Helmi-Leena Nummela lähti nuorena vuodeksi Espanjaan: ”Päätin, että minähän pärjään”

Muutin Espanjaan opiskelemaan näyttelemistä, kun en päässyt Teatterikorkeakouluun. Olin rakastunut espanjan kieleen jo lukiossa, jossa sitä oli mahdollista lukea b-kielenä.

Haaveilin koko ajan elämästä Espanjassa. Olin kerran lapsena päässyt äidin mukana työmatkalle Mallorcalle. Hän työskenteli kehitysvammaisten parissa ja sen viikon äiti toimi ryhmänjohtajana. Se oli aivan mahtavaa.

Yksinkertaisesti rakastin sitä kieltä ja koko kulttuuria! Lukion jälkeen kävin vuoden kansanopistoa Pohjois-Karjalassa ja tein yhden jutun kesäteatterissa, mutta en päässyt niiden jälkeen Teatterikorkeakouluun. Se oli pettymys.

Päätin siskoni esimerkin kannustamana hakea opiskelemaan näyttelemistä Barcelonaan. Tutkin hetken nettiä ja löysin Meisnerin tekniikkaa toteuttavan koulun The Actors Workshopin. Päätös oli sillä selvä, vaikka en sitä ensin järjellä miettinyt.

Espanjaan voittamaan itsensä

Uuden elämän alku Barcelonassa oli hankalaa. Työskentelin illat baarissa ja päivät opiskelin. Aluksi arkailin tosi paljon käyttää espanjan kieltä. Halusin puhua sitä mahdollisimman luontevasti.

Olen luonteeltani ujo ja hitaasti lämpenevä, vaikka suhtaudun elämään rohkeasti. Kielen suhteen minulla oli rakenteet hienosti hallussa, mutta puhkesin puhumaan sitä vasta vähän pakon edessä yhdessä improvisaatiotehtävässä. Se oli minulle niin kova juttu, että aloin ensin itkeä.

Pieni tönäisy eteenpäin teki minulle kuitenkin hyvää. Itsensä voittaminen Espanjassa oli tosi kasvattavaa. Tajusin, että suurin harha ja este kaikelle oli pelko itsensä naurunalaiseksi laittamisesta.

Barcelonassa minulle tuli kaikkivoipainen fiilis, kun tajusin olevani osa yhteiskuntaa. Hoidin asioita, kävin töissä ja koulussa. Pääsin kielen kautta kunnolla sisälle kulttuuriin. Päätin, että minähän pärjään täällä. Oli siinä vähän sellaista uhoakin, että maitojunalla ei kotiin palata, kun on kerran lähdetty.

Teatterikorkea toi takaisin

Vietin Espanjassa vuoden. Palasin sieltä Suomeen, koska olin hakenut ja lopulta päässyt Teatterikorkeakouluun. Luulen, että siihen vaikutti se, että pyrkiminen kouluun ei tuntunut enää pakolta. Minulla oli edelleen elämää Espanjassa, jonne olisin voinut palata, jos asiat eivät Suomessa olisi liikahtaneet eteenpäin.

Vanhempani ovat aina kannustaneet meitä lapsia omien haaveiden tavoittelussa. He ovat aina tukeneet meitä, mikä ikinä onkaan ollut sillä hetkellä se onnelliseksi tekevä juttu. Itselläni meni pitkään, että uskalsin ylipäänsä puhua kenellekään, että halusin näyttelijäksi. Ihailin salaa heitä, jotka uskalsivat sanoa siitä ääneen.

Tänä päivänä katson suurella lempeydellä sitä tietä, jota pitkin olen kulkenut tähän pisteeseen. Minussa on herkkyyttä, mutta myös voimaa ja määrätietoisuutta. Olen tehnyt ihan hirveästi töitä sen eteen, mitä minulla on nyt. Olen tyytyväinen ammattitaitooni, vaalin ja arvostan sitä, mutta en pidä mitään itsestäänselvyytenä.

Intohimo voi myös kuluttaa

Lapsen saatuani huomasin pieniä uupumuksen merkkejä. Olen aina ollut hyvin eläväinen ja toimelias nainen, mutta äidiksi tulon jälkeen tajusin yhtäkkiä, että en jaksanutkaan kaikkea samalla höyryllä kuin ennen. Olin sitkeästi kuitenkin urheillut ja touhunnut kaikenlaista, kunnes tajusin, että minun oli karsittava juttuja elämästäni.

Päätin, että jos teen töitä, niin keskityn silloin niihin ja jos olen lapsen kanssa, niin sitten olen oikeasti läsnä hänelle. Tajusin, ettei minun tarvinnut olla semmoinen superihminen, joka jumppaa, imettää ja soseuttaa samaan aikaan.

Tässä kaiken keskellä sitä helposti vieraantuu omasta kropasta, joka kuitenkin on niin viisas. Sitä pitäisi vain osata kuunnella ja ottaa tosissaan ne varoitusviestit. Tunnistan siinä kuitenkin suuren haasteen. Intohimoisena ja tunteella elävänä ihmisenä minun on vaikea perua suunnitelmia, vaikka olisin miten umpiväsynyt.

Periksiantamattomuus on hyvä, mutta välillä se voi olla myös kauhea jarru. Sen opetti vuosi Espanjassakin.