”Avioliitot ovat olleet parasta aikaa”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Satu Tiivola ei ole pelännyt ravistella ennakkoluuloja. 50-luvulla hän herätti kohua perustamalla naisten alusvaatteisiin erikoistuneen Lollo-ketjun. ”Hienoa, että sain olla suunnannäyttäjänä.”
Kauppaneuvos Satu Tiivolan, 91, menestystarina on rakennettu kovasta työnteosta ja ennakkoluulottomuudesta. Yksityiselämään on mahtunut suurta onnea, syvää surua ja vähän huonoa omaatuntoakin.

Minua on joskus sanottu pitelemättömäksi naiseksi. Omasta mielestäni olen kuitenkin ennen kaikkea työtä pelkäämätön ja helposti innostuva, ennakkoluuloton ja positiivinen ihminen.

Sukupuolella ei ole minulle juurikaan merkitystä. Se pätee koko uraani.

En naisena tunne itseäni lasikattojen särkijäksi niin sanotussa miesten maailmassa, enkä ole koskaan ollut feministi. Se ei tosin tarkoita, etteivät naiset usein tekisi tarkemmin työtään kuin miehet.

Tämä nyt saattaa vähäsen ärsyttää naisasialiittoja, mutta oikeampaa on mielestäni puhua ihmisten kuin miesten maailmasta.

Itselleni apua on varmasti ollut ideointikyvystä ja ahkeruudesta. On miellyttävää, kuinka asiakkaat kiittävät minua kirjeissään tai työntekijöiden välityksellä.

He mainitsevat kaksi asiaa muiden ylitse: Haikon merellisen kauneuden sekä sen siisteyden.

Siisteys tulee siitä, että olen panostanut suureen henkilökuntaan. Tämä heijastaa luonnettani. Toisten huomioon ottaminen ja ystävällisyys on ollut minulle selvää lapsuudesta asti. Kiitän siitä Isojoelta lähteneitä vanhempiani ja pohjalaista kotia.

 

Käännekohta

Pikkutyttönä pidin tarinoiden kertomisesta niin paljon, että minua alettiin kutsua Saduksi. Alkuperin olin Taimi Irene Haavisto.

Perheessämme oli kahdeksan lasta. Asuimme kaksiossa Arabian kaupunginosassa Helsingissä, kun kävin kansakoulua. Mieleni teki oikeisiin töihin.

Pian pääsinkin tsuppariksi eli lähetiksi kangasliikkeeseen. Samalla kävin iltaoppikoulua talvisotaan saakka.

Olen saanut elää kaksi pitkää ja onnellista avioliittoa. Ne ovat olleet elämäni parasta aikaa.

Ostrobotnialla kohtasin Leo Vuoriston. Perustimme perheen ja kehittelimme liikeideoita. Aiheita jarrutti, ettei rahaa ollut liikaa. Sitten Leo täytti veikkauskupongin, joka oli melkein täynnä ristejä! Se huvitti minua. Mutta Leon rivi voitti Veikkauksen siihen mennessä suurimman palkintosumman.

Leo piti lupauksensa ja osti 1950 minulle liikkeen. Se oli Helsingin Muotihuone. Minusta tuli sen toimitusjohtaja, jonka piti uudistaa liike. Avasin myös uusia vaatetusliikkeitä. Olin päässyt vauhtiin.

Pidin ensimmäistä liikettäni samassa talossa, jossa asui Sylvi Kekkonen, tulevan presidentin rouva. Sylvistä tuli luottoasiakkaani. Tein hänen kanssaan kauppoja myös ”tiskin alta”, sillä sota-ajan jälkeen oli pulaa jopa villasukista.

Pärjäsin asiakkaitteni kanssa ja kiinnitin huomiota myös esteettisiin seikkoihin: somistukseen ja sisustukseen.

Bisnekset laajenivat. Uusia ideoita haimme ulkomaanmatkoilta. Leo perusti Suomen ensimmäisen hampurilaisravintolan Broadwayn vuonna 1952, ja Porvoon Seurahuoneelle avasimme 70 ruokalajin seisovan pöydän. Se oli uutta.

Helsingissä teimme Espilästä Suomen ensimmäisen strip tease -ravintolan ja Teatterigrilliin pestasimme maan ensimmäiset puputytöt. Heillä oli mitä korkein työmoraali, vaikka jotkut muuta olettivat.

Vuonna 1955 perustin Lollo-ketjun. Kohu oli kova, olihan Lollo naisten alusvaatteisiin erikoistunut liike, alansa uranuurtaja sekin.

Pikkuhiljaa asenteet tulivat Suomessa vapaamielisemmiksi. Minusta on hienoa, että sain olla suunnannäyttäjänä.

 

Haasteita

Olen myöhemmin keskustellut lasteni kanssa usein siitä, olisinko voinut olla kiihkeinä uravuosina enemmän kotona. Olin kieltämättä hyvin innoissani työnteosta.

Lapsista tärkeintä kuitenkin oli, että annoimme heille aikaa yhteisillä lomilla ja matkoilla.

Mitään äitiyslomia ei silloin pidetty. Otin töistä taksin, kävin imettämässä kotona, hyppäsin takaisin taksiin ja töihin. Kotia ja lapsia hoitivat aina myös emännöitsijä, lastenhoitaja ja mummi. He olivat osa perhettä.

Kaikki toimi, vaikka totta kai minun olisi pitänyt antaa lapsille enemmän aikaani. Toimisin siis nyt toisin juuri tämän asian kanssa.

Vuonna 1965 otimme suuren lainan ja hankimme Haikon kartanon Porvoon maalaiskunnasta. Se kiehtoi minua, ja siitä tuli elämäntyömme.

Päärakennus oli huonossa kunnossa ja remontointi oli kallista, mutta intoa riitti.

Vaikeista ajoista tulee mieleeni ensimmäisenä öljykriisi, joka alkoi 1973. Talouslama koetteli Vuoristo-yhtiötämme ja Haikon kartanoa.

Jouduimme irtisanomisiin ja lomautuksiin, mikä oli epämieluisaa. Haikossa olimme juuri saaneet sopimusasiat kuntoon, kun kaikki asiakkaat peruuttivat varauksensa.

Selvisimme kovalla työnteolla ja yhteisvoimin. Yhtiöstä karsittiin muita toimintoja, jolloin saatoimme keskittyä Haikon kartanoon.

Mieheni Leo Vuoristo kuoli 1973. Se oli kauheaa, masennuin täysin. Mikä hirveintä, sain ensin väärän lääkityksen. Se aiheutti itsetuhoisuutta.

Lääkitystä muutettiin, ja ystävien tuella leski kapusi jälleen jaloilleen. Meillä oli kolme lasta: Irmeli, Veikko ja Katriina. Siksi ei ollut epäselvää, et-

tenkö jaksaisi eteenpäin. Oli pakko.

Nyt Veikolla on lapsenlapsikin. Kenties joku kolmesta lapsenlapsestani jatkaa Vuoristo-yhtiöissä Veikon työtä.

Leon kuoleman jälkeen tapasin Mika Tiivolan, Yhdyspankin pääjohtajan. Liiketoimet saattoivat meidät yhteen. Rakastuimme nopeasti ja solmimme avioliiton 1975. Olin uudessa terässä.

Vuonna 1994 tulin toistamiseen leskeksi. Olin syvästi murheellinen, mutta tällä kertaa osasin käsitellä suruani.

Parasta on

Toisinaan katselen Haikosta merelle, se tekee hyvää mielelle. Näkymää reunustaa lehmuskuja, jonka puista osa on 300 vuotta vanhoja.

Vuotta 1985 en unohda. Trombi pyyhkäisi yli 200 puuta. Ryskeessä Haikon saksalaiset vieraat huusivat: ”Ihan kuin Suomen talvisota!”

Itkin ja olin kauhuissani. Kunnes mieheni Mika lohdutti minua: ”Älä sure. Ole onnellinen, että meri näkyy nyt hyvin. Taivaan isä auttoi, rakkaani.”

Myrskyn jälkeen suunnittelin Haikon kulttuurimaiseman arkkitehtien kanssa. Saimme ihania lampiakin.

Kaikki lapseni ovat työskennelleet perheyhtiössä. Pojastani Veikosta tuli toimitusjohtaja 1983. Itse toimin päätoimisesti Vuoristo-yhtiöitten hallituksen puheenjohtajana vuoteen 2007. Vasta muutama vuotta sitten palkkasimme ulkopuolelta toimitusjohtajan, osaavan Juha Mähösen.

Olen kai paras esimerkki siitä, ettei henkilökunnallamme ole eläkeikärajaa. Naurattaa, kun sanon näin. Jokainen paiskikoon töitä niin kauan kuin jaksaa.

Joskus minulta kysytään, miten olen yhä niin hyvässä kunnossa. Olen sanonut, että on elettävä terveellisesti. Liikunnan ja ravinnon avulla painoni on kauan pysynyt 57 kilossa.

Nyt vaaka tosin näyttää 1 800 grammaa vähemmän. Siksi lihotan itseäni ja annan vähän periksi mieliteoillekin.

Tosiasiahan on, että minun ikäiseni nainen tulee laihtuessaan helposti aavistuksen vanhemman näköiseksi. Mutta ei huolta, painoni lisääntyy taas. Voin mahdottoman hyvin.

Viva 3/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X