Edu Kettunen paljastaa pitkän keikkatauon syyn: ”Inhosin lavalla olemista”

TUNNUSTAN, että olen kevät- ja kesä- ja syksyihminen, mutta en vähääkään talvi-ihminen. Lumi ja pakkanen eivät toimi minulle yhtään. Olen myös vähän villeviluinen. Talvella elinpiirini kutistuu kotikeittiöön ja studiooni.

TUNNUSTAN, että olen keräilijäluonne. Polkupyörät ovat intohimoni. Olen hommannut monia vanhoja fillareita ja rakentanut ne uusiksi. Se on kivaa värkkäämistä.

Polkupyörän entisöinti tai kunnostaminen on inhimillisen kokoinen projekti. Tällä hetkellä verstaalla on ainakin 10 fillaria odottamassa.

Olen kerännyt vanhoja leluja, peltiautoja ja -lentsikoita parikymppisestä lähtien. Sitten hinnat lähtivät käpälistä, eikä niitä ole enää varaa ostaa. Suurin nostalgia liittyy 60-luvun pikkuautoihin, joilla leikin pikkupoikana. Kokoelmani on hyvä, minulla on niitä reilut sata kappaletta. Ne ovat esillä studiolla rumpuhuoneen seinillä ja hyllyissä. Muuten ne katoaisivat ajan pölyihin.

ENNUSTAN, että tulemme asumaan kodissamme Kemiönsaaressa loppuelämämme. Olemme asuneet samassa talossa jo 14 vuotta. Pihapiiri kiinteistöineen on meille sopiva.

Kemiönsaaressa on hyvä ihmisen asustella. On tilaa olla ja hengittää, eikä ole liikaa hälinää ympärillä. Kun kävelee ovesta ulos, päätyy omalle eikä naapurin pihalle.

TUNNUSTAN, että keikkailussa on nykyään enemmän viehätystä kuin ennen. En keikkaillut 20 vuoteen, sillä inhosin lavalla olemista. Vajaat kymmenen vuotta sitten rupesin rahan takia tekemään pakosta keikkoja, ja olenkin alkanut nauttia niistä.

Keikkailu on tässä iässä mukavan leppoisaa hommaa. Nuorena sitä oli olevinaan vähän enemmän kuin onkaan. Kerran tuli turpaankin, kun kuskimme peruutti yhtä tyyppiä päin ja se tyyppi luuli, että minä olin kuski.

TUNNUSTAN, että ei semmoista kuin onni varmaan ole olemassakaan, mutta jonkinlainen tyytyväisyyden tila kyllä. Yritän itse löytää onnea hyväksymällä sen, että ei elämä tästä paljon suuremmaksi tai ihmeellisemmäksi muutu. Yritän olla tyytyväinen. Tärkeintä on matkan teko eikä perille tuleminen.

Onni on olemassa lyhyinä pätkinä. Niitä euforian hetkiä tulee joskus, ja ne voivat tulla milloin vain. Varttitunnin ajan kaikki on mielettömän hyvin.

TUNNUSTAN, että treenaan ihan oikeasti keikkoja ja rundeja varten. Jos joutuu keikalla stressaamaan biisien osaamista, kontakti yleisöön jää syntymättä. Keikkojen ei kuitenkaan tarvitse olla virheettömiä. Asioita saa sattua ja tapahtua. Siihen suhtaudun löysin rantein.

TUNNUSTAN, että olen kätevä käsistäni, jos kodin juttuja tarvitsee korjata. Tällaistenkin asioiden yhteydessä puhutaan lahjakkuudesta, mutta melkein aina on kysymys siitä, haluaako asioille tehdä jotain. Mitä vaan oppii, jos palavasti haluaa tehdä.

TUNNUSTAN, että aloin pari viikkoa sitten piirtää sarjakuvakirjaa. Minulla on ollut tekeillä myös romaani ja matkakirja, mutta kestää kauan ennen kuin niistä kummastakaan tulee mitään. Matkakirja kertoo siitä, kun menimme muinoin veneellä maailmalle. Olimme reissussa kolme ja puoli vuotta. Minulla on matkaltamme lokikirjat ja muistiinpanot jäljellä. Ei ole tarkoitus tehdä veneilykirjaa, vaan kirjassa on kyse veneilijäyhteisössä elämisestä ja irti olemisesta.

TUNNUSTAN, että venekuume tulee heti, jos annan sen tulla. Kajakki minulla on ja melominen on siitä hyvää kuntoilua, että se ei tunnu missään. Se on semmoista nautinnollista mietiskelyä.

On meillä myös iso vene, jolla olimme maailmalla, mutta se on ollut telakalla jo kymmenisen vuotta. Jos sen joskus saisin myytyä, suon itselleni venekuumeen.

TUNNUSTAN, että olisin voinut olla pojanpoikieni kanssa enemmän tekemisissä. Toivon mukaan jatkossa olenkin. Pojan kanssa ollaan kyllä tekemisissä koko ajan – viimeksi tänään, mutta en vain ole semmoinen käytännön hands on -isoisä.