Janne Reinikainen lankesi Alfa Romeoon – Katui heräteostostaan ja laittoi epäonnisen hankintansa Kari Hotakaisen syyksi
Näyttelijä-ohjaaja Janne Reinikainen osti tunnekuohuissaan auton, josta sukeutui varsinainen murheenkryyni. Reinikainen myöntää omaavansa taipumuksen tehdä sentimentaalisia hankintoja, tosin epäonniseen autokauppaan löytyi yksi yllyttäjäkin.
Janne Reinikainen tekee elämänsä suuret päätökset tunteella, ei järjellä
Näyttelijä-ohjaaja Janne Reinikainen kertoo tehneensä kaikki suuret ratkaisut elämässään tunteen kautta elämänkumppanista alkaen asuntoihin ja muihin suurempiin ostoksiin:
”Yksi järjettömimmistä ostopäätöksistä oli erään auton hankkiminen. Se juontaa juurensa ensimmäiseen Kari Hotakaisen kirjaan, jonka luin. Klassikossa päähenkilö, hyvin Kari Hotakaisen oloinen mies, ostaa tunnekuohun vallassa Alfa Romeon itselleen.
Tykkäsin siitä romaanista tosi paljon, se oli tyylilajiltaan sellaista vinoa, 90-luvun autofiktiota. Innostuin siinä määrin, että ostin romaanin myötä itsellenikin Alfa Romeon.
Se paljastui maailman huonoimmaksi autoksi! Siinä oli kaikki mahdolliset sähköviat, mitä autoon voi vain kuvitella. Muistan esimerkiksi, miten yhtenä sunnuntaipäivänä autosta jäi sähköikkunat auki enkä voinut jättää sitä oikein minnekään.
Jouduin auton kanssa ihan älyttömiin hankaluuksiin kaikessa. Sähköikkunoiden lisäksi autossa temppuili kaikki mahdollinen: puhaltimet, pissapoika, pyyhkijät. Käytännössä kaikki lakkasi jossain vaiheessa toimimasta, vaikka polttomoottori kyllä tietysti pyöri.
Myöhemmin tapasin Kari Hotakaisen ja esitin hänelle reklamaation hänen romaanistaan ja kerroin, millaisiin hankaluuksiin se oli minut saanut. Hotakaisen ensimmäinen kysymys oli, että minkä mallinen se auto oli. Sanoin, että kolmekolmonen, mutta Hotakaisen mukaan sen olisi pitänyt olla seitsemänkymmentäviisi.
Olin ostanut Hotakaisen näkökulmasta huonomman eli väärän mallin. Hotakainen pääsi sillä siitä syytöksestä eroon.”
Italian ihme iski
”Auto oli väriltään perinteinen Alfa Romeon punainen, mutta se oli hyvin 90-luvun kulmikas. Ei mitenkään näyttävä siis.
Ostin auton Lauttasaaresta jostain autoliikkeestä. Muistan hyvin, miten olimme näyttelijä Tommi Korpelan kanssa koeajamassa sitä. Tommi laittoi stereoita aina vain kovemmalle ja totesi, että hyvältä kuulostaa.
En yhtään muista, mikä kappale sieltä tuli, mutta italialainen ooppera Pavarottin laulamana olisi tietysti sopinut kuvaan. Ajoimme Lauttasaarta ympäri ehkä juuri sen radiossa soineen kappaleen verran ja sitten tehtiin kaupat. Tommi todellakin yllytti minua ostamaan auton.
Alfa Romeo ei ollut hirvittävän kallis. Se oli ostohetkelläkin jo viisi vuotta vanha eli sen arvo oli romahtanut. Suuremman romahduksen se oli kokenut siinä vaiheessa, kun luovuin siitä. Tosin sen auton kohdalla ei todellakaan puhuttu mistään arvoesineestä muutenkaan.
Korjasin autoa monta kertaa, mutta en tietenkään itse. Siihen en pystynyt. Markkoja auton korjaamiseen menikin ostohinnan päälle varmasti ainakin tuplat. Kun auton hinta vielä koko ajan tippui, niin siinä ei ollut kyllä järjen häivää.
Kuvittelin, että auto olisi aiheuttanut ihastuksesta huokailevia katseita, mutta todellisuutta en tiedä. Tunne ja mielikuva itsestä italialaisessa, punaisessa autossa oli ehkä voimakkaampi kuin todellisuus. Ehkä ne 90-luvun kulmikkaat muodot eivät olleet siinäkään vaiheessa niin kovassa huudossa. Takapenkille ei ollut ruuhkaa.
Myöhemmin sain vähän tasoitusta tilanteeseen, kun Kari Väänänen teki Klassikosta elokuvan ja näyttelin siinä pienen roolin. Sain siitä tietysti myös pienen palkkion, jonka pystyin käyttämään auton sähkövikojen korjaamiseen. Duuni kompensoi siinä kohtaa tunteella tehtyä huonoa ostosta.”
Alfa Romeo jatkoi matkaansa
”Ehdin taistella Alfa Romeon kanssa valitettavasti kaikki vuodenajat läpeensä, umpihankia myöten. Auto oli minulla kaksi, kolme vuotta. Luovuin autosta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapseni oli syntymässä ja tulin järkiini. Auto oli aivan liian vaarallinen, eikä se todellakaan olisi sopinut perheautoksi.
Hyvinkäällä eräässä autoliikkeessä vaihdoin Alfa Romeon Volkswageniin. Auto ei mennyt suinkaan suoraan romuttamolle. En tiedä varmaksi, mutta todennäköisesti se päätyi minua vähän nuoremmalle tyypille, jolla oli samanlaisia mielikuvia autosta kuin itselläni.
Nykyään en omista autoa enää ollenkaan, mutta omistan kyllä italialaisen polkupyörän. Senkin ostin 40 vuotta vanhana. Minulla taitaa olla taipumusta sentimentaalisiin hankintoihin.”