Käänteentekevä sapattivuosi – Kirsi Ylijoki irrottautui vanhasta ja löysi lauluäänensä: ”Ei tarvitse olla mestari, jotta on lupa tehdä mitä haluaa”

Jaa artikkeli
Kirsi Ylijoki
© Tommi Tuomi
Näyttelijä Kirsi Ylijoki piti sapattivuoden ja löysi sen aikana oman lauluäänensä. Se on vienyt tähteä keikoille Meksikon viidakoihin asti. Nyt hän nauttii uransa ensimmäisestä pääroolista musikaalissa.

”Päätin 40-vuotiaana pitää sapattivuoden näyttelijän työstä. Olin haaveillut siitä jo pitkään ja säästänyt rahaakin sitä varten. Minun ja silloisen mieheni Eicca Toppisen lapset olivat siihen aikaan 11- ja 8-vuotiaita.

Lieka alkoi olla vähän pidempi ja sain alkaa miettiä, millainen aikuinen itse olin ja keitä aikuisia halusin nähdä. Mihinkään ylimääräiseen minulla ei yksinkertaisesti ollut ollut aikaa vuosiin, joten aika pian sapattivuoden alussa minulle iski tarve vahvistaa ystävyyssuhteita.

Olin mennyt lapsesta lähtien yhden tunteen mukana eli sen, että minusta tulee näyttelijä. Alle nelikymppisenä tajusin, että olin saavuttanut sen. Ammatin mukana oli tullut myös perhe ja maalla asuminen, kaikki se, josta myös olin aina haaveillut.”

Irti vanhasta

”Halusin siinä kohtaa irrottautua vanhasta, putsata itseni näyttelijän identiteetistä. Minulla oli myös tarve rauhoittaa kahden taiteilijan perhe-elämää, joka oli aika hektistä.

Olin aina ollut se ei-laulava näyttelijä, mutta kun vapaa-aikaa tuli, aloimme soitella pienellä porukalla meillä kotona Sipoonkorven kellarissa. Pikkuhiljaa rokkibändimme Cherry & The Vipers -muodostui. Minä lauloin ja Eicca soitti rumpuja.

Heitimme pieniä keikkoja ympäri Suomea ja olin vähän ihmeissäni siitä, että minä todellakin olin se laulaja! Sapattivuoden sivutuotteena meillä oli yhtäkkiä bändi, jota emme yhtään olleet suunnitelleet.”

Musiikkia Meksikossa

”Olimme jo silloin rakastuneet Meksikoon ja etenkin hippipaikka Tulumiin, jossa olimme lomailleet perheen kesken monia kertoja. Jouluna 2015 lomailimme jälleen Tulumin viidakossa, kun kuulimme vastapäisestä baarista kunnon rokkia. Keikalla oli livebändi, jonka laulaja oli kova rokkimimmi.

Tulumissa oli muutenkin tosi kova livemusiikki-skene ja olimme Eican kanssa tutustuneet baarin pitäjiin ja paikallisiin bändeihin. Heitimme silloin läppänä, että voisimme joskus tulla oman bändin kanssa sinne keikalle.

Seuraavana keväänä olimme keikalla Sipoossa, jonne ilmestyi vanhempi hippisieluinen jenkkinainen, Melissa. Hän oli tutustunut kitaristiimme ja aloimme keikan jälkeen puhua haaveestamme Meksikossa soittamisesta. Hän kertoi asuvansa puolet vuodesta Isla Mujeresissa, kahden tunnin ajomatkan päästä Tulumista ja että hän voisi järjestää meille kaikki soittokamat paikan päälle.

Olin aina haaveillut isosti, mutta Meksikossa soittaminen oli jotain ihan utopistista. Mutta niin vain seuraavana talvena, kun lähdimme sinne taas lomamatkalle, soitimme ensimmäisen keikan Isla Mujeresissa ja seuraavat kuusi keikkaa Tulumin viidakossa. Sapattivuoden aikana oli helpottavaa huomata miten joustava oma taiteilija-identiteettini oli.

Bändille, joka syntyi meidän kellarissa, tuli ihan oma polkunsa, joka on vienyt meitä läpi Suomen ja viidakkojen tapaamaan erilaisia ihmisiä. Siitä on minusta kyse näyttelemisessäkin.

Jos en ehdi itse elää vaan suoritan vain rooleja niin oma mieleni ei ole enää vapaa. Ei tarvitse olla mestari, jotta on lupa tehdä sitä mitä haluaa.”

Ensimmäinen päärooli

”Sapattivuodesta tuli lopulta käänteentekevä. Aloitin matkan kohti sitä aikuista, joka itsenäistyy uudestaan lasten kasvettua. Seuraavan aikuisen identiteetin tonkiminen on tuntunut luonnolliselta. Yhtäkkiä kaivoin esiin ääneni, jonka kautta näen nyt maailmaa.

Nyt viisikymppisenä sain ensimmäisen pääroolini menestysmusikaalista Menopaussi ja ensi kesäksi minulle tarjottiin Imatralle musikaalin pääroolia. Yhtäkkiä laulaminen, jota pitkään luulin etten osaa ollenkaan, onkin vahva osa ammattiani.”

”Minulla on yhä meidän neljän perhe, vaikka erosimmekin Eican kanssa”

”Näen vahvan merkityksen sillä, miten asiat ovat menneet. Itse avioerolapsena halusin keskittyä perheeseen ja lapsiin silloin kun he olivat pieniä. Oma, yksinäinen lapsuuteni oli tavallaan myös taakka, jota en halunnut sälyttää omille pojilleni.

Sain sen oman perheen, jonka halusin. Ja minulla on yhä se meidän neljän perhe, vaikka erosimmekin Eican kanssa. Se on silti yhä meidän yksikkömme, vaikka elämmekin nyt tätä kohtaa eri suuntiin.”

X