Antti Eskola: ”Olen saanut tiukkoja kommentteja kävelysauvamummoilta”

Emeritusprofessori Antti Eskola poistaa pistoolistaan varmistimen, kun hän kuulee sanat onnistunut vanhuus. Miksi?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Antti Eskola jäi eläkkeelle sosiaalipsykologian professorin virasta 63-vuotiaana, lähes 20 vuotta sitten. Eläkepäivinään hän on kirjoittanut kuusi kirjaa.

Emeritusprofessori Antti Eskola poistaa pistoolistaan varmistimen, kun hän kuulee sanat onnistunut vanhuus. Miksi?
(Päivitetty: )
Teksti: Ulla Janhonen

Antti Eskola, 82, oli 75-vuotias, kun hän huomasi ensimmäiset vanhuuden oireet. Hän oli tosin syönyt sitä ennenkin verenpainelääkkeitä, mutta hän myös käveli pitkiä lenkkejä, jopa hölkkäsi. Sitten varpaaseen iski kihti, polvien limapussit tulehtuivat ja kävely muuttui vaikeaksi.

Kului viisi vuotta ja Eskola täytti 80.

”Mietin, että herranen aika, en koskaan aikaisemmin ole täyttänyt 80 vuotta. Millaista se on? Voiko se olla peräti kiinnostavaa?” Eskola pohti.

Kiinnostus omaan vanhenemiseen synnytti kirjan Vanhuus – Helpottava, huolestuttava, kiinnostava, josta on tullut menestys. Kirja ilmestyi viime syksynä, ja Eskola saa edelleen lukijakirjeitä miltei päivittäin. Se ei ole ihme, sillä Tampereen yliopiston eläkkeellä oleva sosiaalipsykologian professori käy vanhuuden kimppuun tiedemiehen otteella, mutta myös hauskasti ja provosoiden.

Kirjan päähenkilönä on Eskola itse, joka lukee lehdestä kuolinilmoituksia ja muistokirjoituksia. Hän huomaa, miten vaikeaa on leikata varpaankynsiä ja kuinka kävelylenkit lyhenevät, mutta hän ei halua ottaa avuksi kävelysauvoja, koska ne ovat suorastaan naurettavia kapistuksia.

Eskola tahtoo hypätä – sitten kun on pakko – suoraan rollaattorin kyytiin, vaikka viimeistään silloin kaikki näkevät, että hän on vanha.

”Olen saanut tiukkoja kommentteja kävelysauvamummoilta. Eräskin kirjoitti, että kun hän luki kannanottoni kävelysauvoista, hänen verenpaineensa nousi niin, että hänen oli pakko lähteä sauvakävelylle, koska se auttaa aina. Vastasin hänelle, että hienoa, kun puolustat sitä, mikä sinulle on tärkeää.”

Eskolan päivät kuluvatkin paljolti juuri palautekirjeiden lukemiseen, osaan hän vastaa. Kirjeet ovat vanhanaikaisia kirjeitä, sillä Eskola ei käytä sähköpostia.

Hän ei myöskään vietä aikaansa sosiaalisessa mediassa ja on iloinen, kun löytää samalla tavalla ajattelevia ihmisiä – kuten Eppu Normaali -yhtyeen Martti Syrjä. Syrjä on sanonut, että yksityiselämä on arvokasta, kun sitä ei levittele kaikkien nähtäväksi ja että hänen itsetuntonsa on vahva ilman muiden tykkäämisiä.

”Vähän ylimielisesti sanottu, mutta itse ajattelen juuri noin.”

Nautiskelua kirjasta

Antti Eskola on kirjoittanut eläkkeellä ollessaan useita kirjoja, kirja vanhuudesta oli niistä kuudes. Kirjaa kirjoittaessaan hän sai mielekkyyttä eläkepäiviinsä ja mietti, putoaisiko kirjoittamisen jälkeen tyhjyyteen. Niin ei käynyt.

”Nautiskelen nyt tämän kirjan vastaanotosta niin kauan kuin mahdollista.”

Eskola ei anna vanhuudesta yleisiä ohjeita, mutta esittelee ajatuksia, jotka ovat hänelle itselleen tärkeitä. Kirjan tarkoituksena on saada ihmiset ajattelemaan omaa vanhuuttaan tai vanhuutta yleensä yhteiskunnallisena ilmiönä.

Kirjoittaessaan kirjaa hän luki paljon vanhustutkimusta ja hämmästyi, jopa kimmastui. Eskola kirjoittaa, että kun tutkijat puhuvat hyvästä tai peräti onnistuneesta vanhuudesta, hän poistaa varmistimen pistoolistaan.

”Jotkut tutkijat eivät pitäneet tästä, mutta tarkoitan sitä, että onnistunut-sana luo vastakohdan epäonnistunut. Eikö näistä asioista voisi käyttää toisenlaisia sanoja? Onhan kauheaa ajatella, että ihminen epäonnistuu jopa vanhenemisessaan.”

Eskola kysyy, pitääkö ihmisen kyetä pelaamaan tennistä 95-vuotiaana ollakseen hyvä kansalainen? Entä ne ihmiset, jotka ovat kuusikymppisinä kroonisesti sairaita ja tarvitsevat 75-vuotiaina apua, mutta haluaisivat silti saada kunnioitusta?

Eskola ihmettelee, miksi tutkijat käyttävät sitkeästi käsitettä, joka leimaa sairaat ja väsyneet vanhukset epäonnistujiksi. Myös elämän pituuden ihailuun liittyy epäonnistumisen käsite.

”Onko ihminen epäonnistunut, jos hän kuolee nuorena? On alakuloista puhua siitä, että elämä jäi kesken, kun pitäisi sanoa, että elämä tuli valmiiksi. Joillekin se tulee valmiiksi jo lapsena, joillekin nuorena. Jos ajatellaan, että elämä jäi kesken, suru ei lopu omaisilta koskaan. Näin voi käydä vanhemmille, joilta kuolee lapsi”, Eskola sanoo.

”He voivat ajatella, että nyt se olisi kirjoittanut ylioppilaaksi ja nyt meillä olisi ehkä jo lapsenlapsia. Suru on surtava aikanaan ja sitten vain elettävä elämää.”

Antti Eskola on saanut paljon palautetta vanhuutta käsittelevästä kirjastaan. Hän saa vieläkin kirjeitä miltei päivittäin, vaikka kirja ilmestyi jo syksyllä. © Sara Pihlaja

Kiva, jos kutsuttaisiin

Yksi Antti Eskolan saamista lukijakirjeistä koski yksinäisyyttä. Lukija arvostelee Eskolaa siitä, että tämä kirjoittaa yksinäisyydestä, vaikka ei tiedä, mitä vanhuksen yksinäisyys on.

Eskola asuu Tampereella, jossa hänellä on koko perhe: vaimo, kaksi lasta ja kaksi lastenlasta, mutta hän asuu yksin.

”Meillä on vaimon kanssa ollut erilliset asunnot jo 1980-luvulta lähtien. Asumme silti lähekkäin ja tapaamme joka päivä. Vaimoni joutuu kulkemaan rollaattorin kanssa, ja olen usein hänen seuranaan, kun kävelemme. Itse selviän vielä kävelykepin kanssa.”

Lapset ja lapsenlapset käyvät usein. Tytär käy täyttämässä jopa pesukoneen.

”Kaikki asuvat lähellä, joten siinä mielessä lukijani oli oikeassa. Mutta kun kirjoitan yksinäisyydestä, tarkoitus on kiinnittää huomiota niihin mielikuviin, joita ihmisillä on yksinäisyydestä ja siihen, millaisena yksinäisyys näyttäytyy ainakin joillekin.”

Vaikka Antti Eskola ei ole yksin, sosiaalinen elämä on hiipunut näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän on ollut eläkkeellä. Monet ystäväpariskunnat ovat kuolleet, eronneet tai muuttaneet pois.

”Niin se on, että aika aikaansa kutakin, eikä se minua suuremmin vaivaa. Mutta hiukan olisin toivonut, että vanha tiedeyhteisö, entinen laitokseni, olisi jollakin tavalla muistanut vaikkapa kutsumalla pikkujouluihin. Olen sellainen, etten mene tuppautumaan.”

Mielikuvatyö helpottaa

Vanhuudessa monet entiset asiat saavat uuden sisällön. Näin kävi Eskolallekin, kun hän huomasi, että hänen kesämökkinsä ei enää ole entisensä.

Kesämökillä oli vuosikymmenet paljon väkeä, lapsia, lasten kavereita, ystäviä. Nyt kun hän käy siellä enimmäkseen yksikseen, kesämökki tuntuu pelkältä rantatontilta. Järvikään ei ole entisellään, koska hän ei uskalla pulahtaa liian jyrkästä rannasta uimaan tai lähteä soutelemaan.

Onhan se haikeaa, mutta mielikuvat auttavat.

”Yritän selviytyä elämässäni mielikuvilla, henkisellä työllä. Olisin voinut rakentaa laiturin, mutta se ei kiinnostanut. Rupesinkin ajattelemaan, että kun olin lapsi, meillä Urjalassa ei ollut järveä lähimaillakaan, enkä ollut yhtään onneton. Miksi olisin nytkään? Aloin ajatella, että tässä rannalla on ihan mukava istua ja katsella auringonlaskua. Rohkaisen muitakin ajattelemaan juuri näin.”

Mikä on mielenkiintoista?

Elämää helpottaa myös se, miten siihen suhtautuu. Eskola sanoo, että vanhuuden huoliin voi yrittää suhtautua muutenkin kuin peläten ja kauhistellen. Hän kertoo kirjassaan esimerkin isästä, joka saatuaan vammaiset kaksoset oli todennut, että tulipa tästä mielenkiintoinen elämä.

Samalla tavalla Eskolakin yrittää ajatella tulevista vuosistaan.

”Jossakin vaiheessa mietin, että sitten kun en enää pääse sängystä vessaan, en taida jaksaa elääkään, mutta nyt olen lieventänyt ajatteluani. Maailmassa on monia rohkaisevia esikuvia, kuten Stephen Hawking ja Kalle Könkkölä, jotka ovat jaksaneet elää sairauksistaan huolimatta. Jos itse vammautuisin pahasti, yrittäisin ehkä ajatella, että enpä ole tällaista ennen kokenutkaan ja että sainpa mielenkiintoisen loppuelämän.”

Mutta on ainakin yksi asia, jossa Eskolaa eivät auta mielikuvaharjoitukset eikä toisenlainen suhtautuminen. Eskola kavahtaa, kun vanhuksista puhutaan kasvavana bisneksenä.

”Markkinamekanismi, jolla yksityiset ja yritykset rikastuvat, on hyväksyttävissä siellä, missä myytävä tuote on konkreettinen, vaikkapa lomamatka”, Eskola sanoo.

”Mutta on väärin, että vanhuksen tarvitsema hoito ja hoiva alistetaan täysin samalle markkinalogiikalle. Kyllä meidän seniorien pitää olla ensi sijassa jotain aivan muuta kuin kasvava bisnes.”

Antti Eskola itse haluaa olla muun muassa aktiivinen keskustelija. Hän muistelee viimesyksyisiä kirjamessuja, joilla Jörn Donner, ikätoveri ja tuttu nuoruusvuosilta, haastatteli häntä. Donner on todennut, että vanhat miehet ovat kuin viiniä. Osa heistä muuttuu vanhetessaan etikaksi, osa vain paranee. Ei liene epäilystä kumpaan ryhmään Donner laskee itsensä ja Eskolan.

”Me kummatkin ehkä erotumme tavanomaista vanhuksista siinä, että yritämme loppuun saakka.”

X