Henkensä riistänyt runoilija Sylvia Plath tiedosti neroutensa: ”Kirjoitan elämäni parhaita runoja, ne tulevat tekemään minusta kuuluisan”

Vuoden 1963 talvi oli Lontoossa kylmin sataan vuoteen. Sylvia Plathin asunnossa vesiputket olivat jäätyneet, ja tuntikausia kestävien sähkökatkosten aikana hän joutui kirjoittamaan kynttilän valossa, sormet kohmeessa ja vilusta väristen.

Synkkämielisyyteen taipuvainen runoilija oli potenut jo kuukausikausia tavallista vaikeampaa masennusta. Plath tunsi olevansa elämässään täydellisessä ump­ikujassa, sillä hänen aviomiehensä oli hylännyt hänet ja jättänyt hänet huolehtimaan yksin kahdesta alaikäisestä lapsesta ilman kunnollisia toimeentulomahdollisuuksia.

Helmikuun 11. päivän aamuyön hiljaisina tunteina, suden hetkellä, jolloin ahdistus iski rajuimpana, Plath päätyi epätoivoiseen tekoon. Hän vei yläkerrassa olevaan lastenhuoneeseen leipää ja maitoa, minkä jälkeen 30-vuotias nainen väänsi keittiössä kaasun päälle ja työnsi päänsä uuniin.

Pöydälle hän oli jättänyt juuri valmistuneen Ariel-nimisen runokokoelmansa käsikirjoituksen.

Kirjailija työssään kotitalonsa takapihalla Bostonissa vuonna 1954. © Courtesy Everett Collection

Kuolema toi kuuluisuuden

”Olen nero kirjailijaksi, se minussa on. Kirjoitan elämäni parhaita runoja, ne tulevat tekemään minusta kuuluisan”, Plath hehkutti kirjeessä äidilleen muutamia kuukausia ennen kuolemaansa.

Plath tiedosti oman neroutensa ja sai lopulta mainetta ja kuuluisuutta, josta oli lapsesta saakka haaveillut – tosin vasta kuolemansa jälkeen. Elinaikanaan häntä­ pidettiin lahjakkaana tulevaisuuden lu­pauksena, mutta hän jäi aviomiehensä, tunnetumman runoilijan Edward ”Ted” Hughesin varjoon.

Kun Plathin suuruus vihdoin oivallettiin, on hänen suosionsa pysynyt. Kirjailijan traaginen elämäntarina ja ihmissielun syvistä syövereistä kummunnut tunnevoimainen lyriikka kiehtoo lukijoita vuosikymmenestä toiseen. Suuri lukeva yleisö ihastui myös Plathin ainoaksi jääneeseen romaaniin Lasikellon alla sekä hänen jälkeensä jättämiin novelleihin, kirjeisiin ja päiväkirjoihin.

Plathista on kirjoitettu myös elämäker­toja ja romaaneja. Viimeisten joukossa aiheeseen on tarttunut ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed, jonka arvostetulla August-palkinnolla huomioitu ja useille kielille käännetty romaani Euforia (Atena 2022) ilmestyi jokin aika sitten myös suomeksi.

Cullhed kuvaa biofiktiivisessä romaanissaan Plathin elämän viimeisen vuoden tapahtumia, mutta ei mässäile runoilijan kuolemalla. Sen sijaan hän nostaa kuuluisan kohteensa kautta esiin monille naisille yhä tuttuja, aina ajankohtaisia arkipäiväisiä kysymyksiä: Miten yhdistää työ ja perhe-elämä? Miten jatkaa elämää eron jälkeen?

Sylvia ja hänen ­aviomiehensä Ted Hughes ­Massachusettsissa toukokuussa 1959. © Photo by Everett/Shutterstock

Sylvia Plathin nerous tajuttiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. © Getty Images

Supertytön synkkä puoli

Sylvia Plath syntyi Bostonissa lokakuun 27. päivänä vuonna 1932 saksalaiset sukujuuret omanneen biologin Otto Plathin ja miestään huomattavasti nuoremman Aurelia-vaimon kaksilapsisen perheen esikoisena.

Sylvian lapsuus oli onnellinen. Hän löysi jo varhain kirjallisen kutsumuksensa ja oli vasta kahdeksanvuotias, kun hänen ­sepittämänsä runo julkaistiin sanomalehdessä.

Otto-isän yhtäkkinen kuolema vuonna 1940 oli kuitenkin ankara isku, josta Sylvia ei koskaan toipunut täydellisesti. Hänestä kasvoi itsekriittinen suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija, joka etsi hyväksyntää hyvän koulumenestyksen kautta ja häikäisi ympäristönsä varhaiskypsällä älykkyydellään.

Teini-iässä Sylviasta oli puhjennut so­siaalinen, hauskannäköinen ja pitkänhuiskea nuori nainen, jolla riitti poikaystäviä. Aurinkoisen naamionsa takana hän hautoi kuitenkin usein itsetuhoisia ajatuksia ja tunsi vetoa kuolemaan. Mielenterveysongelmat saattoivat olla perinnöllisiä, sillä myös Sylvian Otto-isän äidin tiedetään kärsineen synkkämielisyyden puuskista.

Alle vuoden ikäinen Sylvia Plath sekä hänen vanhempansa Aurelia ja Otto Plath kesällä 1933. © ARCHIVIO GBB / Alamy Stock Photo

Myrskyisä kohtaaminen

Sylvia valmistui collegesta loistavin arvosanoin, mutta 1950-luvulla lahjakkaim­pienkin naisten odotettiin hautaavan urahaaveensa avioliiton solmiessaan.

19-vuotias Plath kapinoi mielessään aikakauden tekopyhää kaksinaismoralismia vastaan, joka salli miehille paljon suuremman vapauden toteuttaa itseään kuin naisille.

”Tuleeko minusta sihteeri – järkevä, innoton perheenäiti, joka salaa kadehtii miehensä mahdollisuuksia älylliseen ja ammatilliseen kasvuun, kun se on minulta itseltäni evätty? Plath pohti päiväkirjassaan vuonna 1952.

Plath tajusi haluavansa sekä uran että perheen. Vuoden 1953 kesällä liialliset suorituspaineet, huoli tulevaisuudesta sekä sotkuiset romanssit laukaisivat kuitenkin hermoromahduksen, ja Sylvia onnistui miltei riistämään itseltään hengen unilääkkeillä.

Itsemurhayrityksensä – joka ei jäänyt hänen elämässään viimeiseksi – jälkeen Sylvia joutui muutamaksi kuukaudeksi psykiatriseen sairaalaan. Siellä häntä hoidettiin tuon ajan tavanomaisilla menetelmillä kuten sähkösokeilla. Hoidot olivat tuskallisia ja ilmeisesti täysin tehottomia.

Sylvia toipui kuitenkin yllättävän no­peasti kriisistään, ja hänen elämänsä sai täysin uuden käänteen, kun hän sai stipendin jatko-opintoihin Cambridgen yliopistossa. Englannissa Sylvia tapasi kulttuuriväen juhlissa miehen, joka tunnettiin ”Cambridgen suurimpana viettelijänä”.

”Iso, tumma lihaskimppu, läsnäolevista miehistä ainut tarpeeksi pitkä minulle, tuli minun luokseni ja se oli Ted Hughes”, Plath kirjasi päiväkirjaansa ensi tapaamisen jälkeen helmikuussa 1956.

Sylvia kertoo Tedin suudelleen häntä heti suoraan suulle, ”ja minä purin häntä pitkään ja lujaa poskeen, ja hänen kasvoiltaan valui verta”.

Neljän kuukauden kuluttua pari oli naimisissa.

Käärme paratiisissa

Plathilla oli hyvin ihanteellinen kuva kahden luovan ihmisen symbioottisesta liitosta, vaikka vailla vakituista päivätyötä elävän taiteilijaparin toimeentulo oli epävarmaa.

Saadakseen perheen talouden tasapainoon Sylvia otti vastaan hänelle tarjotun opettajan paikan entisestä opinahjostaan, ja aviopari muutti pariksi vuodeksi Yhdysvaltoihin.

Sylvia ei kuitenkaan pitänyt opettamisesta, ja joulukuussa 1959 he palasivat Lontooseen. Sylvia synnytti pian tämän jälkeen esikoistyttärensä Friedan, ja pari vuotta myöhemmin hän sai vielä pojan, joka sai nimekseen Nicholas.

Perheen kasvaessa Sylvia ja Ted muuttivat maaseudulle, sillä he olivat löytäneet Lounais-Englannin Devonista idyllisen Court Green -nimisen talon. Lontoon asuntonsa he vuokrasivat kanadalaiselle runoilijalle David Wevillille ja tämän saksalaiselle vaimolle Assialle. Pariskunnat ystävystyivät, ja Wevillit kutsuttiin viettämään kesäviikonloppua Court Greeniin.

Ted ja Assia rakastuivat toisiinsa ensi silmäyksellä ja alkoivat tapailla toisiaan salaa. Jumaloidun aviomiehen paljastuminen petturiksi romahdutti Sylvian hauraan henkisen tasapainon.

Hän oli kuvitellut elävänsä täydellisessä avioliitossa ja pitänyt Devonin taloa paratiisinaan, jonka puutarhassa hän oli viljellyt ”Aataminsa” kanssa vihanneksia ja hoitanut mehiläisiä. Nyt paratiisiin oli luikerrellut käärme, satumaisen kaunis mutta kavala viettelijätär Assia Wevill.

Lue myös: Haaveilevan runoilijan Saima Harmajan lyhyeen elämään kuului kiihkeä rakkaudenkaipuu, ihastuksen kohteet ja salaa solmittu kihlaus

Siniparran vaimo

Kun Ted muutti syksyllä pois heidän yhteisestä kodistaan, hylätty vaimo katui katkerasti sitä, että aviomiehen työ oli asetettu heidän suhteessaan aina hänen omansa edelle.

Sylvia oli tehnyt suuria uhrauksia, jotta mies sai luoda uraa. Hän oli kirjoittanut puhtaaksi Tedin käsikirjoituksia, hoitanut perheen kaikki käytännön asiat ja hankkinut perheelle lisäansioita inhoa­millaan tilapäistöillä.

Ted oli kuitenkin ollut Sylvian elämän keskipiste niin kauan, että hän näki tulevaisuutensa täysin synkkänä ilman tätä ja elätteli katkeruudestaan huolimatta loppuun saakka toivetta, että mies palaisi vielä hänen luokseen. Sylvia teki kuitenkin parhaansa saadakseen elämänsä takaisin raiteilleen.

Yksinäinen elämä maaseudulla ei innostanut, ja Sylvia palasi vähän ennen joulua lapsineen Lontooseen. Yrittäen esittää ulkomaailmalle reipasta selviytyjää hän vuokrasi asunnon talosta, jossa oli asunut kuuluisa irlantilainen runoilija William Butler ­Yeats (1865–1939).

Hyytävän kylmän talven aikana Sylvia vaipui kuitenkin elämänsä pahimpaan depressioon. Masennuksestaan huolimatta hän sai tosin viimeisinä elinkuukausinaan kokea myös ekstaattisia euforisen onnen hetkiä, sillä hän löysi itsestään täysin uudenlaista luovaa energiaa kirjoittaen elämänsä koskettavimpia runoja kuin demonisen riivauksen vallassa.

Painajaismaisen kalmantuoksuiset mutta kauneudessaan kristallinkirkkaat runot loivat Plathin kuolemattoman maineen perustan.

”Tuhkasta / nousen punaisin hiuksin / ja syön miehiä kuin ilmaa”, Sylvia Plath kirjoittaa kuuluisassa runossaan Rouva Lasarus, jossa piinattu ja lähes kuollut nainen palaa tuonelan porteilta kostaakseen pahantekijöilleen.

Tosielämässä paluuta ei enää ollut. Kun uutinen Sylvian itsemurhasta levisi helmikuussa 1963, se herätti järkytystä mutta ei tullut hänet lähemmin tunteneille yllätyksenä.

Plathia ihailleet feministit syyttivät Ted Hughesia idolinsa kohtalosta ja nimittivät miestä vaimonsa murhanneeksi ”Siniparraksi”. Jotkut taas arvelivat, että syyt olivat syvemmällä ja Plath oli saanut jo syntymässä kuolemanvietin, joka oli ennalta tuominnut hänet tuhoon. Kuten eräs Plathin entisistä opettajista asian muotoili: ”Hän oli kirottu”.

Lue myös: Uhka kansan siveydelle – Eroottinen romaani Laulu punaisesta rubiinista määrättiin poltettavaksi

Lähteet: Elin Cullhed: Euforia. Romaani Sylvia Plathista (2022). Suom. Laura kulmala, Paul Alexander: Rough Magic. A Biography of Sylvia Plath (1999), Edward Butscher: Sylvia Plath. Method and Madness (1976), Sylvia Plathin päiväkirjat (1997). Toim. Ted Hughes ja Frances McCullough. Suom. Kristiina Drews. Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt 1982, Sylvia Plath: Ariel. Runoja (1983). Suom. Kirsti Simonsuuri. Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt 1965.