Eeva Joenpelto nosti teoksiinsa vaikeita aiheita omasta elämästäänkin – Suvi Aholan kirja avaa lukijoille taustoja

Eeva Joenpelto nosti romaaneihinsa vaikeita aiheita myös omasta elämästään, käy ilmi Suvi Aholan keväällä ilmestyneessä kirjassa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Eeva Joenpellon tuotannossa monet historian tapahtumat nähdään naisen katseen läpi, mikä antaa niihin uuden näkökulman”, Suvi Ahola sanoo.

Eeva Joenpelto nosti romaaneihinsa vaikeita aiheita myös omasta elämästään, käy ilmi Suvi Aholan keväällä ilmestyneessä kirjassa.
Teksti: Marja-Terttu Yli-Sirniö

Kirjailija Eeva Joenpelto syntyi sata vuotta sitten. Kysyimme kirjailija-toimittaja Suvi Aholalta, mitä Eeva Joenpellon teoksista voi oikeasti päätellä?

Kirjassasi Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Avaat Joenpellon tuotantoa hänen oman elämänsä kautta. Lähtökohtasi on siis biografinen.

Se tuli näkökulmaksi aika luontevasti. Olin lukenut Helena Ruuskan ja Tiina Mahlamäen kirjoittamat Joenpelto-elämäkerrat, ja sen jälkeen luin läpi koko hänen tuotantonsa ilmestymisjärjestyksessä. Huomasin, että hän käyttää romaaneissaan samoja tunnelmia, tapahtumia, tilanteita, vaikka niiden kokijat voivat olla ihan eri-ikäisiä ihmisiä tai eri sukupuolta.

Kun Joenpelto oli nuori tyttö, hänelle tapahtui asia, joka pitkään varjosti hänen elämäänsä. Mitä tapahtui?

Panu Rajalan tekemässä kirjailijahaastattelussa 1970-luvun puolivälissä Joenpelto yhtäkkiä sanoi, että hänet raiskattiin, kun hän oli hieman alle 13-vuotias. Hän siis itse käytti tuota sanaa.

Kuten elämäkerturi Ruuska toteaa, Rajala meni tästä ihan kipsiin eikä tajunnut kysyä asiasta enempää. Joenpelto kuitenkin vielä jatkoi, ettei hän oikein ollut tajunnut, mitä tapahtui, mutta hän koki sen seksuaaliseksi väkivallaksi. Tämä vaikutti hänen miessuhteisiinsa pitkän aikaa.

Seksuaalisesta häirinnästä tuli hänen tuotannossaan toistuva aihe. Kuinka paljon aihetta oli ennen häntä käsitelty suomalaisessa kirjallisuudessa?

Kyllä naiskirjailijat ovat käsitelleet jo 1800-luvulla naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös seksuaalista väkivaltaa Minna Canthista alkaen.

Mutta hätkähdin esimerkiksi romaanin Viisaat istuvat varjossa kohtausta, jossa vanha mies työntää kätensä pienen tytön haaroihin. Ei näin suorasukainen tai selkeä kuvaus kovin yleistä ole. Joenpelto on muutenkin kirjailija, joka ei kovin paljon käytä symboliikkaa tai verhoa asioita vaan kuvaa selkeästi ja suoraan.

Joenpelto kuvaa myös aikuisen naisen kehittymistä. Sanot kirjassa, että kypsä keski-ikä tarjoaa todellisen, vahvimman itsenäisyyden tunteen. Eikö tämä ole kannustavaa ja lohdullista?

Kyllä. Tämä liittyy siihen, että Joenpelto kirjoitti koko ikänsä ja oli hyvin tuottelias, joten hänen oma ikääntymisensä ja muutoksensa heijastuivat hänen romaaneihinsa.

Niitten henkilöt pohtivat samanlaisia asioita, joita Joenpelto oli joutunut pohtimaan: suhdetta miehiin, naisen roolia avioliitossa, jatkuvaa alisteisuutta miehen pyrkimyksille ja miehen toiveille, ja miten siitä pystyy henkisesti vapautumaan.

Joenpelto oli kunnianhimoinen kirjailija, joka halusi olla paras. Oliko hänelle kaikki elämässä alisteista kirjailijan ammatille?

Tuo varmaan pätee suurimpaan osaan kirjailijoita. Luulen kyllä, että Joenpelto olisi toivonut, että hänen avioliittonsa ja perhe-elämänsä olisivat onnistuneet paremmin. Nyt ne päättyivät traagisesti, sillä avioliittoa seurasi vaikea ero ja hänen molemmat lapsensa kuolivat.

Voi tietysti ajatella, että muut asiat jäivät vähemmälle huomiolle, koska hän oli kunnianhimoinen kirjoittaja. Kun ne menivätkin huonosti, kirjoittaminen nousi entistä tärkeämmälle sijalle, sillä se palkitsi häntä, siitä hän sai nautintoa. Mutta jos ihmisellä on halu ilmaista itseään ja hän pyrkii löytämään siitä onnistumisen elämyksiä, ei sitä voi pitää tuomittavana tai vääränä.

Joenpelto oli julkiselta kuvaltaan vahva ja itsellinen nainen, mutta oliko hän sellainen?

En koskaan tavannut tai haastatellut Joenpeltoa, mutta tämän kirjan kirjoitettuani olen kuullut hänestä kahdenlaista palautetta. Jotkut sanovat, että ah, ihana ihminen, niin lämmin ja sydämellinen, toiset taas ovat sitä mieltä, että kaamea akka.

Minusta tämä kertoo siitä, että hän ei ollut yleisesti mukava ihminen eikä halunnutkaan olla. Toisia ihmisiä hän kohteli hyvin, toiset hän jätti huomiotta.

Mainitse kolme Joenpellon romaania, jotka ainakin kannattaisi lukea?

Ehkäpä nämä: varhaisemmasta tuotannosta Neito kulkee vetten päällä, joka on aika vihainen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kuvaus. Ritari metsien pimennosta on yksi Joenpellon miehisimmistä kirjoista, joka kertoo kahdesta veljeksestä Suomen itsenäistymisen aikoihin. Ehdoton suosikkini on Jottei varjos haalistu, jota Joenpelto on kutsunut esikoisromaanikseen, koska siinä hän käy läpi oman sukunsa tarinaa.

Artikkeli julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 6/2021.

Kirjailija Suvi Ahola kertoi Marja-Terttu Yli-Sirniölle ihailevansa Eeva Joenpellon romaanien hienoja nimiä. © Susa Junnola

Kirjailija Suvi Ahola kertoi Marja-Terttu Yli-Sirniölle ihailevansa Eeva Joenpellon romaanien hienoja nimiä. © Susa Junnola

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X