Antti Tuisku: ”Vihainen väkijoukko jahtasi lapioilla”

ENNUSTAN, että ikäkriisi yllättää minut vielä joku päivä. Välillä minusta on jo tuntunut siltä, että ikä näkyy, kun katson itseäni peilistä. Eikä se tietenkään mikään ihme ole. On eri asia olla päälle kolmekymppinen kuin 19-vuotias.

Olen kertyneistä ikävuosista vain kiitollinen. Kilometrit tuovat varmuutta.

Ulkopuolisen silmissä arkielämäni on varmaan tylsää: Pidän kodistani huolta, käyn Viljo-koirani kanssa lenkillä metsässä ja räpsin luontokuvia. Baareissa juhlimiset ovat vähentyneet ja hyvä niin. Se on kai tervettä aikuistumista. Pakko kuitenkin myöntää, että minussa elää yhä myös se Peter Pan, naiivi lapsonen, joka on joskus liiankin sinisilmäinen.

TUNNUSTAN, että toisinaan minua jännittää oma jaksamiseni. En pelkää loppuun palamista, mutta joskus mietin, että pysyykö työni jatkossakin tarpeeksi mielekkäänä ja hauskana. Olen huolissani siitäkin, muistanko nauttia jokaisesta hetkestä.

Vuonna 2008 kävin terapiassa omien pelkotilojeni vuoksi. Se oli tosi hauska tapa tutustua omaan itseen ja miettiä, mikä lopulta onkaan identiteettini. Minulle tuotti vaikeuksia rakentaa minäkuvaa julkisuuden keskellä, koska kaikilla oli jo oma käsityksensä minusta. Sellaisessa sekamelskassa oli lopulta kauhean vaikea kuulla omaa ääntä.

Parikymppisenä en myöskään tullut ajatelleeksi, että koulukiusaaminen olisi saattanut jättää minuun pysyviä arpia. Sen vuoksi olen kokenut tehtäväkseni puhua koulukiusaamisen seurauksista myös julkisesti.

TUNNUSTAN olevani tyyppi, joka menee helposti ihmisten tunteisiin – hyvässä ja pahassa. Muistan, kuinka kerran saavuimme keikkabussilla Ylöjärvelle. Keikkapaikan pihassa oli vastassa vihainen väkijoukko, ja turvamies huusi minulle, että mene Antti bussin perälle. Ihmiset yrittivät tulla väkisin ovesta lapioiden kanssa.

ENNUSTAN, että kunnianhimoni tulee aina olemaan yksi kantava piirteeni. Kiusaamisen takia patosin pitkään esiintymishaluani ja päätin, että helpommalla pääsen, kun en esiinny koskaan kenellekään.

Olin fiksu oppilas ja muistan, että koulun rehtorille oli kova pala kun aloin tehdä iltaisin töitä kaupan kassalla. Halusin tienata rahaa ja päästä muuttamaan omaan kotiin. Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he eivät antaneet rahaa minulle, vaan sanoivat, että muuta vain, mutta rahat hankit itse. Se oli hyvä opetus.

TUNNUSTAN, että mittasin itsevarmuuttani aiemmin levyjeni menestymisellä ja sillä, miten paljon ihmiset minusta artistina tykkäsivät. Tuollainen ajattelumalli loi aika hataran pohjan terveelle itsetunnolle.

Kun lähdin tekemään uraa Idolsin jälkeen, kaksi ensimmäistä vuotta kaikki oli ihan valtavan isoa. Se jätti alitajuntaani pelon siitä, että tämä kaikki joskus loppuu. Jengihän usein luulee, että Idolsin jälkeen meille annettiin menestys kultalusikalla, mutta se ei pidä paikkaansa. Väitän, että tähden pitäminen korkealla taivaalla on paljon vaikeampaa kuin uuden artistin rakentaminen jostakin maanrakosesta.

Vuoden 2013 juhlakiertueen aikana minulle tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että ehkä minun ei tarvitse enää pelätä kaiken loppumista. Oivallus oli samaan aikaan helpottava, mutta myös ahdistava. Tajusin, että suurin pelkoni on rutinoitua ja tehdä tätä vain sen takia, että saan voita leivän päälle. Minua ei inspiroi tarpeeksi se, että saan vain laulaa ja esiintyä ihmisille. Se on liian laimeaa. Haluan olla Suomen kovin pop-tähti, tai sitten en enää tee tätä työtä.

TUNNUSTAN, että työn lisäksi ystävät ja Lappi tekevät minut onnelliseksi. Olisi ihanaa, jos joskus saisin rakennettua pohjoiseen oman piilopirtin. En kaipaa lisää mammonaa, mutta jos voittaisin lotossa, niin alkaisin heti rakennuspuuhiin.

Nautin vapaa-ajasta nykyään yhä enemmän ja luen aika paljon. Tällä hetkellä yöpöydälläni on kesken kolme kirjaa: Raamattu, suomalaissotilaiden traumoista kertova Tieto-Finlandialla palkittu Murtuneet mielet ja yksi dekkari. Moni varmaan luulee, että luen pelkkää Aku Ankkaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Paavalin kirjeiden analysoiminen ennen nukkumaan menoa ei tosin ehkä ole ihan sitä parhainta kevennystä.