsuuteni on vaikuttanut paljon siihen, mikä olen nyt. Kodin arvot antoivat suunnan elämälleni, kunnes kasvoin aikuiseksi ja aloin kasvaa omien kokemusteni kautta.

Minulla on kolme siskoa ja kolme veljeä. Suurperheessä kasvaminen opetti ottamaan muut huomioon ja jakamaan. Kotitalossa oli kaksi makuuhuonetta ja tupa. Nukuin siskonpetissä vanhemman sisareni Anniinan kanssa lähes siihen saakka, kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Omaa rauhaa ei ollut. Kun halusin olla yksin, lähdin ulos.

Olen silti todella onnellinen suuresta perheestä. Kiitän sisaruksista joka päivä. Jollakin heistä on aina aikaa jutella kanssani. Tapaamme usein, sillä asumme kaikki Karvialla. Puolustamme toisiamme, iloitsemme toistemme onnesta ja tuemme, kun jollain on murheita. Kateutta välillämme ei ole ollut koskaan.

Meitä ei yritetty ohjata väkisin mihinkään suuntaan, vaan jokainen sai olla sellainen kuin halusi. Vanhemmat kannustivat paljon. Yksitoistavuotiaana sain tehdä ja jakaa julisteita, joissa oli puhelinnumero keikkatilauksia varten. Vanhemmat myös kuljettivat minua keikoille. Välillä olivat sisaruksetkin mukana.

Musiikki on ollut perheen yhteinen harrastus. Olemme esiintyneet ja levyttäneet yhdessä siskojeni kanssa. Päätoimisesti heistä keikkailee enää Anneli. Anniina ja Anitta tekevät lapsia.

Musiikki

Olen tiennyt aina, että minusta tulee laulaja. Jo lapsena halusin esiintyä ja tuottaa iloa kaikille, jotka meillä vierailivat. Minussa on ollut viihdyttäjän vikaa syntymästä saakka.

Esiinnyin ensimmäisen kerran julkisesti yhdeksänvuotiaana. Keikkailun aloitin yksitoistavuotiaana kauhajokelaisen Risto Ala-Ikkelän orkesterin solistina.

Tänä vuonna on kulunut 20 vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran levytin kappaleen kokoelmalevylle.

Osallistuin moniin laulukilpailuihinkin. 13-vuotiaana voitin jenkanlaulun Suomen mestaruuden.

Suuri yleisö oppi tuntemaan minut vuonna 2001 julkaistun Asfalttiviidakko-singlen myötä.

Olen uskonut itseeni aina. Ilmaiseksi menestys ei kuitenkaan ole tullut. Ura on vaatinut paljon työtä ja uhrauksiakin. Nuorena jätin suurimman osan ikäisteni riennoista väliin laulukeikkojen vuoksi. En silti koe, että nuoruus olisi jäänyt elämättä. Minulla on ollut nälkä oppia uutta ja pistää itseni äärirajoillekin.

Sisäinen palo laulamiseen ei ole hiipunut koskaan. Vaikein ajanjakso urallani oli vajaa kymmenen vuotta sitten. Tein valtavasti keikkoja. Ajoin satojatuhansia kilometrejä, eikä autossa ollut edes ilmastointia. Väsyin. Oli pakko hiljentää työtahtia. Muuten en olisi voinut jatkaa uraani näin pitkään.

Nykyään vanhemmat ja sisarukset pysäyttävät minut heti, kun huomaavat silmieni lurpsuttavan merkkinä väsymyksestä.

Tähtihetkeni

Kirka pyysi Sinut siinä nään -levynsä julkistamiskiertueelle syksyllä 2002. Tampere-talossa pidetyssä konsertissa hän luovutti minulle urani ensimmäisen kultalevyn. Olin ihaillut Kirkaa koko elämäni, ja hetki jäi ikuisiksi ajoiksi sydämeeni.

2004  Anne Mattila Kirkan kainalossa. Kuva on hänen kesäkonsertistaan Urjalasta. © Kai Gustafsson/AOP

Taide

Eräs pariskunta kävi usein keikoillani. Sitten mies tuli yksin. Hän alkoi itkeä, kun kysyin, onko kaikki hyvin. Hän kertoi vaimonsa kuolleen. Ajaessani kotiin aamuyöllä näin järvessä vierekkäin kaksi joutsenta ja yhden yksinään niistä taaempana. Se muistutti puolisoaan kaipaavasta miehestä. Kotiin päästyäni maalasin näkemästäni taulun ja kirjoitin siitä runon.

Monet kertovat minulle elämäntarinoitaan. Usein muiden murheista tulee omiani, ja ne alkavat painaa. Saan ne pois sisimmästäni, kun maalaan niitä tauluiksi ja puran runoiksi.

Olen piirtänyt ja maalannut aina. Taiteen tekeminen on yhtä suuri intohimo kuin musiikki. En voisi luopua kummastakaan. Mikrofoni ja sivellin ovat yhtä tiukasti kiinni minussa. Jo lapsena ajattelin, että maalaan viikolla ja laulan viikonloppuisin. Nykyään pidän pitkiä keikkataukoja ja saatan keskittyä maalaamiseen monta kuukautta peräkkäin.

Kuljetin taulujani näyttelyihin eri puolille Suomea, kunnes vuonna 2013 ostin Karvialta punaisen mökin pihapiireineen. Halusin pysyvän paikan, missä voin esitellä taulujani. Pihapiiriin loin taidepolun, jonka varrella olevissa rakennuksissa on taulujani. Viime kesänä kävijöitä oli jo 20 000.

Gallerian yhteydessä olevaa kahvilaa pyörittää äitini. Hän rakastaa leipomista ja sitä, että saa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Hän on sanonut elävänsä nyt omaa unelmaansa. Kahvilan perustaminen on kiitokseni äidille kaikesta hänen tekemästään työstä.

Äskettäin huutokauppasin yhden tauluni syöpälasten hyväksi. Näyttelyn taulut eivät ole myytävänä. En halua mitata taidettani rahalla ja ylipäänsä inhoan rahasta puhumista. Toinen syy on se, etten malta luopua niistä.

Tauluja on kertynyt vuosien mittaan yli kaksisataa. Kodin seinillä niitä ei ole, koska näkisin vain jatkuvasti korjattavaa ja muutettavaa.

2008 teimme siskojeni Anittan, Anniinan ja Annelin kanssa kymmenen konsertin kiertueen. © Pekka Nieminen/OM-arkisto

Parisuhde

Jokaisen on oltava onnellinen itsensä kanssa. En voisi vaatia ketään tekemään minua onnelliseksi enkä tarvitse siihen parisuhdetta. En ole koskaan tuntenut pakkoa seurustella vain seurustelun vuoksi.

Arvostan sitä, että olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa ajatukset kohtaavat ja on hyvä olla. Olen todella onnellinen tällä hetkellä.

Mottoni: Unelmoi kuin eläisit ikuisesti, elä kuin sinulla olisi vain tämä päivä.

Asun avoliitossa bändissäni rumpuja soittavan Kari ”Kille” Tenkulan kanssa. Olemme kihloissa, mutta emme suunnittele häitä. En ole koskaan kuulunut haluan naimisiin -osastoon. Sitoutua voi muutenkin kuin solmimalla avioliiton. Pohjalaisten sanoin: rakastan ja ilmoitan, jos tilanne muuttuu.

Hän on muusikko, mikä on iso etu. Ajattelemme asioista samalla tavalla. Hän on kannustava ja ymmärtävä. Sovitun yhteisen menon peruminen ei haittaa häntä, jos saan inspiraation säveltämiseen, maalaamiseen tai sanoittamiseen.

Rakensimme kodin yhteyteen studion yhteiseksi työpaikaksi 2011. Minä sävellän, hän sovittaa.

Kille on minua 18 vuotta vanhempi, mutta en ajattele ikäeroa. Pitää nauttia auringonpaisteesta tänään, koska kukaan ei tiedä huomisesta.

Sisaruksillani on yhteensä kymmenen lasta, yhdestoista syntyy pian. Rakastan lapsia, mutta biologinen kelloni ei tikitä enkä ole koskaan potenut vauvakuumetta. Olen tunteella eläjä ja luotan kohtaloon. Kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitus, eikä asioita voi pakottaa. Jos jossain vaiheessa alan kaivata omaa lasta, on oikea aika.

Olen pitänyt parisuhteeni poissa julkisuudesta aina. Haluan pitää tietyt asiat vain itselläni. Rakkauttani tai sydänsurujani en jaa. Äiti on paras ystäväni, mutta en kerro niistä hänellekään. Hän on itsekin sanonut, että parisuhdeasiat ovat kolmannen korvapuusti.

”Minussa on työmiehen vikaa. Tartun hommiin saadakseni asiat eteenpäin. Väkisin jynttäämistä tekeminen ei silti saa olla”, Anne toteaa.

Uskallus

Vastoinkäymisiä ja suruja tulee varmasti, mutta silloinkin asenne ratkaisee. Voin valita, miten niihin suhtaudun. Sen ymmärtäminen on osa onnellisuutta.

Sisälläni on rauha. Olen elänyt hyvällä fiiliksellä aiemminkin, mutta nyt vielä entistä enemmän. Uskallan tehdä ja sanoa juuri sen, mitä itse elämältä haluan.

Koen olevani vasta urani alkumetreillä, lukion käynyt ja korkeakouluun siirtymässä. Alussa lauloin pelkästään tanssilavoilla, nykyään suuri osa esiintymisistä on konsertteja. Tulevaisuudessa niiden osuus varmasti kasvaa yhä. Konserteissa istuva yleisö ehtii hiljentymään tekstien pariin herkemmin kuin tansseissa.

Kirjoittamani runot ovat tarinoita maalauksistani. En ole ajatellut ryhtyä runoilijaksi, mutta en sulje sitäkään pois. Jos pöytälaatikko on jonain päivänä täynnä, voi kirjoituksista syntyä elämänkerta.

Tällä hetkellä haaveilen jo uudesta levystä ja seuraavasta näyttelystä.

Lue myös:

Salama iski Anne Mattilaa