Eero Heinäluoma: Vaimon kuolema tuli niin arvaamatta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Pommi iski viime elokuussa Eero Heinäluoman ja hänen vaimonsa Satu Siitonen-Heinäluoman elämään. © Niklas Mäkelä/Otavamedia
Puhemies Eero Heinäluoma kertoo nyt ensi kertaa vaimonsa Sadun yllättävästä kuolemasta. Ikävä on sanoinkuvaamaton.

Aurinko sammui Eero Heinäluoman, 59, taivaalla.

Hänen vaimonsa Satu Siitonen-Heinäluoma oli menehtynyt syöpään vain joitakin päiviä aiemmin. Tieto sairaudesta oli saatu vajaa puoli vuotta sitten.

Eduskunnan puhemiehenä toimiva Heinäluoma seisoi yli miljoonan murhatun uhrin muistojuhlassa Auschwitzissä Puolassa. Siellä vietettiin kansainvälistä holokaustin muistopäivää.

Heinäluoman rinnalla oli muiden maiden valtiojohtoa. Surullisia ajatuksia maustoi Pariisin tuore terrori-isku.

Kotimaassa Satu-puolisoa ei oltu vielä haudattu. Ikävä särki sydäntä. Rakas oli kuollut hiljaa 8. tammikuuta, kun viisihenkinen perhe oli koolla viimeistä kertaa.

Nyt seisottiin ihmismielen synkimpien tekojen tapahtumapaikalla. Oli kulunut 70 vuotta siitä, kun Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri oli vapautettu Hitlerin natsi-Saksalta.

Heinäluoma oli käynyt täällä Satu-vaimonsa kanssa vain kahta vuotta aiemmin. Se oli molemmille ehkä kaikkein merkityksellisin matka.

”Muistomerkillä Sadun poismeno ja yhteinen Auschwitzin käyntimme väritti tunnelmaa. Tiedän, että Satu toivoi minun olevan paikalla.”

Taistelu alkaa

”Pari vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään, että Satu kuolisi ennen minua. Eikä sairaudesta ollut mitään aavistusta ennen viime elokuuta. Satu oli täynnä elämänvirtaa ja energiaa, kuolema tuli varoittamatta.”

Lääkäri kertoi avioparille syövästä elokuussa 2014. Tieto pysäytti, mutta he päättivät taistella. Järkytyksestä selviämisessä auttoi eniten vaimon myönteinen elämänasenne.

”Myös rakkaus kantoi. Vaikeuksienkin keskellä ajattelimme syksyn tullen, että kohtaamme talven jälkeen yhdessä vielä keväänkin.”

Puntariin nousivat aviomiehen ja eduskunnan puhemiehen velvollisuudet. Elämän tärkeysjärjestys päivittyi. Heinäluoma peruutti virkamatkansa Yhdysvaltoihin ja Lähi-itään.

Julkisuudessa hän kieltäytyi kertomasta sairauden laatua ja pyysi medialta hienotunteisuutta. Hän taisteli vaimonsa rinnalla.

Hienotunteisuutta hän sai myös kansanedustajakollegoilta.

”Puoluerajat ylittänyt tahdikkuus lämmitti mieltä.”

Vielä yksi seikka, joka on lääkinnyt mieltä menetyksen jälkeen: sureva Heinäluoma kohtasi Auschwitzissa kolmesataa kuolemanleiriltä hengissä selviytynyttä juutalaista yli 90-vuotiasta entistä vankia.

”He eivät tunteneet katkeruutta. Se oli hätkähdyttävää. He puhuivat raskaista muistoistaan, mutta katsoivat myös tulevaan. Tämä on huikea suoritus näiltä kaiken nähneiltä ihmisiltä.”

Lähtöjärjestys muuttuu

Vaimon eläessä oli muutakin ajateltavaa kuin kuoleminen.

Elettiinhän viime vuodet uuden elämänvaiheen ensi portailla. Lapset Eveliina, Ida ja Risto – ikäjärjestyksessä – olivat lähteneet vanhempiensa luota itähelsinkiläisestä kodista.

”Nyt huomaan korkeintaan ajatelleeni, että kun toinen meistä joskus lähtee täältä, niin tietysti minä olen se ensimmäinen.”

Suru on ollut raskas kantaa. Satu Siitonen-Heinäluoman hautajaiset järjestettiin 31. tammikuuta.

Rutinoitu poliitikko puhui siellä vaimoaan kaipaavana aviomiehenä, ääni lohkeili.

”Se oli elämäni vaikein puhe. Ei ollut mitään apua siitä, että olen pitänyt puheita Yhdistyneissä kansakunnissa, pienillä työväentaloilla ja kaikkialla niiden väliltä. Tunsin vain avuttomuutta.”

Sanojen välit venyivät, sanat eivät riittäneet. Muistot rakkaimmasta pilkahtelivat tajuntaan sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Mutta pian hellitti. Muistotilaisuuteen oli kutsuttu toisen kirkkokunnan uskonoppinut ja ystävä, jonka puhuessa salvat aukenivat.

Kun rakkaus alkoi

Palataan lähtöpisteeseen. Elettiin kesää 1981 ja oltiin linja-autossa. Siellä nuori nainen loi tavallista pidemmän katseen Heinäluoman suuntaan.

26-vuotias hujoppi tunsi kauniit silmät sielunkannoissaan. Katse lämmitti mukavasti. Olihan nuori nainen myös hyvännäköinen.

”Sadun epätavallisen pitkän katseen polttopisteessä olin myyty mies. Ei haitannut, että välissämme oli viisi penkkiriviä. Siitä kaikki alkoi.”

Bussi kuljetti nuorisofestivaalin osanottajia Nurmijärveltä takaisin Helsinkiin. Moottoritie oli kuuma.

Ihastus johti seurusteluun. Satu Siitonen ja Eero Heinäluoma menivät naimisiin 5. joulukuuta 1988.

”Hääpäivä on helppo muistaa, itsenäisyyspäivää edeltävä päivä. Monta syytä juhlaan.”

Heinäluoma rakastui vaimossaan energisyyteen ja iloisuuteen. Koko olemuksessa paistoi aurinko.

”Rakastuin myös hänen silmiinsä. Hän oli niin positiivinen ihminen kaikki nämä vuodet. Sadun lähellä oli hyvä olla.”

Äkillinen kuolema on yhä vaikea asia.

”Elämä on erityistä. Toisinaan puo-lison kauneimmat ominaisuudet nousevat arvoon arvaamattomaan sitten, kun hän ei enää ole täällä. Sadun sairaus ja kuolema tulivat niin äkkiarvaamatta.”

Maailmanparantaja

Hautajaisissa ja muistotilaisuudessa Heinäluoma kuunteli, mitä muut surijat sanoivat Sadusta.

Monipuolinen ja lahjakas, Vantaan Jokiniemen koulun esimerkillinen opettaja, joka myös kotona osasi toimia esimerkkinä lapsilleen.

”Ja entinen kerrostaloihminen, josta avioliiton myötä tuli oitis omakotitalon puutarhuri ja talonmies, puuseppä sekä vieläpä vaatesuunnittelija. Tarvittaessa hän valmisti ideoimansa pukineet koko perheelle”, Heinäluoma ihmettelee.

”Satu oli myös erinomainen kokki, eivätkä nämä ole vain ylisanoja.”

Samanlainen arvomaailma vahvisti avioliittoa. He olivat maailmanparantajia ja vähäosaisten auttajia.

”Puhuimme maailmasta yhä uudelleen ja esitimme näkökulmia. Keskustelut olivat henkisesti rikastuttavia.”

Vanhusten olot olivat lähellä Satu Siitonen-Heinäluoman sydäntä, hän kuului myös 12 vuotta Helsingin terveyslautakuntaan.

Pommi iskee

Heinäkuun lopussa 2014 vaimo havahtui. Hän ei voinut aivan hyvin. Tuntemus ei jättänyt rauhaan, se tuntui vieraalta.

Asia huolestutti myös aviomiestä. Sitten tapahtumat etenivät kuin ylikierroksilla.

”Satu hakeutui lääkäriin, tehtiin tutkimuksia, ryhdyttiin taudinmääritykseen ja hänet määrättiin sairaalaan. Hän soitti minulle asiasta Lappeenrantaan, jossa olin kokousmatkalla.”

Maanantaina 11. elokuuta putosi pommi.

”Sadulla oli syöpä. Ja vain pari viikkoa sitten olimme olleet Lapissa yhteisellä vaellusmatkalla.”

Koko elämänjärjestys meni uusiksi.

”Vielä hetki aiemmin Satu oli ollut ripeäliikkeisin tuntemani Lapin vaeltaja, nyt hän makasi vakavasti sairaana lääkäreiden armoilla.”

Saattohoito alkaa

On puhuttava muustakin kuin vaimon sairaudesta. Niin päätettiin, tärkeintä se olisi Sadulle itselleen.

”Etteivät ajatukset täyty vain sairaudesta. Ettei tauti saa elämässä pääroolia. Että perheeseen kuuluu muutakin kuin äidin sairaus.”

Hoitoja ja puolustusta tehostettiin, mutta vihollinen eteni. Potilaan elintoiminnot rajoittuivat.

”Vielä syksyn Satu sai valtaosin viettää kotona.”

Koitti talvi, ja olosuhteet muuttuivat sitä mukaa, kun terveys heikkeni.

”Ratkaiseva muutos tapahtui heti vuodenvaihteen jälkeen. Tammikuun neljäntenä tehtiin päätös, että hoidot lopetetaan ja aloitetaan saattohoito kotona. Se oli Sadun oma toivomus.”

Perhe oli läsnä ja piti yhtä. Saatiin myös nähdä, miten omistautuneesti ja laadukkaasti Helsingin kotisairaanhoito saattoi Satua kohti tuonpuoleista.

”Viiden päivän kuluttua Sadun elämä oli päättynyt. Lähtö oli hiljainen. Onneksi olimme osanneet saattohoidon myötä jo aloittaa surutyön tekemisen.”

Lesken hetki

”Mitähän nuo nauravat, miksi niillä on niin hauskaa? Miksi kaikki peijakkaan pikkulapset hihittävät?”

Heinäluoma huomaa jääneensä miettimään näitä omia reaktioitaan. Hän on halunnut ojentaa itseään ja patistaa takaisin tervehenkiseen oikeamielisyyteen.

”Sureva mieli päästää asioita asteittain sisälleen. Hiljaisuudelle on annettava aikaa.”

Heti kuoleman jälkeen oli vaikeinta.

”Muutaman päivän olin hyvin voimaton. Vastaavaa en ole ennen kokenut.”

Samalla Heinäluoma on saanut iloita lapsistaan ja ystävistään. Puhuminen on tärkeämpää kuin koskaan.

”Olen saanut apua ja neuvoja. Olen rohkaistunut puhumaan. Päinvastoin kuin meidät suomalaiset miehet on opetettu.”

Hän kertoo haastattelupäivänä kokemastaan hämmentävästä hetkestä.

”Luottokorttia uusittaessa kysyttiin siviilisäätyä. Mitä – olenko minä leski? Koko sana tuntui murhaavalta ja osoittelevalta”, Heinäluoma sanoo ja osaa jo nauraa itselleen.

Elämän on jatkuttava. Vaihtoehto olisi ollut jäädä yksin suremaan ja kenties katkeroitumaan.

”Liian usein suomalainen kulttuuri jättää surijan yksin.”

Lauseenparsia riittää: Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Itku pitkästä ilosta. Kell´ onni on se onnen kätkeköön.

”Tunteiden piilottamisesta ja liiallisesta vaatimattomuuden kulttuurista olisi päästävä irti. Parempi olisi elää hiukan päinvastoin.”

Kuinka arvaamaton ja suuri on elämän mysteeri? Sitä Heinäluoma sanoo nyt miettineensä.

”Arvaamattomuus seisauttaa. Jos ryhtyy etsimään syitä kaikelle, niitä ei koskaan löydy. Mysteeriin kuuluu myös onni: Saan olla onnellinen siitä etuoikeudesta, että minulla on kolme lasta.”

Ja jo seuraavassa lauseessa:

”Silti niin suuri osa onnestani lähti pois Sadun mukana. Iso pala minuuttani katosi, eikä Satu tule enää koskaan takaisin. Ikävä on läsnä joka päivä.”

Vapauttavat sanat

Isä Ambrosius, ystävä ja ortodoksi kirkonmies, sanoi aivan lopuksi muistotilaisuudessa:

”Satu, nyt ei sitten muuta kuin happy journey.”

Se kosketti.

”Voiko sen paremmin sanoa, onnellista matkaa. Ehkä kaikki ei olekaan ohi. Ehkä lähtemisen ei pidäkään olla niin synkkää. Tälle ajatukselle rakennettiin Sadun koko muistotilaisuus.”

Vielä kerran Heinäluoma palaa Auschwitziin.

”Totesimme Sadun kanssa, että jokaisen suomalaisenkin olisi hyvä käydä paikalla kerran elämässään. Suhteuttamassa elämän mysteeriä, ihmisen vaikeuksia ja onnea.”

X