Anne Pohtamo pitkästä liitostaan: ”Olemme rakentaneet yhdessä jotain ainutkertaista”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Annella on annettavaa nyt enemmän kuin aiemmin. ”New Yorkin näytöksissä pystyin antamaan ulkokuoren, lavakarisman ja ryhdikkään kävelyn. Se riitti silloin. Nyt puheissani on sisältöä, jota voin jakaa.” © Vesa Tyni
Äitiys ja isovanhemmuus ovat Anne Pohtamon elämän ykkösasiat. Niiden kanssa ei kilpaile mikään muu saavutus.

Anne Pohtamo, 61, hehkuu. Silmät sädehtivät, nauru helisee, ja sirot sääret mukailevat musiikkia tanssiaskelin.

Hän sädehti samalla tavalla odottaessaan lapsiaan.

”Vau, olenkohan raskaana”, Anne hihkaisee. Ja nauraa päälle.

Hyvään oloon on monta syytä. Yksi on työ.

Anne kutsuttiin Suomen Raamattuopiston naistyön koordinaattoriksi ja evankelistaksi kesäkuussa 2015. Samaa työtä hän oli tehnyt freelancerina jo parikymmentä vuotta. Hän kiertää luennoimassa naisille ja on ollut alusta alkaen ideoimassa Olen Nainen -päivää, jota toteutetaan seurakunnissa ympäri Suomea.

”Olen onnellinen ja vapautunut työssäni. Tunnen Taivaan Isän räätälöineen sen minua varten.”

Anne tuli uskoon 25 vuotta sitten. Sitä ennen hänelle kertyi ainutlaatuisia kokemuksia missi- ja mallitehtävissä ympäri maailmaa.

”Polkuni on ollut ihanasti ennalta valmisteltu”, hän uskoo.

Aina hän ei sitä malttanut kulkea, mutta poikkeamatkin olivat tarpeen.

”Kaikki kokemukset ovat tehneet minusta sen, mikä olen tänään. Nautin siitä, että olen aikuisena naisena riittävän rohkea puolustamaan oikeina pitämiäni arvoja.”

Anne vertaa elämäänsä helminauhaan, jonka helmet ovat monimuotoisia ja epätäydellisiä.

”Ne kaikki kiiltävät, mutta niissä on myös rosoa.”

Anne Pohtamo ikuistettiin heinäkuussa 1975 syömässä jäätelöä Fifth Avenuella, yhdellä New Yorkin tunnetuimmista ostoskaduista. © UPI/LK

Misseys

Voitin Mannekiinikuningatar-kisan marraskuussa 1974. Kilpailun tuomaristossa oli silloinen Miss Eurooppa -kisan vetäjä, ranskalainen Claude Berr. Jo kenraaliharjoituksissa hän kehui kävelytyyliäni ja lavasäteilyäni.

Voittoni jälkeen olisin työllistynyt Pariisissa. Elämäni olisi voinut mennä eri tavalla, jos olisin lähtenyt.

Sen sijaan voitin Miss Suomi -kilpailun tammikuussa 1975. Saman vuoden heinäkuussa minut kruunattiin Miss Universumiksi.

Voittooni vaikuttivat monet tekijät, eivät yksin nätit kasvot tai kävelytapa. Yksi merkittävimmistä eduistani oli kielitaito. Kun olin lapsi, kukaan ei puhunut globalisaatiosta. Silti vanhemmillani oli viisautta laittaa minut ja veljeni Helsingin Englantilaiseen kouluun.

Kykenin kertomaan kilpailun tuomareille ilman tulkkia suomalaisesta luonnosta, jokamiehen oikeudesta, demokratiasta, tasa-arvosta ja sisusta. Siitä esimerkiksi otin Suomen maksamat sotakorvaukset.

Miss Universumiksi kruunaaminen oli upea hetki. Seuraavan vuoden aikana näin paljon, mutta työ sinänsä ei ollut ihmeellistä. Usein se oli istumista jonkin maan kauneuskilpailun tuomaristossa.

Minulla oli sopimus kilpailun järjestäneen toimikunnan kanssa. Se sopi työtehtäväni ja hoiti kaikki järjestelyt. Tehtäviini kuului lähinnä lakata kynnet ja näyttää hyvältä.

Se oli satuprinsessan elämää. Matkustin limusiineilla ja lentokoneissa ykkösluokassa. Sitä on hauska muistella nyt, kun metsästämme halvimpia mahdollisia lentolippuja lähtiessämme lomalle Floridaan.

Prinsessaelämässä oli varjonsa. Kolumbiassa koruni ryöstettiin hotellihuoneesta. El Salvadorissa ystävystyin erään avioparin kanssa. Myöhemmin mies kidnapattiin ja surmattiin. On vaikea päästä yli siitä, että maailmassa tapahtuu niin pahoja asioita.

Anne menestyi Teiniprinsessa- kilpailussa vuonna 1972.

Huippumalli

Olen kotoisin keskiluokkaisesta perheestä, äitini on sairaanhoitaja ja isä oli insinööri. Äidillä oli nuorena erinomainen tyylitaju, hän pukeutui ja sisusti kotimme kauniisti. Kiinnostus muotiin ja trendeihin periytyi. Nuorena mietin lifestyle-liikkeen perustamista.

Universum-vuoden jälkeen olin mallina neljä vuotta New Yorkissa. Sain tehdä huikeita ja hyvin palkattuja töitä huippuammattilaisten kanssa. Kaikessa pyrittiin parhaaseen mahdolliseen.

Minut tunnettiin lavasäteilyn ja kävelytyylin lisäksi korkeasta työmoraalista. Kerran se petti tietämättäni.

Sain kutsun kauneuskilpailun tuomaristoon Trinidad ja Tobagoon. Siihen sisältyi mahdollisuus lomailla luksushotellissa. Ystäväni Maiju Growick (os. Leskinen) lähti mukaani. Viikon ajan löhösimme uima-altaalla ja söimme talon tarjoamia herkkuaterioita.

New Yorkiin paluun jälkeisessä katalogikuvauksessa tunsin olevani kuvausvaatteissa kuin makkarankuoressa. Parin päivän kuluttua mallitoimiston johtaja pyysi palaveriin. Hän asetteli eteeni kuvausten otoksia. Katsoin, kauhistuin ja häpesin. Vasta silloin tajusin lihoneeni kolmisen kiloa lomaviikon aikana. Mallilla sellainen määrä näkyy heti. Niitä kuvia ei käytetty.

Yleensä en joutunut vahtimaan painoani lainkaan. En koskaan kohdannut ulkonäköni moittimista, saanut lokaa niskaani. Se ei kuulunut sen ajan tapoihin. Vihapuheet ja toisten loukkaaminen ovat nykyajan hirvittävä trendi. En ymmärrä, mikä ajaa ihmisiä sellaiseen käytökseen.

Onneksi minulla on ollut viisautta ja ymmärrystä sanoa ei asioille, joilla olisin polkenut tai vahingoittanut itseäni. En edes harkinnut Playboyn tarjoukseen suostumista, vaikka palkaksi luvattiin suuri rahasumma. Olin pyynnöstä hämilläni. Olin nuori ja nätti, mutta laiha malli, enkä lainkaan tyypillinen keskiaukeamatyttö.

Anne tuntee hellyyttä ja ylpeyttä muistellessaan itseään uransa alkutaipaleella. ”Olen voittanut ujouteni ja itseni monessa tilanteessa.” © Vesa Tyni

Rakkaus

Pitkään kestänyt avioliittomme todistaa, että nuoruudenrakkaus, se ensimmäinen, voi olla todella vahva.

Rakastuin Artoon kuusitoistavuotiaana. Olimme kihloissa, kun minut valittiin Miss Universumiksi. Hän ei saanut työlupaa Yhdysvaltoihin, joten erosimme. Ystävyytemme kuitenkin säilyi.

Kummallakin oli ihastumisia. Arton ja minun rakkaus ei silti tainnut hävitä kokonaan, koska se pulpahti uudelleen vahvana tavatessamme vanhempieni mökillä juhannuksena 1980. Siitä saakka olemme olleet yhdessä.

Meidät vihittiin lokakuussa 1980.

Jokaisessa liitossa on auvonsa ja yhteenottonsa. Vuosien saatossa olemme tasaantuneet. Kipinät eivät enää leisku hyvässä tai pahassa yhtä kiihkeinä kuin nuorina. Tunnen silti, että olemme onnistuneet rakentamaan yhdessä jotain ainutlaatuista. Olemme kiivenneet portaita askelma kerrallaan ja saavuttaneet ihanuuden, jota nyt saan elää. Tätä nykyisenkaltaista harmoniaa ja läheisyyttä ei olisi voinut luoda muulla tavalla kuin elämällä yhdessä kaikki nämä vuodet.

Uskon, että eheä perhe on antanut vahvan perustan myös lapsillemme.

Usko

Kiinnostuin erilaisista uskonnoista New Yorkissa. Suomeen palattuni ryhdyin lukemaan Raamattua. Heinäkuussa 1992 syntyi oivallus. Pyhän kirjan tekstit ovat totta. Myöhäisenä iltahetkenä kesäpaikalla polvistuin ja rukoilin.

Olin tehnyt niin ennenkin, mutta ne olivat varmuuden vuoksi -rukouksia. Sillä kerralla jätin elämäni Jeesukselle, pyysin hänen johdatustaan ja syntejäni anteeksi.

Uteliaisuus vaihtui mielenrauhaan.

Uskoontulo muutti minua monin tavoin, myös puolisona. Olin aiemmin aikamoinen flirttailija ja ehkä loukkasin sillä Artoa. Tein ryhtiliikkeen ja lopetin sellaisen.

Rukoilemalla sain kärsivällisyyttä, kun lapset riitelivät tai kieltäytyivät tottelemasta. Henkäisin pikarukouksena avunpyynnön, ja aina sain uusia voimia ja rakkaudellisuutta.

Perhe

Tunnen suurta hellyyttä, kun ajattelen itseäni lukiolaisena. Muistan, kuinka ujo olin. Tuskin kykenin lukemaan ainettani ääneen luokan edessä.

Tunnen suurta ylpeyttä, sillä olen voittanut ujouteni. Olen saanut rohkeutta niin paljon, että iloitsen saadessani puhua suurille naisjoukoille Naistenpäivillä.

Olen lähellä eläkeikää, mutta jatkan töitä vielä vuosia, jos terveys sallii. Saan aikatauluttaa tekemiseni, joten en uuvu liikaa. Minulla on aikaa myös puolitoistavuotiaalle lapsenlapselleni.

Tapaan Arton kanssa lapsenlastani pari kertaa viikossa. ”Mamma, pappa”, hän huutaa jo kaukaa tullessaan. Sitten saamme halin ja hän menee olohuoneessa olevan rottinkikorin luokse. Siellä on duploja, autoja ja palikoita. Olen säästänyt paljon lasteni leluja.

Autot ovat hänelle kaikki kaikessa. Toinen suosikki on Fortunapeli. Hän puhuu paljon, selostaa omia leikkejään koko ajan. Sitä on hurmaavaa kuunnella.

Äitiys ja nyt isovanhemmuus ovat elämäni ykkösasiat. Niiden kanssa ei kilpaile yksikään työ tai saavutus. Äitiydessä moni asia yllätti, ja ongelmia on ollut. Tällä hetkellä on vain kiitosaiheita. Perheyhteisömme on yhä todella tiivis.

Toivon hartaasti, että saan olla mamma vielä monelle lapsenlapselle.

Tähtihetkeni

Meidät vihittiin lokakuussa 1980 Kemiön kirkossa. Se on tähtihetkeni, koska ilman sitä en saisi nyt iloita hyvästä puolisosta sekä lapsistamme, heidän kumppaneistaan ja lapsenlapsestamme.

Jos olisimme jossain vaiheessa eronneet, yhteys lapsiin olisi tietysti säilynyt. Perheyhteys ei kuitenkaan olisi sellainen, kuin se on nyt. Sitä olemme rakentaneet yhdessä lähes 40 vuotta.

© Kai Gustafsson, Jarmo Hietaranta

1980 Vihkiminen Kemiön kirkossa.  Häävalssina soi Annie’s Song.

© UPI/LK

1975 Miss Universum -kisan voitto vei maailmalle.

© Pohtamon kotialbumi

1977 New Yorkissa tein töitä huippuammattilaisten kanssa.

© Kai Honkanen

Lue myös:

Annen kirje Anna Abreulle

Anne Pohtamo: Jaques löi huuleni halki

”Mies ei saa tuntea olevansa tossun alla”

Rakkaimmat muistoni

Lasten syntymät; Jesse 1981, Joni 1984, Jasmin 1987 ja Jimi 1994.

Ensimmäisen lapsenlapsen syntymä 4.10.2015.

Hetki, jolloin minut julistettiin Miss Universum -kisan voittajaksi.

X