Evakkojen lapsi Pelle Miljoona: ”Ilman historiaa me vaan leijutaan tässä höttöisessä ajassa.”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Pelle Miljoona
Kallion Ravintola Rytmi on Pelle Miljoonan kotikahvila. Nykyisin hän tosin viettää yhä enemmän aikaa maalla. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Pelle Miljoonan sielussa asuu vanhempien evakkous, lapsuuden värikäs satama ja Latinalaisen Amerikan syke. Ne kaikki ovat päässeet osaksi uutta romaania.

Juttutuokio Pelle Miljoonan kanssa kalliolaisen kuppilan terassilla keskeytyy tämän tästä.

Kato terve.
Mitä kuuluu?
Onko keikkoja?
Ootko nähny Repaa?

Ja tuoltahan tulee vielä Ari Taskinenkin, joka on säveltänyt Pellen suurimman hitin Moottoritie on kuuma. Mutta nyt ei puhuta musiikista, sillä paikalla ei ole muusikko vaan kirjailija Pelle Miljoona.

Eihän sitä tosin mitenkään erota päältäpäin. Pelle on Pelle vaikka voissa paistaisi.

Hänen äitinsä käytti kyseistä sanontaa siinä alkuperäisessä, nykyisin rasistiseksi ymmärretyssä muodossa. Sen voinee antaa äidille anteeksi, sillä hän oli sodan aikana joutunut jättämään kotinsa Viipurissa.

Pellen isäkin oli Viipurista ja sodankäynyt mies.

Kun myös Pellen tuoreen romaanin päähenkilö Taisto on kotoisin Viipurista ja sodankäynyt mies, tekee mieli tehdä helppoja johtopäätöksiä. Mutta juuri muuta yhteistä

Pellen isällä ja Taistolla ei sitten olekaan.

”Mun isälle perhe oli ykkösjuttu, mutta Taisto on toista lajia”, Pelle sanoo.

Sitä lajia, jota laiva odottaa.

Evakkojen lapsi

Aquariuksen poika on Pelle Miljoonan viidestoista romaani mutta ensimmäinen, jossa liikutaan niinkin kaukana menneisyydessä kuin sota-ajassa.

Viipurilaiset sotilaat joutuvat sodan loppuvaiheessa perääntymään kotikaupungistaan, ja lahjakas viulunsoittaja Taisto on menettää henkensä. Henki säilyy, mutta vasen korva vaurioituu niin, että haave konserttiviulistin urasta on haudattava. Sairaalassa tapaamansa Siirin kanssa Taisto päätyy parin mutkan kautta Haminaan.

Sinne myös Pelle Miljoonan vanhemmat päätyivät sodan jälkeen, ja siellä Pelle eli Petri Tiili syntyi 1955.

Vanhemmat olivat tavanneet Viipurissa jo ennen sotia. Pellen isä oli Ravansaaresta ja äiti Talin kylästä Viipurin maalaiskunnan puolelta.

Pelle on siis evakkojen lapsi. Haminan nuoruusvuosina hän ei sitä juuri tiedostanut.

Perhe ei erottunut joukosta; muitakin evakoita oli, ja kaupungissa puhuttiin samanlaista mie-sie-murretta kuin Viipurissa.

Aikuisena Pelle on ymmärtänyt, miten evakkous vaikutti vanhempiin ja miten se näkyy hänessäkin.

”Himassa oli koko ajan fiilis, että koti on jossain muualla. Se ei ollut ahdistava tunne ollenkaan, vaan enemmän semmoista kultamaan etsintää, eikä se tietenkään löydy koskaan.”

Pellen isä oli rauhallinen mies, joka ei koskaan puhunut sodasta – ei, vaikka Pelle yritti veljineen siitä joskus kyselläkin. Isä ei myöskään koskaan palannut Viipuriin, mutta äidin kanssa Pelle teki retken Taliin joskus Neuvostoliiton loppuvuosina.

Äidin kotitalo oli vielä paikoillaan, ja sen ystävälliset venäläisasukkaat tarjosivat teetä. Vierestä virtasi pieni joki, jonka rantaan matkalaiset kävivät eväineen.

”Siinä oli kallio, ja me käytiin uimassa broidin kanssa. Kun mutsi istui rannassa kivellä, jolla se oli pienenä tyttönä istunut, mä jotenkin näin hänet semmoisena pienenä tyttönä siinä. Se oli tosi liikuttava hetki.”

Maailman tuoksu

Aquariuksen pojassa Taiston poika Kusti lähtee 1960-luvun lopulla etsimään maailmalle kadonnut isäänsä ja päätyy Väli-Amerikkaan.

Kuvaus Guatemalan kaupungeista ja viidakoista on tuttua Pelleä niille, jotka ovat hänen kirjojaan aiemmin lukeneet. Vuonna 1985 ilmestyneestä esikoisesta Buddha Bluesista lähtien Pellen kirjoissa on matkustettu eksoottisiin paikkoihin, joiden tunnelmaa ja lumoa teksti tihkuu.

Erityisesti Latinalainen Amerikka on ollut Pellelle inspiraation lähde, jopa syy kirjoittaa.

Hän haluaa välittää muille omia hienoja, maagisiksikin mainitsemiaan kokemuksia.

”En mä ole himassa niitä kehitellyt, vaan ihan on the road.”

Pelle on aina matkustellut paljon. Evakkotaustan lisäksi kultamaan kaipuun ja halun kulkea synnytti lapsuuden Haminan satama.

”Se teki siitä kosmopoliittisen kaupungin, siellä näki kaikenvärisiä merimiehiä, kun olin lapsi. Siitä kaikesta tuli sellainen tuoksu, että jumalauta, tuolla jossakin on jotain isoa mulle.”

Guatemala valikoitui uuden kirjan miljööksi osittain siksi, että 1960-luvulla siellä käytiin sissisotaa, joka päättyi lopulta vasta 1990-luvulla. Pelleä on kiehtonut Pablo Nerudan runosta suomeksi tehty kappale Lautanen Guatemalan verta.

Kirjailija myös toivoo kainosti, että jospa jokunen nuori lukija imisi kirjasta itseensä palasen historiaa, joka tahtoo hukkua unhoon nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa.

”Ilman historiaa me vaan leijutaan tässä höttöisessä ajassa.”

Pelle Miljoona

Pelle Miljoonan juuret ovat Viipurista. Hän on ymmärtänyt aikuisena, että vanhempien evakkous on vaikuttanut häneenkin. Pekka Nieminen / Otavamedia

Pikku-ukko olkapäällä

Pelle Miljoona on kaikissa romaaneissaan viljellyt stadin slangia kirjakielen lomaan – omien sanojensa mukaan välillä liikaakin. Kieli murteineen on kaukomaiden kulttuurien lisäksi ollut aina toinen tärkeä syy kirjoittaa.

Omasta tyylistä kirjailija ei tingi, oltiinpa vaikka viipurilaisella sillalla 1944:

Silmät ku lentävät lautaset, noen ja hien tahraamat hiukset osoittivat vieraisiin galakseihin ja upseerinrotsi liehui hartioilla kuin revitty harjateltta. (Aquariuksen poika, s. 36)

Pellen romaanit on ensimmäistä eli Buddha Bluesia lukuun ottamatta toimittanut legendaarinen, nyt jo eläkkeellä oleva Harri Haanpää. Haanpää vaikuttaa monien suomalaisten menestyskirjailijoiden, kuten Jari Tervon ja Sofi Oksasen, taustalla.

Pelle muistelee huvittuneena yhtä teostaan, Hamacaa, jonka hän kirjoitti viime vuosituhannen lopulla Meksikossa verkkokeinussa maaten. Huonosta kirjoitusasennosta koitui jännetuppitulehdus, ja kustannustoimittajan terveiset tekstistä olivat sangen suorasukaiset.

”Harri sanoi Hamacasta, että kieli on ainoa syy, miksi julkaisen tämän, eihän tässä ole päätä eikä häntää! En ole kyllä itsekään lukenut sitä kirjaa. Täytyy myöntää, että silloin tuli vähän pössyteltyä.”

Tuoreinkin romaani on syntynyt osittain vierailla mailla, kolmen kuukauden visiitillä Intian Goassa, jossa Pellellä on avovaimonsa kanssa tuttu majapaikka erään perheen yläkerrassa. Kirjoittaminen on helpompaa, kun voi irrottautua kokoaan muista kuvioista.

Nykyään matkustaminen ei kuitenkaan ole Pellelle enää ihan niin tärkeää kuin ennen, ja lentokoneeseen noustessa olkapäällä on alkanut kuiskailla ilmastonmuutoksesta muistuttava pikku-ukko.

”Kun lentää jonnekin kohteeseen ja on siellä sentään sen kolme kuukautta, niin se ei tunnu niin hirveältä rikokselta.”

Yksikään Pellen kirjoista ei ole vielä sijoittunut pelkästään kotimaan kamaralle. Hän naureskelee vielä joskus kirjoittavansa teoksen, jossa istutaan vaan maitolaiturilla.
Tähän asti hän on mennyt kirja kerrallaan, eikä ideaa seuraavasta teoksesta yleensä ole heti hautumassa, kun kirja ilmestyy.

”Aina ajattelen, että tämä saa olla viimeinen, en enää kirjoita mitään!”

Sielun perusvire

Kallion kadut ovat olleet Pelle Miljoonan kotikatuja jo neljä vuosikymmentä. Hän ei voisi kuvitella asuvansa Helsingissä missään muualla.

Kalliossa hän tuntee olevansa omiensa joukossa, osa kalustoa – sitä kuuluisaa punavihreää kuplaa.

Pellen kuplassa tosin taitaa olla hitusen enemmän punaista kuin vihreää.

”Täällä asuminen edustaa mulle sitä vanhaa proletariaattia. Nyt kun Euroopassa ei tullut äärioikeistolaista jytkyä, hengitän paljon vapaammin.”

Viime aikoina Pelle on tosin ollut Kalliossa harvinaisempi näky, sillä viitisen vuotta sitten hän osti avovaimonsa kanssa talon Lapinjärveltä. Siellä on kaivattua avaruutta ja hiljaisuutta. Parasta on, kun pääsee avovaimon kanssa kävelylle metsään.

Ensi vuonna Pelle tulee viralliseen eläkeikään. Sillä ei ole hänelle juuri merkitystä.

Musiikilla ja kirjoilla itsensä aina elättänyt taiteilija ei ole koskaan tuntenut olevansa töissä eikä lomalla.

”Se on perusvire mun sielussa. Elän fiiliksellä ja yritän pitää jonkinlaiset anturit sojossa, että mitä täällä tapahtuu. Se on mun käsitys taiteilijuudesta, että ottaa tiettyjä viestejä vastaan ja tekee niistä jotain.”

Toki omaa ikääkin on tullut välillä ajateltua, ja se näkyy sekä uudessa kirjassa että seuraavan levyn teksteissä: millainen tämä aikakausi on, mitä itse on ja miten nopeasti ihmiselämä kulkee.

Vanhuuteen Pelle ei kuitenkaan osaa varsinaisesti varautua. Hän on perusterve ja yrittää pitää itsestään huolta, muuten ei jaksaisi laulaa ja paukuttaa rumpuja keikoilla.

Ajatus siitä, että joskus soittaminen tai kirjoittaminen ei enää olisi mahdollista, tuntuu klaustrofobiselta.

”Varmasti sellainen aika tulee vielä vastaan. Mutta ei se kuitenkaan pelota. Hetkessä elämisen taito on sellainen.”

X