Äidin kuolemasta vaikeneminen ei vaimentanut ikävää – Emerituspiispa Eero Huovinen: ”Jopa vähän hävettää, että vielä tässä iässä äiti on niin tärkeä”
Emerituspiispa Eero Huovisen äiti kuoli, kun poika oli 9-vuotias. Sen jälkeen äidistä vaiettiin kotona. Vuosikymmeniä myöhemmin äidin kaipuu pulpahti pintaan.
Eero Huovinen ei muista äidin tuoksua tai ääntä. ”Mutta nyt olen kuullut mieleni maisemassa äidin äänen hän kirjoittamiensa sanojen kautta.”
Äiti oli läsnä vain iltarukouksissa. Ne emerituspiispa Eero Huovinen, 75, päätti lapsena aina sanoihin: ’vie meidät kaikki kerran Taivaan kotiin, missä rakas äitikin jo on’.
Mutta minkälainen äiti siellä odotti. Sitä Eero ei tiennyt.
Eero oli 9-vuotias, kun äiti kuoli. Sen jälkeen äidistä ei puhuttu.
Vaikeneminen ei vaimentanut ikävää.
Isän kuoleman jälkeen Eero löysi kansioittain äidin kirjoittamia kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Niitä lukiessaan hän sai yhden elämänsä suurimmista lahjoista.
Maailman kaunein
Muistikuvia ei ole monia. Äiti tekemässä nekkuja, voipaperitötteröihin kuumennetusta sokerista ja siirapista valutettuja herkkuja. Pikkuisella tuolilla istutut hetket, kun äiti leikkasi hiuksia. Kesäpäivä, jolloin äiti saapui kaupungista mökille toisessa kädessä kakkulaatikko ja toisessa keinojään keskellä litran vaniljajäätelöpurkki. Äiti hieromassa kasvukipuisen pikkupoikansa jalkoja.
”Selkeimmät muistikuvani hänestä ovat niiltä kerroilta, kun sairastin. Äiti oli hyvin hellä hoitaja.”
Viimeinen onnellinen muisto on keväältä vuonna 1954. Äiti oli vastassa Seutulan lentokentällä, kun Eero palasi Vaasasta vietettyään pääsiäislomaa serkkujen luona.
Äidillä oli yllään ruskeasta, kalanruotoisesta tweedkankaasta teetetty vartalonmyötäinen kävelypuku. Eeron silmissä hän oli maailman kaunein, kuin mannekiini.
”Ja hän tuli vain minua vastaan.”
Kuukauden kuluttua, huhtikuun lopussa äiti joutui sairaalaan. Kukaan ei kertonut, mikä äitiä vaivasi. Eero pääsi häntä katsomaan kesän aikana kaksi kertaa.
Kesäkuussa äiti jaksoi jutella, vaikka näyttikin yhtä valkoiselta kuin sairaalasängyn lakanat. Heinäkuista sairaalakäyntiä Eero ei muista.
28. elokuuta isä kertoi äidin menneen taivaaseen. Sitä oli vaikea ymmärtää. Ensin Eero itki, koska isäkin itki. Sitten itkun syyksi muuttui ikävä.
Kukaan ei kertonut, miksi äiti kuoli. Surussaan isä ei kyennyt puhumaan siitä tai enää mitään muutakaan äidistä.
”Kun ei muisteltu, muisti pyyhkiytyi. Äidin paikalle jäi ontto tila, jossa ei ollut värejä. Jäi syvä kaipaus ja ikävä. En vain tiennyt, ketä kaipaan.”
Emerituspiispa Eero Huovinen näyttää toisen kerroksen ikkunat, joiden takana oli ensin äidin ja myöhemmin myös hänen kotinsa. ”Se oli Malminkadun kotiteatteri, jossa äiti oli ohjaaja sekä veljeni Matti ja minä päänäyttelijöitä.” Tommi Tuomi / Otavamedia
Suljettu ovi
Kotiin tuli vieraita tätejä huolehtimaan taloudesta. Vähitellen äidin poissaoloon tottui.
”Kun äitiä ei ollut, oli elettävä ilman.”
Surevasta isästä tuli etäinen ja ankara kurinpitäjä. Enää ei telmitty lattialla, vaan saatiin remmiä.
Rippikouluikäisenä Eero alkoi irtaantua kodista.
”Tunsin syvää kaipuuta kotiin ja piilevästi äitiin, mutta samaan aikaan olin onnellinen päästessäni pois kotoa.”
Kun isä siirtyi tuomiorovastiksi Turkuun vuoden 1963 alussa, Eero jäi abiturienttina Helsinkiin. Siitä lähtien hän tunsi olevansa omillaan.
”Äidin menettämisestä todennäköisesti johtui se, että yksinäisyys oli elämässäni pitkään hallitseva tunne.”
70-luvun lopulla, hieman alle 40-vuotias Eero ajautui sisäiseen kriisiin.
”Yritin ymmärtää, kuka olen, miksi olen välillä ahdistunut ja mitä elämältä odotan.”
Äidin kaipuu pulpahti pintaan. Hän vaati isää kertomaan äidistä. Ehkä se helpottaisi oloa?
”Isä ratkesi itkemään ja sanoi, ettei pysty. Asia oli liian kipeä.”
Eero jatkoi tinkaamista. Oliko äidiltä jäänyt mitään papereita? Isän vastaus oli kiertelevä.
”Hän sanoi, ettei hänellä ole mitään annettavaa. Hän sulki oven.”
Jotain kuitenkin selvisi. Helsingin kaupunginsairaalan arkistoon tallennetuista sairauskertomuksista Eero luki, että äidillä oli ollut reumaattisesta kuumeesta johtuva valtimoiden kyhmytulehdus tai sydämen sisäkalvontulehdus. Sen seurauksena munuaiset lakkasivat toimimasta.
Diagnoosi oli selkeä eikä jättänyt varaa arvailuille. Se ei kuitenkaan kertonut, minkälainen äiti oli.
”Äidin kirjeet alkoivat vetää puoleensa magneetin tavoin”
Isä kuoli päivälleen 40 vuotta äidin kuoleman jälkeen, 28. elokuuta 1994.
”Se ei voinut olla sattuma. Niin paljon isä ajatteli puolisoaan läpi elämänsä.”
Isän jäämistöä läpikäydessään Eero löysi vihdoin kaipaamansa. Vintillä ja komeroissa oli tallessa kansioittain päiväkirjoja äidin lapsuusvuosilta, valokuvia ja äidin kirjoittamia kirjeitä. Eero pääsi pitämään kädessään äidin vaaleaa hiuskiehkuraa, joka löytyi äidin 10-vuotislahjaksi saaman muistovärssykirjan välistä.
Tallessa oli myös viestejä, joita äiti kirjoitti pojilleen – Eerolle, vuotta nuoremmalle Matille ja 7 vuotta nuoremmalle Sakarille – sairausvuoteeltaan.
Pitkään Eerolle riitti tietoisuus siitä, että materiaalia on olemassa. Vasta vähitellen hän alkoi tutkia niitä.
”Kirjoitan vielä kirjan äidistä”, hän sanoi veljilleen.
Kesti kuitenkin yli 20 vuotta ennen kuin Eero tarttui toimeen.
”Kiersin aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Keksin verukkeita ja sijaistoimintoja, kirjoitin muita kirjoja. Sitten äidin kirjeet alkoivat vetää puoleensa magneetin tavoin. Voi olla liian dramaattisesti ilmaistu, mutta ehkä halusin oppia tuntemaan hänet ennen kuin itse kuolen.”
Kirja Äitiä ikävä (WSOY) ilmestyi tammikuussa. Sen kirjoittaminen ei ollut vaikeaa tai raskasta.
”Se oli koskettavaa ja välillä hyvin iloistakin.”
Eero uskoo tapaavansa äidin vielä joskus. ”En pysty todistamaan sitä, mutta ei kaikki ole kemiaa tai matemaattisia teorioita.” Tommi Tuomi / Otavamedia
Eero ei ole koskaan epäillyt äidin rakkautta
Rakkaudesta sokea äiti. Sellaiseksi Aili Anna-Liisa Huovinen kuvaa itseään esikoisensa Eeron synnyttyä. Hän kertoo sydämensä pakahtuvan riemusta veikeää poikaansa seuratessaan. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kertoo, kuinka rakkaat syntymäpäivälahjaksi saadut kumisaappaat Eerolle ovat. Ne olisi pitänyt saada sänkyynkin.
Äiti kirjoittaa, kuinka Eero ja Matti tappelevat aamusta iltaan. Silmät ovat mustina ja huulet verillä. Sävy ei ole moittiva. Välillä äiti jopa nauraa katketakseen villikoilleen.
Omunaiset, tössykäiset ja kilit. Äidillä on pojilleen monia hellyttelynimiä. Niitä hän käyttää sairaalasta kirjoittaessaan.
Äidin tunteita kuvaa myös virsi, jonka hän valitsee hautajaisiinsa. Christoph Knollin kuolemaanvalmistautumisvirressä lauletaan: ’Mun orvoiksi täytyy jättää nyt tänne lapseni. Siks en mä itkemättä voi päättää päivääni. Sä, Jeesus, holhoo niitä, käy niille turvaksi, en epäillä saa sitä, vahvista uskoni’.
”On mahdotonta kuvitella äitiä laulamassa tätä virttä kuolinvuoteellaan ilman, että silmät kostuvat.”
Eero ei ole koskaan epäillyt äidin rakkautta.
”Mutta vasta kirjan valmistumisen jälkeen tajusin, kuinka paljon hän rakasti meitä poikiaan.”
Uskooko Eero äidin seuranneen poikansa elämää tuonilmaisista?
”Välillä pelkään, välillä toivon. Haluan ajatella, että ehkä äiti rakastaa minua vieläkin.”
”Jopa vähän hävettää, että vielä tässä iässä äiti on niin tärkeä”
Isän tunnuslause oli ’tänne ei ole tultu loikoilemaan’. Se on sävyttänyt Eeronkin työntekoa.
”Olen ollut vaativa itseäni ja varmasti myös työtovereitani kohtaan. Se on ongelmallinen piirre, koska ihmisten kanssa ei voi toimia määräilemällä. Olen joutunut opettelemaan itsehillintää.”
Toisaalta hän on myös äitinsä poika. Se tuli ilmi kirjeistä.
”Minussa voi olla myös äidin sovinnollisia piirteitä, levollisuutta ja toivoakseni huumorintajua.”
Kuinka erilaista elämä olisi ollut, jos äiti olisi elänyt?
”Olisivatko jotkut mutkat loiventuneet, jos äiti olisi ollut kuuntelemassa? Vai olisiko hän tuntenut murhetta kompuroidessani?”
Kuinka leveä olisi ollut äidin hymy hänen todistaessaan poikansa elämän parhaimpia käännekohtia.
”Olisi ollut hienoa näyttää äidille, että kaikenlaista olen saanut aikaiseksikin.”
Äiti on kulkenut koko ajan mukana Eeron mielessä.
”Jopa vähän hävettää, että vielä tässä iässä äiti on niin tärkeä.”
Nyblinin valokuvaamossa otettu potretti ja taiteilija Aares Sallin sen pohjalta tekemä maalaus hallitsivat Eeron mielikuvaa äidistä vuosikymmenten ajan. Tommi Tuomi / Otavamedia
Ikävän rinnalle tuli kiitollisuus
Lapsuuskodin pianon päällä oli valokuva, jossa äiti näytti vakavalta, alakuloiselta ja surulliselta. Se oli otettu hetkellä, jolloin huoli tulevasta leikkauksesta painoi äidin mieltä. Sitä kuvaa Eero tuijotti vuosia harjoitellessaan soittoläksyjä. Myöhemmin isä teetti valokuvasta maalauksen.
Vuosien mittaan omat muistot hämärtyivät. Eero alkoi uskoa, että äiti olikin kuvan kaltainen.
Isän jäämistöstä löytyi kuitenkin toisenlainen valokuva. Siinä nauravainen, hurmaava ja huoleton äiti kävelee ihailevan isän vierellä Via del Corsoa pitkin Roomassa. Sellaisen äidin Eero löysi myös kirjeistä. Elämänmakuinen, rohkea ja rakastava. Todellinen ja oikea äiti.
Ikävän rinnalle tuli kiitollisuus.
”Elämäni suurimpia lahjoja on ollut löytää tällainen äiti. Olen hänestä iloinen ja ylpeä.”
Emerituspiispa Eero Huovinen ja hänen veljensä Sakari Huovinen julkaisevat tänä keväänä omat muistelmansa lapsuusperheestään.