Ismo Alanko muistelee 40-vuotista uraansa – Rappiolla-kappale herätti kansankunnan moraalinvartijat: ”Se satoi meidän laariin, kaikki paheksuntakin oli pelkkää plussaa”
Kuusikymppinen Ismo Alanko voi mainiosti. Tarpeeksi huonojen nuoruuden elämäntapojen ansiosta hänestä tuntuu nyt terveemmältä kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
Ismo Alanko pitää katseensa mieluummin tulevassa kuin nostalgisoi. Tänä vuonna hän kuitenkin tahtoi pysähtyä muistelemaan, mitä 40-vuotisen uran aikana on tullut tehtyä.
Työhuone Helsingin Kruununhaassa on sisustettu yksinkertaisesti. Toista huonetta hallitsevat työpöytä ja kitarat, toista piano ja sohva, jonka keskelle on kasattu mytty täkkiä ja tyynyjä.
Ismo Alanko tuumaa, että lievä kaoottisuus on hänelle tyypillistä. Samalla hän niputtaa sohvapöydältä A4-arkkeja, joihin hän on kirjannut ylös vanhojen kappaleidensa sointuja.
”Olen joutunut opettelemaan hirveän määrän omia biisejäni, joita en ole vuosikymmeniin soittanut tai laulanut. Olin keksinyt itselleni tällaisen helvetin kivan juonen, ettei vaikeusaste lopu ihan heti.”
Marraskuussa hänen oli määrä juhlistaa 40-vuotista uraansa soittamalla kymmenen keikkaa kahdeksalla eri teemalla ja eri kokoonpanojen kanssa. Toisin kävi.
Kahden viikon riehakas konserttiputki siirtyy ensi vuoteen, ja syntymäpäivänään 12. marraskuuta hän esiintyy yksin tyhjällä Tavastiaklubilla pianon ja kitaran kanssa. Soolokonsertti nähdään Ylellä suorana lähetyksenä.
Tilanne tietysti harmittaa
”Olin kuvitellut, että ensi vuonna liihottelen jo uusissa jutuissa. En ole nostalgiaan taipuvainen, vaan olen aina halunnut mennä eteenpäin. Mutta täytyy sitten kuitenkin vielä pyöriä tässä menneisyydessä”, Ismo Alanko sanoo.
Menneisyydessä kannattaakin vähän pyöriä, sillä muisteltavaa piisaa.
Rockin SM-kisojen voitto ja debyyttialbumilla listaykköseksi
1970-luvun lopulla Ismo muutti Tukholmaan, kuten moni muukin joensuulainen nuori. Sieltä sai helposti töitä, ja ulkomaille oli jännittävää lähteä. Samoihin aikoihin punk ja uusi aalto rantautuivat Suomeen.
Tuli talvi, ja kylmien tukholmalaisten rappukäytävien siivoaminen ei enää ollutkaan niin hauskaa. 13-vuotiaasta lähtien lauluja kirjoittanut Ismo päätti, että on aika palata takaisin.
”Olin tehnyt biisejä koko ajan lisää. Ajattelin, että nyt on Suomessa sellainen meininki, jossa munkin pitäisi olla mukana.”
Kun Ismo Alanko osti vuosimallin 67 Fender Telecaster -kitaransa vuonna 1985, se oli kuin uusi. ”Kitara on ihan soittamalla päässyt kulumaan, se on saanut hikeä ja iskuja.” © Sampo Korhonen
Tarkoitus oli perustaa bändi uusien soittajien kanssa. Pian Ismo kuitenkin huomasi, että ympärillä ovat tutut ja taitavat muusikkokaverit: kitaraa soitti Reijo Heiskanen, rumpuja ja bassoa Kinnusen veljekset Harri ja Jussi. Hassisen kone oli kasassa.
”Sitten vain ruvettiin mäiskimään!”
Pian yhtye voitti rockin SM-kisat, ja syksyllä 1980 ilmestyi debyyttialbumi Täältä tullaan Venäjä. Suomalaiset nuoret villiintyivät energisestä musiikista ja lavalla levottomasti sätkivästä laulajasta.
”Kaikki kävi kovin äkkiä. Siitä kun me ekan kerran raahauduttiin treenikämpälle, niin olisiko mennyt yhdeksän kuukautta, niin albumi oli listaykkönen. Kyllä siitä vähän hämilleen meni.”
Rappiolla-kappale herätti kansankunnan moraalinvartijat
Kovin äkkiä syntyi myös debyyttialbumin ensimmäinen kappale Rappiolla. Ismo Alanko ajeli Joensuun laitakaupungilla pienellä Fiatillaan ja alkoi yhtäkkiä rallatella kertosäettä.
”Siihen aikaan mulla oli koko ajan koneet käynnissä, kehittelin jatkuvasti hauskoja iskulauseita ja kertosäkeitä. Naureskelin itsekseni, että tätä tullaan soittamaan meidän kantamestan, Vanhan Jokelan, levyautomaatista.”
Seuraavana päivänä Ismo kurvasi Fiatilla treenikämpälle ja viimeisteli kappaleen tunnissa. Ensimmäisen kerran yhtye soitti Rappiolla-biisin Kuopiossa opiskelijabileissä. Koska debyyttialbumi ei vielä ollut ilmestynyt, ei biisiäkään ollut kukaan kuullut aiemmin. Siitä huolimatta yleisö vaati kuulla sen kolme kertaa peräkkäin.
Rappiolla-teksti viittaa vapaudenkaipuuseen ja rauhanaatteeseen. Se istui hyvin ajan nuorison ajatusmaailmaan, mutta herätti vanhemmassa sukupolvessa pahennusta. 1980- luvulla sanoitukset eivät vilisseet kirosanoja, joten moitteita tuli myös biisin kohdasta Vitut minä mikään viisas ole.
”Varsinkin radiossa oli näitä kansakunnan moraalinvartijoita. Esimerkiksi toimittajat Anneli Tempakka ja Maija Dahlgren paheksuivat kovasti tuota. Se tavallaan satoi meidän laariin kyllä, kaikki paheksuntakin oli pelkkää plussaa.”
The Sight oli Ismo Alangon ensimmäinen bändi. Vasemmassa reunassa 15-vuotias Ismo, oikeassa Hassisen koneessakin soittanut Reijo Heiskanen. Julisteen kuvan otti Kimmo Kirves. © Sampo Korhonen
Kun Suomi putos puusta
Voimasanoihin törmää useissa Ismon kirjoittamissa kappaleissa. Haastattelunkin lomassa niitä tipahtelee ilmoille luonnollisesti, sanoina muiden joukossa. Suomen kieltä Ismo kehuu loistavaksi musiikki-instrumentiksi, loputtomaksi aarreaitaksi.
”Suomen kieli antaa tosi paljon mahdollisuuksia pienten vivahteiden ilmaisemiseen. Vokaalit soivat kauniisti, ja rytmisesti se on helvetin hyvä: tarvittaessa äkäinen ja ärhäkkä tai lempeä. Olen tosi onnellinen, että saan käyttää tätä kieltä.”
Omaperäiset sanoitukset sekä rock’n’roll ja punk -estetiikka ovat säilyneet Ismon matkassa läpi uran, vaikkakin sävelet ovat kehittyneet suoraviivaisesta räimeestä monimutkaisemmiksi. Hassisen konetta seurasi Sielun Veljet -yhtye ja useita muita kokoonpanoja. Ensimmäinen sooloalbumi Kun Suomi putos puusta ilmestyi 1990. Viimeisin julkaisu on keväältä 2019, soololevy Minä halusin olla niin kuin Beethoven.
Pienet levy-yhtiöt ja menestys ovat taanneet sen, ettei Ismon ole koskaan tarvinnut tinkiä omista musiikillisista näkemyksistään. Kysyttäessä miksi Ismo ei ole lähtenyt useista pyynnöistä huolimatta Vain elämää -ohjelmaan, punk-henkinen kapinallisuus tuntuu pirskahtavan pintaan.
”No tuota… Koen olevani ihminen, joka laulaa omia laulujaan. Mulla ei ole mitään ohjelmaa vastaan ja ymmärrän sen, että ihmiset menevät siihen. Mutta mä en ole mikään sellainen yleisviihdyttäjä, joka osaa laulaa mitä tahansa.”
”Niin kauan kun terveyttä riittää, niin iällä ei ole mitään merkitystä”
Musiikista on helppo puhua, mutta ikääntymisen pohtiminen saa Ismon mietteliääksi – lähinnä siksi, ettei hän ole juuri ajatellut asiaa. Kun on paljon tekemisissä eri ikäisten ihmisten kanssa, oman iän merkitys hälvenee.
”Luulen, että niin kauan kun terveyttä riittää, niin iällä ei ole mitään merkitystä. Sitten kun alkaa kroppa tilttaamaan, voi olla, että ikä alkaa painaa.”
Maltillinen keikkatahti takaa sen, että esiintyminen on yhtä juhlaa edelleen. ”Eikä se ole muutenkaan niin rasittavaa enää, kun ottaa iisimmin keikkojen jälkeen.” © Sampo Korhonen
Jo kymmenisen vuotta sitten Ismo havahtui ajatukseen, että elämä ei jatku loputtomiin. Parasta on elää päivä kerrallaan ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä. Toistaiseksi myös terveys on säilynyt.
”Voin kertoa tällaisen salaisuuden, että kun viettää tarpeeksi huonoa elämää nuorena ja vähän terveellisempää elämää vanhempana, niin tuntee itsensä kuusikymppisenä parempikuntoiseksi kuin kolme-neljäkymppisenä.”
Nuorempana keikkailutahti oli armoton ja siihen liittyvä juhliminenkin verotti. Silti Ismo on aina pitänyt huolen siitä, että syö järkevästi ja liikkuu paljon. Lihaa hän ei ole syönyt lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Liikuntalajit ovat vaihdelleet uinnista kuntosalilla huhkimiseen. Muutama vuosi sitten hän hurahti pöytätennikseen, jota pelaa useamman kerran viikossa.
”Pöytätennis on vanhenevalle ihmiselle hyvä laji: siinä oppii koko ajan uutta ja koordinaatio kehittyy.”
”Se käy ihan urheilusta, vaikka ei uskoisikaan. Pöytätennis on vanhenevalle ihmiselle hyvä laji: siinä oppii koko ajan uutta ja koordinaatio kehittyy. Eivätkä paikat mene kovin helposti paskaksi!”
1990-luvulta saakka Ismo on myös säännöstellyt keikkamääriään. Kun esiintymisiä on noin viisikymmentä vuodessa, tahti on sopiva ja innostuskin säilyy.
”Eikä se ole muutenkaan niin rasittavaa enää, kun ottaa iisimmin keikkojen jälkeen.”
Luomistyölle on aikaa – Tekemättömät laulut odottaa
Kun Hassisen kone alkoi menestyä, 19-vuotiaan Ismon ajatus oli, että hommaa voi jatkaa, kunnes se alkaa tuntua työltä. Ismon mielestä kolmenkympin kieppeillä olleet kanssamuusikot, kuten Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Remu Aaltonen olivat ikäloppuja kehäraakkeja.
”Ajattelin, että en varmasti itse tule jaksamaan niin kauaa.”
Edelleen Ismon haaveet kuitenkin liittyvät vahvasti musiikkiin, eikä säveltäminen tai keikkailu tunnu työltä.
”Kyllä mä kuvittelen, että mulla olisi vielä tekemättömiä biisejä, jotka odottavat päivänvaloa.”
Useat Ismon albumit ovat myyneet yli kultarajan, ja Emma-pysteillä hänet on palkittu neljästi. Kultalevyt hän voisi periaatteessa ripustaa työhuoneen tyhjyyttään ammottaville betoniseinille, mutta ajatus siitä ahdistaa. Ne muistuttavat asioista, joita ei auta miettiä uutta luodessa.
”Kun tekee uutta musiikkia, pitää olla täysin vapaa kaikista kaupallisista, moraalisista ja henkisistä paineista. Pitää unohtaa mitä on aiemmin tehnyt ja se, että jollain saattaa olla jotain odotuksia. Yritän vain välittää sen hetkisiä ajatuksia ja tunteita.”
Luomistyölle onkin nyt aikaa. Ensi kesänä on luvassa Hassisen koneen paluukeikkoja, mutta ennen sitä uusia esiintymisiä ei juuri kannata sopia.
A4-arkeille kirjoitetut vanhempien kappaleiden soinnut ovat jo valmiit harjoiteltavaksi, kun vuoden päähän marraskuulle siirtynyt 40 laulujen vuotta -konserttisarja koittaa.
Nyt paperit ovat sohvapöydällä siistissä pinossa. Mutta jos lievä kaaos on Ismolle tyypillistä, säilyvätkö paperit tallessa?
”Helvetin hyvä kysymys! Osittain ne ovat tuossa sen takia, että ajattelin ottaa niistä kuvat.”
Kirsti Kuosmanen rakastaa Balin kauneutta ja aistillisuutta. ”Ympäristö, värit, äänimaailma ja maut hellivät ainutlaatuisella tavalla kaikkia aisteja.” Kuva: Johanna Elomaa