Huovisen veljekset kirjoittivat kilpaa kirjoja vanhemmistaan – pikkuveli Sakari päihitti Eeron viikolla: ”Isän tarina osoittautui äidin tarinaa dramaattisemmaksi”
Isän kädestä -kirjan kirjoittanut Sakari Huovinen löysi isänsä kirjeistä ja merkinnöistä haavoittuvan miehen, joka oli liian ankara itselleen.
Sakari Huovinen on emerituspiispa Eero Huovisen pikkuveli. Hän on oikeustieteen tohtori ja toimi urallaan muun muassa yrittäjänä ja tutkijana.
Tammikuussa 2020 on ilmestynyt kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat ovat veljeksiä ja aiheet puolisoita keskenään. Lisäksi kirjoilla on sama kansikuva – omaan päähenkilöön rajattuna tosin.
Emerituspiispa Eero Huovinen ja hänen veljensä Sakari Huovinen ovat kirjoittaneet nämä kirjat vanhemmistaan. Eero muistelee veljesten nuorena kuollutta äitiä Ailia teoksessaan Äitiä ikävä. Sakari taas kertoo Lauri-isän tarinan tämän kirjeiden ja kalenterimerkintöjen pohjalta kirjassaan Isän kädestä. Kirjoilla on eri kustantaja.
Sakari Huovinen myöntää veljellisen kilpailun
Sakari Huovinen kertoo kirjoitusprosessiin liittyneen rentoa veljellistä kilpailua. Eero oli suunnitellut kirjaa äidistään pitkään – niin pitkään, että Sakari uhkasi jo kirjoittaa kirjan itse.
”Aloitinkin, kunnes aloin yhä enemmän ihmetellä isää. Hänen tarinansa osoittautui paljon äidin tarinaa dramaattisemmaksi”, Sakari Huovinen sanoo.
Kirjoituskilpailu lähti loppulaukalle vajaa vuosi sitten, kun Sakari mainitsi Eerolle, että kirja isästä olisi pian valmis. Isoveli ei halunnut jäädä kakkoseksi ja pisti töpinäksi.
”Minä ehdin ulos viikkoa ennen Eeroa. Se tuntui hyvältä”, Sakari sanoo.
Isän kädestä -kirjaan on liitetty äänitiedostoja, jotka avautuvat lukijalle puhelimessa Arilyn-sovelluksella. ”En tiedä, onko tätä tekniikkaa koskaan käytetty tietokirjassa”, Sakari Huovinen sanoo. Sekä hän että Eero-veli halusi oman kirjansa kanteen saman kuvan, jossa vanhemmat näyttävät onnellisilta.
Veljekset luetuttivat käsikirjoituksensa toisillaan ensimmäistä kertaa vasta viime elokuussa ja totesivat, että kirjoista oli tulossa täysin erilaisia.
Sakarin kirja keskittyy isän nuoruuteen, opiskeluun, rakastumiseen ja sota-aikaan sekä sen jälkeiseen työhön matkasaarnaajana.
Tarinan kertoo poika, joka menetti äitinsä ja jäi vaille isän huomiota.
Etäiseksi jääneen isän kuolema ei satuttanut
Lauri Huovinen oli monipuolisesti sivistynyt hengenmies, filosofian ja teologian tohtori, joka eteni Turun tuomiorovastiksi ja Turun yliopiston yleisen historian dosentiksi. Kotona hän oli etäinen isä, eikä Sakari tutustunut häneen aikuisenakaan. Isä ei esimerkiksi koskaan soittanut ja kysellyt kuulumisia.
Kirjansa alkulauseessa Sakari jopa ilmoittaa, ettei isän kuolema vuonna 1994 juurikaan satuttanut häntä.
”Ei minulla ollut isääni sellaista suhdetta, että olisin hänessä menettänyt tuen ja turvan”, Sakari sanoo.
Isän kirjeitä ja merkintöjä lukemalla ja niistä kirjoittamalla Sakari oppi kuitenkin tuntemaan Lauri Huovisen uudella tavalla. Hän huomauttaa kirjansa prologissa, ettei Isän kädestä kuvaa onnellista tai onnetonta elämää, vaan se on muistutus pitää varansa, etteivät ”elämän rikkaudet valuisi käsistä eivätkä ahdingot suistaisi raiteiltaan”.
Jos ihminen ei pidä varaansa, hän saattaa olla vaikkapa liian kova itselleen – kuten Lauri Huovinen.
”Isäni ankaruus itseä kohtaan johtui paljolti nuoruuden aikana koetusta sairaudesta. Kun Jumala siitä pelasti, hän lupasi Jumalalle itsensä”, Sakari Huovinen sanoo.
Paholainen piinasi vakavaa poikaa parantolassa
Keskiluokkaiseen vaasalaisperheeseen syntynyt Lauri sairastui 16-vuotiaana tuberkuloosiin, joka siihen aikaan vielä tappoi Suomessa tuhansia ihmisiä vuosittain. Se muutti Sakarin mielestä Laurin elämän.
Vasta murrosikäinen poika joutui yksin viideksi kuukaudeksi Nummelan parantolaan, josta hän kirjoitti kotiin tuskaisia kirjeitä. Sakari siteeraa kirjassaan myös Laurin parantolassa tekemiä merkintöjä siitä, miten paholainen piinasi häntä.
Sairaudesta selviämistään Lauri yritti hyvittää koko loppuelämänsä. Koska kukaan ei ole niin sanotusti synnitön, tehtävä oli ylivoimainen.
”Isä ei nähnyt itsessään mitään hyvää, eikä hän tohtinut uskoa, että armo kuuluisi hänellekin.”
Jonkinlaisen armon hän sai kokea kuitenkin kokea rakkaudessa. Lauri ja Aili tapasivat sodan aikana ja heidän suhteensa kasvoi lujaksi liitoksi. Ailikin tosin huomasi pian Laurin synkkyyden ja kirjoitti päiväkirjaansa, että miehellä tuntui olevan jokin raskas murhe, josta tämän täytyisi päästä.
Aili opiskeli hammaslääkäriksi ja Lauri aloitti työuransa matkasaarnaajana. Perheeseen syntyi kolme poikaa. Keväällä 1954 Lauri valittiin Malmin seurakunnan kirkkoherraksi, mikä merkitsi maankiertämisen päättymistä. Perhe voisi viimein asettua aloilleen.
Silloin Aili joutui sairaalaan outojen oireiden vuoksi. Hänen sairautensa ei koskaan selvinnyt, ja hän menehtyi 28. elokuuta 1954. Hän oli 34-vuotias.
Lauri kuoli samana päivänä tasan neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Suru ei tuonut isää ja poikia yhteen vaan vei erilleen
Ailin kuolema oli Laurille hirvittävä järkytys, joka nosti hänelle vedet silmiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Hän meni kuitenkin varsin pian uusiin naimisiin ja sai vielä kaksi lasta.
Yhteinen menetys ja suru eivät lähentäneet isää ja poikia, pikemminkin päinvastoin. Sakari Huovinen arvelee, että veljekset muistuttivat Lauria hänen omista virheistään ja menetetystä vaimosta niin, että hänen oli vaikea kiinnostua heidän tekemisistään. Hän ei myöskään halunnut kertoa pojille äidistä.
Se tuntuu surulliselta, varsinkin kun pojat olivat äitinsä kuollessa vielä kovin pieniä. Sakari oli vasta kolmivuotias, keskimmäinen poika Matti kahdeksan ja Eerokin vasta kymmenen vanha.
Isän välinpitämätön suhtautuminen jätti Sakariin tuskallisia jälkiä. Nyt moni lapsuuden tilanne tuntuu mitättömältä, mutta aikanaan kohtelu loi syvän kuilun isän ja pojan väliin.
Sakari lähti heti lukion jälkeen omille teilleen. Hän valmistui ensin valtiotieteen maisteriksi ja myöhemmin oikeustieteen tohtoriksi, ja perusti Suomen ensimmäisen sijoittajaviestintään erikoistuneen suunnittelutoimiston.
Isän etäisyys teki Sakarista epävarman, mutta toisaalta se kasvatti sisua. Isän äkkipikaisuus ja arvaamattomuus myös opetti lukemaan ihmisiä.
”Siitä oli myöhemmin ammatissani ja liike-elämässä valtavasti apua. Kuuntelin tarkasti, mitä ihmiset sanoivat”, Sakari sanoo.
Jos hän on joskus ollutkin katkera isälleen, siitä ei ole enää mitään jäljellä. Tilalla on kiitollisuus isän henkisestä perinnöstä. Laurin kirjeiden ja merkintöjen kautta Sakarille on myös avautunut, miten haavoittuva hänen vahvaksi kuvittelemansa isä oli.
”Isä ei ollutkaan luja kuin hirsiseinä vaan täynnä sisäisten taistelujen aiheuttamia kolhuja. Niin me kaikki taidamme olla.”
Lue lisäksi emerituspiispa Eero Huovisen tarina ’Äitiä etsimässä’ Seura-lehdestä nro 4/20 tai digilehdestä – tilaa digilehti tästä!
Eero Huovinen ei muista äidin tuoksua tai ääntä. ”Mutta nyt olen kuullut mieleni maisemassa äidin äänen hän kirjoittamiensa sanojen kautta.” © Tommi Tuomi / Otavamedia