Äiditön lapsuus ja ero Jehovan todistajista sai Ailan kätkemään vuosiksi herkkyytensä: ”Minun oli pakko kovettaa itseni, jotta selviäisin”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Vessi Hämäläinen / Otavamedia
Silmät kostuvat joulujuhlassa ja kotisohvalla uutisia katsoessa. Näin käy Aila Luoteelle. Herkkyydestä ja tunteellisuudesta on elämässä paljon iloa – ja joskus vähän harmiakin.

Aila Luode, 49, pitää kädessään omaa runokirjaansa. Runot ovat syntyneet hänen päiväkirjamerkintöjensä pohjalta.

Herkimmät meistä, ne jotka kuulevat perhosten kuiskauksia, itkevät maailman itkua”, Aila kirjoittaa.

Runo kuvaa Ailaa itseään. Hän kuuluu heihin, joiden silmäkulmat kostuvat niin ilosta, surusta, liikutuksesta kuin väsymyksestäkin.

Kun Aila näkee uutisissa kuvia sota-alueiden lapsista tai kuulee työkaverin äidin sairastuneen, hän eläytyy tunteeseen täysillä.

Aina ei ole ollut niin.

Herkkä ja hylätty

Aila syntyi helsinkiläisperheen esikoiseksi aviottomana lapsena Karttulassa vuonna 1968. Hän oli herkkä pikkutyttö, joka ihasteli aukeavaa kukan nuppua ja seurasi kiinnostuneena eläinten liikkeitä lähimetsässä.

”Olin luonnonlapsi, joka koki vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken elollisen kanssa.”

Kaikki muuttui, kun Aila oli neljän vanha. Ailan äiti jätti tyttärensä asumaan tämän isoäidille. Mummon luona kasvaminen oli Ailalle selviämistaistelua epävakaan ihmisen kanssa. Omat tunteensa hän joutui siirtämään taka-alalle.

Toisen kerran Aila koki hylkäämisen, kun hän erosi Jehovan todistajista 17-vuotiaana. Hän oli kuulunut kuusi vuotta uskonnolliseen yhteisöön, johon äiti oli häntä tutustuttanut käydessään harvakseltaan tyttärensä luona. Teini-ikäisenä Aila halusi päästä eroon liikkeen ahdistavasta ilmapiiristä. Eroilmoitus johti siihen, että yhteisö käänsi Ailalle selän.

”Tuolloin jouduin kätkemään viimeisetkin herkkyyden rippeeni. Minun oli pakko kovettaa itseni, jotta selviäisin.”

Äidittömän lapsen suru löytyi terapiassa

Saadessaan esikoisensa 21-vuotiaana Aila joutui tarkastelemaan omaa menneisyyttään ja äitisuhdettaan . Hän tunsi olevansa lukossa omien tunteittensa kanssa. Apua hän haki terapiasta.

”Terapeuttini kysyi, minkälainen lapsuus minulla oli. Vastasin, että ihan kiva. Terapia-käyntien jatkuessa tajusin, miten lukossa olin ollut itseni kanssa. Olin painanut lapsuuteni kipeät muistot jonnekin sydämeni pohjukkaan piiloon. Terapiassa uskalsin lopulta kohdata surun siitä, että minulla ei ollut äitiä.”

Kolmen vuoden terapian aikana Aila oppi paljon itsestään. Herkkyyskin alkoi pilkahdella hänessä, mutta ei päässyt vielä valloilleen.

Pian alkoivat ruuhkavuodet: Aila sai vielä yhden tytön ja kaksospojat. Hän työskenteli päivisin päiväkodissa ja huolehti iltaisin neljästä omasta lapsestaan.

Kolme vuotta sitten Ailan elämä muuttui jälleen. Hän erosi miehestään ja löysi uuden elämänkumppanin. Kiireisimmät ruuhkavuodet ovat jääneet taa. Enää kaksi nuorinta teini-ikäistä asuu kotona.

”Elän uudenlaista aikakautta. Minusta tuntuu siltä, että minussa pikkutyttönä ollut herkkyys on palaamassa. Tunnen kaikki tunteet moninkertaisina verrattuna entiseen. Aivan kuin aistini olisivat terävöityneet. Tuntuu hyvältä uskaltaa taas tuntea.”

Herkkyyttä ei tarvitse hävetä

Kun Aila kuulee Suvivirren sävelet, häntä alkaa itkettää. Myös päiväkotilapsen liikuttava kortti saa silmät kostumaan. Elokuvateatterit ovat varmoja itkun paikkoja.

”Saatan itkeä elokuvissa hillittömästi. Joskus reaktioni hieman hävettää ystäviäni. He eivät ymmärrä, miksi eläydyn niin voimallisesti valkokankaan tapahtumiin.”

Ailan mielestä herkkyyttä ei tarvitse hävetä.

”En peittele sitä, haluan olla sellainen kuin olen. Totta kai yritän julkisissa tilanteissa hillitä vähän itseäni, jotta en häiritse muita.”

Mikä on yliherkkyyttä? Sitä Aila on miettinyt paljon, mutta ei ole löytänyt vastausta. Hän tietää reagoivansa asioihin tunteellisemmin ja herkemmin kuin suurin osa ihmisistä. Kun työkaveri kertoo ongelmistaan kotona, Aila eläytyy tilanteeseen vahvasti. Lähes tuntemattoman sukulaisen hautajaiset ovat Ailalle ahdistava paikka.

”Minulle tulee paha olo. Eläydyn niin voimakkaasti hautajaisten tunnelmaan.”

Ailan mielestä tärkeintä on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jos tietää olevansa herkkä, tilanteisiin voi varautua etukäteen. Ailalla on nenäliinapaketti aina mukana.

Aila uskoo, että jokaisella on kyky tuntea syvästi. Herkkyys saattaa kuitenkin kadota, kun elämä kolhii. Niin kuin kävi Ailallekin.

Herkkyyden lisääntymisen hän uskoo olevan monen asian summa. Ratkaisevaa oli terapian aloittaminen ja mielen solmujen selvittely. Myös ikä on tehnyt tehtävänsä.

”Vaihdevuodet lähestyvät, ja mieleni on ailahtelevainen. Lisäksi elämänkokemus vaikuttaa tunteellisuuteeni. Tämän ikäisenä sitä jo tajuaa, että elämä on katoavaista. Kannattaa olla aistit avoinna ja nauttia täysillä.”

Aila Luode liikkuu mielellään luonnossa.

Luonnossa liikkuminen ja kirjoittaminen ovat Ailalle kanavia herkkyyden purkamiseen. Vaikeat kokemukset ovat taipuneet runoiksi. © VESSI HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA

Muista rajasi – empaattisuudessa on kääntöpuolensa

Kun lapsi kiipeää päiväkodissa itkuisena syliin, Aila aistii herkästi, mikä lapsen mieltä painaa. Aila kokee olevansa nykyään paljon tarkkasilmäisempi kuin omien lasten kanssa.

”Yhtä lapsistani kiusattiin koulussa. Minulla meni pitkään huomata, että kaikki ei ole kunnossa. Olin kai liian kiireinen ja sulkeutunut aistiakseni toisen tunnetiloja. Uskon, että nykyään vaistoaisin asiat nopeammin.”

Empaattisuudessa on myös kääntöpuolensa. Toisten ihmisten tunnetilat tarttuvat herkästi. Jos joku on ahdistunut, Aila alkaa tuntea samoin. Uutiskuvia katsellessa hänelle tulee puistattava olo. Aila on joutunut opettelemaan sitä, ettei ottaisi koko maailman murheita kannettavakseen.

Herkistelijä on joutunut rajaamaan ystäväpiiriään.

”Imen niin paljon ihmisten tunnetiloista itselleni, että minun on pakko valita, keitä päästän lähelleni. Olen opetellut sanomaan ei ihmisille, jotka vievät kerta toisensa jälkeen energiaani. En viihdy esimerkiksi niiden seurassa, jotka haastavat helposti riitaa. Rajojen vetäminen on vaikeaa, sillä olen perusluonteeltani kiltti ja pyrin miellyttämään muita. Olen kuitenkin tajunnut, että oman terveyteni takia minun on pakko osata sanoa joskus myös ei.”

Herkkyys johtaa joskus myös ylitulkintoihin. Aila saattaa jäädä miettimään pitkäksi aikaa jonkun ihmisen elettä tai ilmettä. Miksi hän katsoi minua noin? Onko hän loukkaantunut tai suuttunut jostakin?

”Usein käy niin, että ylitulkitsen. Voin luulla, että joku on minulle vihainen – vaikka hän olisi vain kiireinen ja siksi ärtyneen oloinen.”

Herkkyys tuo myös luovuuden

Herkkyys on Ailalle ennen kaikkea voimavara ja ilonaihe. Nykyään Aila nauttii entistä enemmän taiteesta. Lisäksi ihmissuhteet ovat antoisampia, ja hän on paremmin kosketuksessa oman itsensä kanssa.

”Elämäni on nykyään rikkaampaa, koska tunnen kaiken joka solullani. Ruuhkavuosina en nähnyt kauneutta ympärilläni. Nyt pysähdyn taas ihailemaan luonnon ihmeitä, ihan niin kuin lapsena.”

Muiden kuuntelemisen lisäksi Aila osaa nykyään kuunnella entistä herkemmin myös kehoaan. Jos vatsa on kipeä tai päätä kivistää, ne ovat merkkejä epätasapainosta. Keho on Ailalle mielen temppeli. Ihminen ei voi hyvin, jollei kokonaisuudesta pidetä huolta.

Ailasta herkkyyden hyviin puoliin kuuluu luovuuden herääminen. Hän vertaa luovuutta siihen, miten ihminen katsoo lintua.

”Ennen olisin nähnyt vain linnun ikkunalaudallani. Nyt näen linnun takana tarinan. Mietin usein, miksi se lensi luokseni juuri sillä hetkellä. Linnut ovat minulle kuin viestin tuojia. Huomaan yksityiskohtia ja inspiroidun arjen pienistä asioista. Niistä hetkistä kumpuavat runoni.”

Runoja Aila alkoi kirjoittaa 45-vuotiaana lähes päivittäin eronsa jälkeen. Hänestä tuntui, että kokemukset oli puettava sanoiksi. Tarve oli lähes pakottava.

Ailan mielestä jokaisen kannattaisi ottaa herkkyys hyötykäyttöön oman hyvinvoinnin, mutta myös ihmissuhteiden ja työelämän vuoksi.

”Uskon, että paljon on kiinni omista valinnoista. Jos haluaa pysyä herkkänä ja auki elämälle, jokaisella on siihen mahdollisuus. Samoin ihminen voi päättää sulkeutua. Minä valitsen herkkyyden, koska haluan elää täysillä.”

Juttu on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 11/2017.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X