Ekoteologi Panu Pihkala: ”Ympäristöteologinen tutkimus on yksi vaikuttamisen keino ympäristön ja luonnon puolesta”
Ekoteologi Panu Pihkalan mielestä kirkon tulisi ottaa nykyistä enemmän vastuuta ympäristön- ja luonnonsuojelusta.
Teologian tohtori ja ympäristöteologian dosentti Panu Pihkalalle toiminta ympäristön hyväksi on tuonut uudenlaista merkitystä elämään.
Teologian tohtori ja ympäristöteologian dosentti Panu Pihkala tuntee ympäristöahdistusta. Hänen ahdistuksensa ei kuitenkaan ole masentavaa eikä se herätä hänessä levottomuutta. Negatiiviset muutokset luonnossa ja ympäristössä aiheuttavat Pihkalassa kyllä surua ja alakuloa, mutta motivoivat häntä myös toimintaan.
”Jo vuosikymmeniä sitten ymmärrettiin, että koko planeettamme ekosysteemit ovat uhattuina. Kasvanut tietoisuus koko ajan pahenevasta ympäristökriisistä on lisännyt myös ympäristöahdistusta”, Panu Pihkala sanoo.
Hän myöntää, että ilmastokriisin syveneminen ja globaali ilmastopolitiikka eivät anna juurikaan aihetta optimismiin, mutta Pihkalan mukaan pienilläkin teoilla ympäristön hyväksi voidaan vaikuttaa siihen, minkälaiseksi elämä jatkossa muodostuu.
”Jokaisella voi olla rooli paremman tulevaisuuden rakentamisessa. Kun samalla asialla on myös muita, niin yhdessä ympäristön hyväksi tehty työ myös tuntuu mielekkäältä.”
Kunnioita luotua
Ekoteologia on teologisten oppinaineiden ja ympäristökysymysten yhteen sovittamista. Panu Pihkala kertoo, että ekoteologian perustaso on läsnä jo historiassa ja raamatussa.
”Kristillisessä teologiassa luonto on Jumalan luomaa, joten luontoa on kohdeltava kunnioittavasti ja hyvin”, Pihkala sanoo.
1800-luvun teollistumisen myötä lisääntyneet ympäristöongelmat saivat myös uskonnolliset ihmiset pohtimaan yhä enemmän sitä, miten uskonto ja ympäristökysymykset limittyvät toisiinsa. 2000-luvulle tultaessa ympäristöongelmien mittakaava on kasvanut entisestään, mutta evankelisluterilaisen kirkon rooli on jäänyt ympäristön- ja luonnonsuojelussa verrattain näkymättömäksi.
”Ympäristöliikkeellä oli historiassa oletus, että kristinuskosta on ympäristönsuojelussa enemmän haittaa kuin hyötyä.”
Käytännön ekoteologiassa otetaan kuitenkin raamatun pohjalta kantaa nykyisiin ympäristönmuutoksiin.
”Lähtökohta on se, että kirkon pitäisi toimia vastuullisemmin ympäristön puolesta. Ekoteologiassa on useita tasoja ja erilaisia painotuksia aina metsien suojelusta eläinten kohteluun.”
Todellisuutta lähiluonnossa
Suomen evankelisluterilainen kirkko julkaisi oman ilmasto-ohjelmansa jo vuonna 2008. Lisäksi eri seurakunnilla on omat ympäristöjärjestelmänsä. Käytännön ympäristötekoja seurakunnat voivat Panu Pihkalan mukaan tehdä esimerkiksi uusimalla energiaratkaisujaan ja toisaalta kirkko voi omalta osaltaan rohkaista ihmisiä konkreettisiin toimiin ympäristön puolesta vaikuttamalla asenteisiin ja arvoihin.
”Varsinkin nuorilla on voimakkaita ympäristön- ja luonnonsuojeluun liittyviä tunteita, joista ei kuitenkaan ole tavallisessa arjessa ole aina mahdollista puhua. Kirkon nuorisotyö ja rippikoulut voivat tarjota heille tunteistaan kertomiselle vapauttavan foorumiin”, Pihkala sanoo.
Kun kirkko laati itselleen eettisen sijoittamisen ohjesäännöstön, useat suomalaiset yritykset seurasivat perässä.
”Esimerkki voi toimia kannustimena ja tänä päivänä ympäristöstä välittäminen ja ilmastonmuutokseen reagointi on vahva trendi.”
Panu Pihkalan mukaan luonnosta saatavat hengelliset pyhyyden kokemukset innostavat toimimaan luonnon ja ympäristön puolesta. © Jonne Räsänen
Oikeutettu elokapina
Ilmaston- ja ympäristönmuutokset tulevat usein todellisiksi, kun niitä havaitaan omassa lähiympäristössä. Globaalinen ilmaston lämpeneminen on tullut tietoisuuteen viimeistään talvi-ilmastomme vaihteluna.
Panu Pihkalan vuonna 2017 julkaisema teos Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja) oli ensimmäinen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksen ilmiöistä.
Pihkalan mukaan ympäristöahdistus voi ilmetä levottomuutena, pelkona, alakuloisuutena ja tulevaisuuden uskon horjumisena.
”Ympäristön suojelun suhteen on erittäin tärkeää, että yksilö ei ylikuormitu. Yhteisönä ja yhteiskuntana meidän tulee tukea niitä, jotka tukea tarvitsevat.”
Nuorten aikuisten korostunut rooli ympäristönsuojelukysymyksissä on näkynyt meidän oloissamme harvinaisena, väkivallattomana kansalaistottelemattomuutena.
Pihkalan mielestä globaaleista ilmasto- ja ympäristöuhkista muistuttavien, esimerkiksi kosolti huomiota saaneen Elokapina-liikkeen toiminta on pohjimmiltaan oikeutettua.
”Elokapinan mielenilmaukset muistuttavat meitä siitä, että ympäristön- ja luonnonsuojelu vaatii vaikeita ja mittavia rakenteellisia muutoksia.”
Vastarinnan voima
Koronapandemian aikana yhä useampi suomalainen on ottanut tavakseen liikkua sekä lähiluonnossaan että yleisillä luontokohteissa ja vaellusreiteillä. Maamme kansallispuistoissa rekisteröitiin vuonna 2020 yhteensä liki neljä miljoonaa käyntikertaa, missä on kasvua edelliseen vuoteen peräti 23 prosenttia.
”Mitä enemmän ihmiset liikkuvat luonnossa, sitä enemmän he myös kantavat huolta ympäristön tilasta”, Panu Pihkala toteaa.
Esimerkkinä hän mainitsee hiljattain Päijänteen Kalkkisten alueella malminetsintäyhtiö Pallagen kaivoshanketta vastustamaan nousseen kansanliikkeen. Voimakasta vastarintaa herättänyt malminetsintävaraus peruttiin toukokuussa.
Pihkala kuitenkin ajattelee, että ihmisen kaipuu luontoon perustuu kymmenien vuosituhansien historiaan.
”Kun mennään luontoon, palataan ihmislajille tyypilliseen olotilaan.”
Luonnolla on tutkitusti terveysvaikutuksia. Luonnossa olemisen on todettu esimerkiksi laskevan verenpainetta ja stressitasoa ja kohentavan mielialaa ja aktiivisuutta.
”Luonnossa oleminen lisää fyysistä, mutta myös psyykkistä hyvinvointia, sillä keho ja mieli liittyvät toisiinsa. Voidaankin puhua kehomielestä”
Pihkalan mukaan luontokokemukset koetaan myös hengellisinä, pyhyyden kokemuksina. Suomessa on vanha metsäkirkkojen perinne ja viimeisten vuosien aikana myös luontopyhiinvaellukset ovat tulleet entistä suositummiksi.
”Luontoyhteys on sitä, että tuntee olevansa osa jotain suurempaa, mikä sitten voi jäsentyä eri uskontojen, myös kristinuskon kautta.”
Vauraiden valtioiden vastuu
Kristinuskon lisäksi myös muslimeilla on omaa ekoteologiaansa ja buddhalaisuudessakin on omaa ympäristöliikehdintäänsä.
Panu Pihkalan mukaan ekoteologian vaikutus näkyy kuitenkin erityisesti kristinuskon parissa, koska kristinuskoa harjoitetaan liberaaleissa demokratioissa, joissa kirkko voi toimia myös ympäristön hyväksi.
”Kristilliset taustat omaavat vauraat valtiot ovat myös osallistuneet eniten ympäristön turmelemiseen, joten niillä on myös eniten vastuuta ympäristön suojelemisesta”, Pihkala sanoo.
”Ilmastokriisi ja ympäristönsuojelu vaativat mittavia kansainvälisiä toimia, mikä edellyttää sitä, että pystymme ratkomaan ympäristöongelmia globaalisella tasolla yhdessä.”
Henkistä kasvua
Panu Pihkala kertoo, että hänen oma havahtumisensa ympäristön ja luonnon suojeluun on laajojen kehityskulkujen tulosta. Lapsesta asti luonnossa liikkuneella Pihkalalle selvisi hänen yliopisto-opiskelujansa alkuvaiheessa 1900–2000-lukujen taitteessa, miten vakava ympäristökriisi loppujen lopuksi on.
”Lisääntynyt tieto ympäristökriisistä on vaikuttanut valintoihini ja elämänpolkuihini. Ympäristöteologinen tutkimus on yksi vaikuttamisen keino ympäristön ja luonnon puolesta.”
Panu Pihkala sanoo, että toiminnasta ympäristön hyväksi voi seurata henkistä kasvua, mikä tuo uudenlaista merkitystä koko elämään.
”Parhaimmillaan luonnon- ja ympäristönsuojelutyössä kokee yhteyttä muiden ihmisten ja koko luonnon kanssa.”