Hanna Sumari: ”Olen kiitollinen, että olen elossa”

Televisiotoimittaja Hanna Sumari, 58, sairastui suusyöpään vuonna 2004. Ilman syöpää hän olisi lomaillut Thaimaassa tsunamin aikaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Televisiotoimittaja Hanna Sumari, 58, sairastui suusyöpään vuonna 2004. Ilman syöpää hän olisi lomaillut Thaimaassa tsunamin aikaan.
(Päivitetty: )
Teksti:
Virpi Valtonen

TUNNUSTAN, että liikun liian vähän. Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmassa huomasin, että treenaamisesta tuli äärimmäisen hyvä olo, vaikka se toi mukanaan myös kipuja.

Olen elinvoimainen ihminen, mutta elinvoimani sammuu, jos vain istun. Harrastan toki liikuntaa, mutta arjen liikkumiseni on liian vähäistä.

 

ENNUSTAN, että yllätän teidät vielä tanssilla. Haluaisin oppia tanssimaan, ja olisi ollut ihanaa oppia jo ohjelman aikana enemmän. Nyt olen kuitenkin nähnyt, että kun osaa tarpeeksi voi tehdä mitä vaan.

 

RAKASTAN nopeita autoja ja moottoripyöriä. Olen vauhti- ja ulkoilmaihminen. Autolla tykkään ajaa kovaa, mutta pitäisi päästä ajamaan jonnekin radalle. Kaduilla on parasta ajaa lain mukaan.

Sain mieheltäni hienon moottoripyörän lahjaksi yli nelikymppisenä. En ollut ajanut metriäkään, mutta ei auttanut kuin opetella.

 

SAAN ENERGIAA musiikista, metsästä, auringosta, valosta ja pihastamme, vaikka en siellä paljoa ehdikään kuopsuttaa. Kun lapset muuttivat pois kotoa, luulin haluavani muuttaa kaupunkiin. Tajusin kuitenkin, että en voi koskaan tehdä sitä. Asumme ison puutarhan keskellä, ja minun täytyy saada ovet ja ikkunat auki: nähdä puut ja oksat ja lehdet. Tarvitsen luontoa.

Kun käyn liian kovilla kierroksilla, pitää pää ja ajatukset saada tasattua. Juontotyö on antamista ja ihmisten kohtaamista. Juontokeikan jälkeen olen usein niin väsynyt, että haluan vain olla itsekseni.

 

EPÄILEN, että minua ei useinkaan kutsuta kylään, koska teen sisustusohjelmia. Silloin kun kutsutaan, alkaa selittely. Se on hullua. En katso vapaa-ajalla ihmisten sisustusta. Ihminen on tärkein.

Sama käy kun ihmiset tulevat meille. He yllättyvät siitä, ettei meillä olekaan design-koti.

 

TOIVON, että saan tehdä jatkossakin televisiotöitä. Kyky tehdä tv-työtä on lahja, josta voi olla onnellinen. Joiltain se sujuu, joiltain ei. Olen onnellinen siitä, että olen saanut tehdä vain erittäin korkeatasoisia laatuohjelmia.

Televisiotöitä saadakseen pitää itsestään pitää huolta. Ei voi hillua ulkona läpi yön tai muutenkaan laiminlyödä itseään. Pitää myös huoltaa ääntään ja huolehtia siitä, että puhe on ymmärrettävää.

 

OLEN OPPINUT, että nurkan takana voi yhtä hyvin olla suuri onni kuin suuri onnettomuuskin. Koskaan ei tiedä. Kun asiat ovat huonosti, ja on tosi onneton ja masentunut, ei kannata odottaa, että tulisi lisää huonoja juttuja. Yhtä hyvin voi tulla lottovoitto.

Kannattaa olla ja elää hetkessä eikä pelätä asioita etukäteen. Kun tuntuu kaikkein pahimmalta, mieti onko nyt kylmä, nälkä, sattuuko, onko läheisesi kuolemassa? Jos ei ole, niin kaikkihan on hyvin. Totta kai minäkin pelkään asioita, mutta mieluummin ajattelen, että asiat menevät hyvin. Pelon iskiessä koetan vain nopeasti työntää sen pois.

 

UNELMOIN, että pääsen mieheni kanssa matkalle jonnekin, missä on vain valkoista hiekkaa, riippumattoja ja yksinäinen biitsi. Ei ole kiire minnekään, emmekä ala riidellä. Haaveilen myös pitkästä matkasta Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Havaijilla olen ollut monta kertaa, mutta sinne haluaisin yhä uudelleen.

Unelmoin paksusta, pitkästä, kiharasta tukasta ja kapeasta vyötäröstä. Ja siitä, että rahaa olisi niin paljon, ettei koskaan tarvitsisi miettiä, riittävätkö rahat laskuihin. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan riidellä lasteni kanssa ja etten koskaan joudu siihen tilanteeseen, että he joutuisivat hoitamaan minua.

 

ILOITSEN siitä, että minulla on ihana puoliso ja kolme tervettä ja kerrassaan upeaa lasta, jotka seisovat omilla jaloillaan ja joiden kanssa minulla on hyvät välit. Olen kiitollinen myös siskoistani ja siitä, että olen saanut töitä.

Olen kiitollinen siitä, että olen elossa. Elämässäni on ollut paikkoja, joissa henki olisi voinut lähteä. Sairastuin vuonna 2004 suusyöpään, jonka vuoksi emme olleet perheeni kanssa Thaimaan tsunamissa. Ilman suusyöpää olisimme olleet. Se on uskomaton tarina.

 

TÄYTÄN lupaukseni, jos sellaisen annan. Välillä lapsetkin ovat laittaneet kiitosviestiä siitä, että ovat oppineet minulta, että työ tehdään niin hyvin kuin siihen ikinä pystyy.

Paheeni on se, että olen patologinen myöhästyjä. En ole koskaan etuajassa missään vaan aina pari minuuttia myöhässä. Myöhästyn sen takia, että olen ikuinen optimisti ja varma siitä että ehdin.

Lue myös:

Tyylituomari: Tukka kuin tuulenpesä ja housuissa villejä kuoseja

X