Ennätyksiä takova juoksija Sara Kuivisto kasvoi arasta tytöstä sisukkaaksi taistelijaksi: ”Menestys ja omien rajojen etsiminen motivoivat”
Kestävyysjuoksija Sara Kuiviston tie Suomen ennätyksiä takovaksi olympiaurheilijaksi on ollut kivinen.
Kestävyysjuoksija Sara Kuivisto ymmärtää levon merkityksen. ”Olen suomalaisista naisjuoksijoista varmaan yksi eniten treenanneita, mutta olen viettänyt myös eniten aikaa sohvalla. Monilla se on ongelma. Ei ymmärretä, että mitä tyhjempi kalenteri, sitä parempi.”
Kisapäivän aamuna juoksija Sara Kuivisto kuunteli Ihana aamu -iskelmälaulua ja luki Aku Ankkoja hotellihuoneessaan. Häntä jännitti vähän tavallista enemmän.
Kun lähtölaukaus kajahti ilmaan, kaikki unohtui. Täydellisenä päivänä juoksun aikana ei ajattele mitään. Nyt oli se päivä.
Maalissa Sara oli neljäs ja pääsi jatkoon Tokion olympialaisten 800 metrin välieriin. Myös aika painui historiaan: 2.00,15.
Jälkeenpäin Sara ei muistanut kisasta mitään. Hän oli niin keskittynyt jatkopaikan saamiseen, että tajusi vasta Ylen haastattelussa juosseensa Suomen ennätyksen.
Seuraavana päivänä Sara aloitti jälleen aamunsa Ihana aamu -kappaleella. Juoksu kulki nytkin: hän juoksi 800 metrin välierissä ensimmäisenä suomalaisnaisena alle kahden minuutin.
Sara takoi Tokiossa yhteensä neljä Suomen ennätystä; 800 metrin ennätysten lisäksi kahdesti 1 500 metrillä. 1 500 metrin ennätys 4.02 syntyi, vaikka Sara alkoi olla jo kaikkensa antanut.
Ennätysjuoksujen jälkeen tuoreimpana mielessä on ollut kaikki se työ, joka aikojen eteen on tehty. Tuhannet tunnit talvipakkasessa tai loskakeleissä, yksinäiset leirimatkat ulkomaille. Kymmenen vuoden työ ja heittäytyminen riskialttiiseen projektiin.
Mikään ei ole tullut ilmaiseksi.
Ei paineita
Taivas on täynnä synkkiä pilviä ja tuulen ujellus kuuluu Porvoon Kiialan kartanon verannalle. Kartano on Albert Edelfeltin vanha kotitalo, mutta viimeiset sata vuotta se on ollut Ehrnroothin suvun omistuksessa.
Verannan ikkunasta näkyy punainen rakennus, jossa Sara Kuivisto, 30, asui muutama vuosi sitten. Nyt koti on Porvoon keskustassa, mutta Saran perheen yrityksellä on edelleen juhlatilatoimintaa kartanossa.
Edellisenä iltana Sara on kilpaillut ensimmäisen kerran Tokion jälkeen ja käynyt voittamassa 800 metrin kilpailun Lahden Motonet GP:ssä. Aamulla arki on jatkunut normaalisti: herätys klo 8 aikoihin ja 7,5 kilometrin kevyt palauttava lenkki 35 minuuttiin. Illalla on edessä kovempi treeni.
Kisoja on vielä jäljellä. Tokion menestys avasi tien ensimmäiseen Timanttiliiga-kilpailuun Sveitsin Lausannessa. Sara jäi 1 500 metrillä viimeiseksi kuukautisvaivojen takia, mutta juoksi muutama päivä myöhemmin Kalevan kisoissa helppoon Suomen mestaruuteen 800 metrillä. Hän kisaa vielä ainakin Suomi–Ruotsi-maaottelussa.
Enää ei ole kuitenkaan tulostavoitteita. Se näkyy koko olemuksessa. Sarasta huokuu levollisuus.
”Ei ole mitään paineita. Saan vain nauttia ja juosta hyviä sijoituksia ja hyviä aikoja.”
Syksyn ylimenokaudella Sara aikoo tehdä pitkiä pyöräilylenkkejä poikaystävänsä Ollin kanssa. Kaksi vuotta yhtä pitäneen parin arki on hyvin urheilupainotteista, sillä poikaystävä Olli on Porvoon Akilleen jääpallomaalivahti ja myös seuran pyöräilyjoukkueessa. © Tommi Tuomi
Sara Kuivisto on Suomen paras kokki
Sara Kuivisto kasvoi hevostilalla Porvoon Epoon kylässä 13 kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Hän vietti isosiskonsa kanssa kaikki päivät pihalla ja osallistui maatalon töihin, eläintenhoitoon ja pihatöihin.
”Työnteon kulttuuri iskostettiin meille jo hyvin nuorena. Se oli täydellinen paikka kasvaa, olla ja peuhata, ja eläimet opettavat. Jos joskus saan itse lapsia, niin toivon, että hekin saisivat elää maalla.”
Sara hoiti kaneja, koiria ja kissoja ja myi kanojen munia. Hevosia oli useita, sillä isä kasvatti estehevosia ja myös isosisko ratsastaa edelleen. Sara sen sijaan ei viihtynyt hevosen selässä.
Vanhemmat kannustivat liikkumaan, ja Sarakin pyöräili, hiihti ja kävi uimassa ja juoksulenkeillä äitinsä kanssa. Ja liikkui joka paikkaan juosten. Hän juoksi 12-vuotiaana puolimaratonin, mutta ensimmäisessä yleisurheilukilpailussa pari vuotta aiemmin menestystä ei vielä tullut.
”Juoksin jossain koulujenvälisissä 60 metriä ja olin varmaan viimeinen. Hävetti, kun äiti ja isä olivat tulleet katsomaan ja olin niin huono.”
Kun Sara siirtyi yläkouluun 13 kilometrin päähän kotoa, hän alkoi usein juosta kouluun ja takaisin. Liikunnanopettaja ihmetteli aikansa tennareissa koulumatkansa juoksevaa tyttöä ja kehotti Saraa sitten aloittamaan kestävyysjuoksun yleisurheiluseura Porvoon Akilleessa. Sara oli jo 16, mutta liikunnallisen taustansa ansiosta hän tottui nopeasti koviin treeniohjelmiin.
Yläasteen jälkeen Sara lähti opiskelemaan ravintolakokiksi. Hän olisi halunnut suorittaa samalla myös lukion, mutta kaksoistutkinnon yhdistäminen kaksiin treeneihin päivässä osoittautui mahdottomaksi. Opinnoissaankaan Sara ei suostunut menemään helpointa reittiä, vaan kävi Helsingissä harjoittelussa parhaissa ravintoloissa, esimerkiksi ravintola Savoyssa.
”Siellä tehtiin 16-tuntisia päiviä. Aamulla juoksin, kävin töissä ja kun puolenyön aikaan tulin kotiin, taisin joskus silloinkin lähteä lenkille. Keksin, että kilpailen siinäkin, ja voitin nuorten kokkien Suomen mestaruuden!”
Siinä vaiheessa hän oli voittanut ensimmäisen Suomen mestaruutensa nuorten estejuoksussa eikä valinta kahden uran välillä ollut helppo. Sara sai työtarjouksia ja ura kokkina vaikutti lupaavalta, mutta lopulta juoksu vei.
Sara pyysi miesten 800 metrin Suomen ennätystä yhä nimissään pitävää Ari Suhosta valmentajakseen. Alkoi rankka treenaaminen keskimatkoille.
”On hetkiä, kun olen ajatellut, onko tässä mitään järkeä”
Toisella puolella kartanon pihaa kaksi robottiruohonleikkaajaa ajaa nurmikkoa. Sara muistaa ajaneensa ruohon itsekin kokonaisen kesän kartanon tontilla asuessaan. Siinä meni koko päivä.
”Menee monta vuotta, ennen kuin pystyy yksilöurheilussa tienaamaan itse elantonsa. Kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta.”
Massiiviselta terassilta avautuu näkymä pitkälle koivukujalle, sekin on tullut Saralle tutuksi.
”En edes halua tietää, kuinka monta kertaa olen juossut tuon pätkän. Se on tasan 500 metriä”, hän sanoo nauraen.
Valmistumisestaan asti Sara on työskennellyt perheensä yrityksessä ja urheillut samalla täyspainoisesti. Sara teki 4-tuntisia työpäiviä pystyäkseen treenaamaan kahdesti päivässä.
Vasta viimeiset pari vuotta hän on pystynyt keskittymään pelkkään urheiluun saatuaan ensimmäistä kertaa urheilijapalkan. Sitä ennen hän kitkutteli vuosia.
”Menee monta vuotta, ennen kuin pystyy yksilöurheilussa tienaamaan itse elantonsa. Kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta. Nyt olen pärjännyt, mutta huipulle on ollut kivinen tie. Ilman vanhempien tukea en olisi pystynyt tähän.”
Ensimmäiset kansainväliset kilpailut ulkomailla on omasta pussista maksettu. Suomessa käydyistä ensimmäisistä kilpailuistakaan Sara ei saanut kilometrikorvauksia tai starttirahoja vaan kustansi itse matkat ja jopa osallistumismaksut.
”Ne olivat kalliita reissuja. En ihmettele, ettei tähän lajiin löydy innokkaita. Kuka ottaa tuollaisen riskin, laittaa paljon rahaa ja jaksamista kiinni sellaiseen, mistä ei ole mitään varmuutta. Miesten joukkuelajeissa alemmassakin sarjassa saa kuukausipalkan.”
Siitä huolimatta lopettaminen ei ole käynyt mielessäkään. Sara on alusta asti halunnut katsoa, kuinka pitkälle rahkeet riittävät urheilussa.
”On hetkiä, kun olen ajatellut, onko tässä mitään järkeä. Rahaa ei ole muuhun kuin pakolliseen, on loukkaantumisia ja vaikeaa.”
Sara on ammatiltaan kokki, siitä on ollut hyötyä urheilijan uralla. ”Syön todella monipuolisesti ja pystyn käyttämään kaikkia mahdollisia raaka-aineita. Suunnittelen viikon ruokalistan ja harjoituksissa on aina ruoka valmiina odottamassa.” © Tommi Tuomi
Sara oli lapsena arka itkupilli
Sadat kisat ovat opettaneet periksiantamattomuutta ja hallitsemaan hermot tiukassakin paikassa. Nykyään Sarasta tuntuu, että hän selviää mistä tahansa, mitä elämä eteen tuo.
”Äiti on ihmetellyt usein, miten hänen itkupillistään on kasvanut tuollainen kovis. Lapsena olin hirveän arka ja olin aina äidin helmoissa. En uskaltanut mennä pallomereenkään, kun äiti ei päässyt sinne. Ei ollut kovin paljon kavereita ja olin vain kotona.”
Ensimmäisenä koulupäivänä Sara muistaa parkuneensa pihalla kellon soidessa, kun isosiskon piti mennä omaan luokkaansa. Jossain vaiheessa arkuus väistyi, ja nykyään Sara pitää hyvää itseluottamustaan yhtenä suurimmista vahvuuksistaan.
”Se on auttanut todella paljon. Tämän päivän somemaailmassa tulee niin paljon roskaa, mutta se ei ole koskaan ollut mikään ongelma. Ei kiinnosta pätkän vertaa, mitä mieltä vieraat ihmiset ovat minusta.”
Sara ei ota paineita muiden odotuksista eikä odota itseltäänkään liikoja. Aiemmin hän ruoski itseään epäonnistumisista mutta ymmärtää nykyään, ettei aina voi onnistua. Kun menestystä tulee, niistä iloitaan hetki ja keskitytään sitten uusiin tavoitteisiin.
Vahvan naisen malli tuli jo kotoa. Isältään Sara puolestaan on perinyt positiivisuuden ja sinnikkyyden.
”Mitä tahansa tapahtuu, sitä voi harmitella hetken, mutta sitten aloitetaan alusta. En jää märehtimään mitään.”
”Voin juosta vaikka kuinka kovaa hengästymättä lainkaan”
Tokion ennätysjuoksut eivät tulleet Saralle yllätyksenä. Jo hallikausi sujui hyvin: Sara juoksi sisäradan Suomen ennätykset 800 metrillä ja 1 500 metrillä, ja EM-hallikisoissa hän oli 800 metrillä kahdeksas.
Ensi vuonna Saralla on kaksi päätavoitetta: yleisurheilun MM-kisat Eugenessa, USA:n Oregonissa sekä EM-kisat Münchenissä. Sara taistelee mitaleista ainakin EM-kisoissa – eikä MM-mitalikaan tunnu mahdottomalta.
”Menestys ja omien rajojen etsiminen motivoivat. Juokseminen on nykyään nautinto, voin juosta vaikka kuinka kovaa hengästymättä lainkaan. Se on aina uskomaton fiilis.”
Ensimmäistä kertaa Sara ja valmentaja Ari voivat suunnitella kauden juuri niin kuin haluavat. Saran ei tarvitse enää jahdata pisteitä tai tulosrajoja kisoihin.
”Se on suuri etu ja apu. Moni ei muistakaan, millainen työsarka minulla oli alkukaudella jahdata pisteitä. Niissä kisoissa, joista sai parhaat pisteet, oli pakko onnistua, ja onnistuinkin.”
Sara aikoo jatkaa vielä ainakin Pariisin olympialaisiin eli vuoteen 2024.
”Urheiluun pitää olla palava into, että siitä selviytyy. Lopetan heti, kun ei enää nappaa.”