Ex-missi, sairaalateologi Tuula Portin: ”Veljien menettämisen jälkeen löysin uskon”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kuolevan vuoteen äärellä ei Tuula Portinin mielestä tarvitse pitää puhetta yllä. ”Hiljaisuus on tärkeää, sillä sekin puhuu.” © jonne räsänen/otavamedia
Jos potilas tunnistaa sairaalateologi Tuula Portinin entiseksi missiksi, Portin kääntää keskustelun takaisin potilaan asioihin.

Tuula Portin, 49, jättää kuvauksen ajaksi puhelimensa autoon. Niiden jälkeen hän tarkistaa ensimmäiseksi: ei puheluita.

Onneksi.

Jos hänelle olisi soitettu työpaikalta, olisi tosi kyseessä, ja riihimäkeläinen Portin istuisi nyt ratin takana matkalla Hämeenlinnaan.

Näin illalla hänelle olisi soitettu töistä siksi, että hämeenlinnalaisessa sairaalassa joku tekisi kuolemaa ja haluaisi hänet paikalle. Sairaalasielunhoitaja Portinilla on tavoite olla tunnin sisällä potilaan vuoteen äärellä.

Viimeksi näin kävi kolme viikkoa sitten.

Silloin, niin kuin aina näissä tilanteissa, Portin tuli paikalle ilman suuria sanoja ja valmiita vastauksia.

”Kysyn aina ensimmäiseksi, mikä on tilanne, mitä on tapahtunut”, Portin sanoo.

”Yleensä paikalla on myös omaisia, jotka kertovat, missä mennään. Aina potilas itse ei siihen enää pysty.”

Usein kuoleva ja omaiset haluavat, että Portin jakaa heille ehtoollisen, viimeistä kertaa yhdessä.

Saa nähdä, tuleeko Portinille lähtö kuolinvuoteen äärelle kesken haastattelun.

Potilas kriisissä

Vuoden 1986 Miss Suomi Tuula Portin, silloinen Polvi, on toiminut sairaalateologina Hämeenlinnassa yksitoista vuotta.

Portinin työkenttään kuuluvat Kanta-Hämeen keskussairaalan lisäksi terveyskeskus, psykiatrinen sairaala ja saattohoitokoti Koivikko. Hän hoitaa neljän yksikön potilasmäärää yhdessä sairaalapastori Jussi Lahden kanssa.

Sairaalateologin tehtävänä on muun muassa käydä potilaiden kanssa sielunhoidollisia keskusteluja.

Siis tarjota Jumalan sanaa?

”Ei välttämättä. Keskustelussa ei tarvitse olla lainkaan hengellistä sisältöä”, Portin selventää.

”Puhumme siitä, mistä potilas haluaa puhua. Hän on ehkä juuri kuullut olevansa vakavasti sairas, tai että sairaus on edennyt vaiheeseen, jossa ei voida tehdä enää mitään.”

Ne, jotka kaipaavat keskustelua sairaalateologin kanssa, ovat usein akuutissa kriisissä tai kuoleman porteilla.

Tämä ei säikytä Portinia, sillä hänellä on tarkka käsitys omasta roolistaan.

”Minulla ei ole antaa vastauksia, ohjeita tai neuvoja. Voin vain kuunnella ja tehdä kysymyksiä, jotka vievät potilasta eteenpäin.”

Kuoleman läheisyys ei kuitenkaan ole mikä tahansa tilanne.

Ei Jumala-korttia

Viha. Katkeruus. Miksi juuri minä?

Nämä ajatukset saattavat olla päällimmäisenä, kun ihminen kuulee pian kuolevansa. Joskus myös Portin saa osansa näistä tunteista.

”On vain hyvä, että viha tulee ulos. Joskus jopa ajattelen, että kunpa potilas uskaltaisi purkaa pinnan alla olevan raivonsa. Sanon usein, että saat olla vihainen. Kaikilla tunteilla on lupa olla olemassa.”

Kriisissä olevan ihmisen mielessä pyörii monenlaisia asioita, eikä Portin yritä olla etukäteen tietävinään, mitä ne ovat.

”Se olisi väärä lähestymistapa. Ylipäätään se, mitä minä sanon, ei ole oleellista. Oleellista on se, mitä potilas kertoo ja mitä minä sen pohjalta osaan kysyä auttaakseni häntä eteenpäin.”

Kun elinpäiviä ei ole paljon jäljellä, eteenpäin meneminen ei tarkoita tulevaisuudensuunnitelmia. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee sitä, että ihminen löytää rauhan lähestyvän kuolemansa suhteen.

”En väläytä Jumala-korttia, ellei ihminen itse ota sitä esille.”

Usein hädän keskellä keskustelu kuitenkin kääntyy hengellisiin asioihin.

Kuoleman lähestyessä ei tarvita aina sanoja.

”Valtavan surun ja menetyksen edessä ei ole sanoja. Usein pelkkä läsnäolo, kosketus tai halaaminen riittää.”

Henkilökohtaisesti Portinille kaikkein vaikeimpia ovat ne tilanteet, jotka tulevat jollain tavalla lähelle. Esimerkiksi sellaiset, kun pieni lapsi tai pienten lasten äiti kuolee.

”Näissä kohdissa olen monta kohtaa ajatellut, että tämä ei ole oikein. Mitä Jumala oikein ajattelee, kun antaa tämän tapahtua?”

Koukuttava rooli

Portinin työhön sairaalasielunhoitajana kuuluu muutakin kuin kuolevien tukeminen. Hän on kaikkien niiden potilaiden käytössä, jotka haluavat keskustella.

Portin on usein kokenut, että keskustelu auttaa hädässä olevaa ihmistä. Jo alkumetreillä hän kuitenkin huomasi, että sielunhoitaja saa pitää varansa, ettei ihastu liikaa auttajan rooliinsa.

”Auttaja voi tulla riippuvaiseksi siitä, että tuntee itsensä korvaamattomaksi. Siksi sielunhoitosuhteen pituutta on hyvä rajata.”

Suhde saa jatkua jonkin aikaa potilaan kotiutumisen jälkeenkin. Alussa hoitosuhteen päättäminen oli Portinille vaikeaa, jos hän näki ihmisen hyötyvän keskusteluista.

Sittemmin hän on oppinut ohjaamaan lisäavun tarvitsijat esimerkiksi kirkon diakoniatyön tai perheneuvonnan pariin.

Olisi noloa

On yllättävää, että Tuula Portinista tuli teologi – tai ylipäätään uskovainen.

”En ole uskonnollisen kodin kasvatti. Hengelliset asiat eivät olleet lapsuudessa millään tavalla minun maailmaani.”

Mullistus siihen suuntaan alkoi vuonna 1989, kun Portin oli 23-vuotias. Tuon vuoden lokakuussa viisilapsisen lapsuudenperheen nuorin, 19-vuotias pikkuveli, teki itsemurhan.

Syvä järkytys ja suru sysäsivät Portinin uudenlaisiin pohdintoihin.

”Ostin salaa hengellistä kirjallisuutta ja luin sitä yksin. En todellakaan kertonut pohdinnoistani kenellekään. En uskaltanut. Ajattelin, että se oli noloa.”

Pian veljen kuoleman jälkeen Portin työskenteli Sirpa Rydmanin muotinäytöskiertueen mallina.

Kiertueen kestäessä Rydman sanoi katselleensa Tuulaa jo jonkin aikaa: ”On pakko kysyä: Oletko rakastunut?”

”Ajattelin, että onpa siinä kysymys, kun veljeni on juuri kuollut.”

”Oletko sitten tullut uskoon?” Rydman kysyi seuraavaksi.

”Menin hämilleni ja sanoin posket punaisena, että en tiedä, mutta jotain minulle on tapahtumassa.”

Kaikki muuttui

Joitain viikkoja myöhemmin tuli hetki, jolloin Portin tuli uskoon. Hän oli yksin kotona, polvistui olohuoneen lattialle sohvan viereen ja rukoili sitä rukousta, jota evankelista Kalevi Lehtinen kehotti kirjassaan rukoilemaan.

”Siinä ei tapahtunut mitään näkyvää, mutta tunnetasolla kaikki muuttui. Tuli valtava ilo, mikä oli hämmentävää pitkään jatkuneen surun jälkeen. Tuli myös ihmeellinen varmuus ja tunne siitä, että olin tullut kotiin.”

Portinin päätös lähteä opiskelemaan teologiaa sai lopullisen sinetin, kun hänen toinenkin veljensä kuoli, vain hieman yli vuoden päästä pikkuveljen kuolemasta.

Hengellisen kotinsa hän löysi kirkon herätysliikkeisiin kuuluvasta viidesläisestä liikkeestä.

Portin opiskeli teologisessa tiedekunnassa linjalla, jossa voi valmistua papiksi. Papiksi hän ei kuitenkaan ole koskaan halunnut.

”Tämä ei ole minulle naispappeuskysymys. Pappeus ei vain ole ollut minun tieni.”

Työnohjaajaksi

Sairaalassa harva tunnistaa Portinia entiseksi missiksi.

”Onneksi näin, sillä vaivaannun ja menen hämilleni tunnistamisesta. En halua, että fokus on minussa. Jos joku tunnistaa, sanon, että se tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten. Sitten käännän huomion pois itsestäni kysymällä, mitä sinulle kuuluu.”

Sairaalateologin työ sisältää paljon muutakin kuin potilastyötä.

Esimerkiksi tänään Portin oli kertomassa työstään lukiolaisille. Nuoret halusivat muun muassa tietää, hyväksyykö Portin eutanasian.

Ei hyväksy.

”En ole koskaan nähnyt kivuista kärsivää kuolevaa”, Portin sanoo.

”Tärkeintä elämän loppumetreillä on, että saattohoidossa saa tarpeeksi kivunleivitystä ja että kuolevan tarpeet otetaan vakavasti. Saattohoitoa pitää kyllä kehittää edelleen.”

Teologisen työnsä ohella Portin on opiskellut ja on nyt viittä vaille valmis työnohjaaja.

Hän on jo jonkin aikaa antanut työnohjausta muun muassa sairaalan henkilökunnalle. Valmistuttuaan hän on työnohjaajana myös kirkon työntekijöiden käytettävissä.

Keho ja mieli

Auttamistyö on välillä raskasta.

”Rankat asiat menevät ihon alle ja tuntuvat kehossa.”

Paras vastalääke tähän on liikkuminen. Niinpä Portin pinkaisee usein talonsa takapihalta alkavaan metsään lenkille.

”Mielen kuorman purkaminen fyysisesti on minulle tärkeää. Välillä siihen riittää reipas kävely, mutta joskus lasti karisee vasta juostessa.”

Viime vuosina Portinia on alkanut kiinnostaa juuri mielen ja kehon yhteys. Opiskelujensa lopputyössä hän tutki, miten mielen trauma oireilee kehossa.

”Kuinka paljon esimerkiksi tietynlaiset kivut ovat purkamattomia tunteita? Tämä on alue, jota haluaisin opiskella lisää.”

Nyt tämä päivä alkaa olla pulkassa. Mikä parasta, puhelin ei ole soinut.

Ehkä kukaan ei kuollut tänä ilta- na.

X