Vaikka Kaisa Mäkäräinen kaipaa jo hiihtouran jälkeistäkin aikaa, lähenevä muutos myös pelottaa: ”Mitä minusta jää jäljelle, jos en ole ampumahiihtäjä?”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kaisa haluaisi kilpailu-uran jälkeen kokeilla erilaisia juttuja, tehdä pätkä- ja projektitöitä. Valmennustyöstä hän ei ainakaan vielä haaveile.
Kaisa Mäkäräinen päätti keväällä jatkaa urheilu-uraansa vielä ainakin vuodella. Ampumahiihdosta luopuminen on kuitenkin lähivuosina edessä, eikä Kaisalla ole tulevaisuudesta selvää suunnitelmaa.

Ohikulkijoiden päät kääntyvät joensuulaisen optikkoliikkeen edessä, kun ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen antaa haastattelua paikallisradiolle.

Mäkäräinen, 35, on hetkeä aiemmin luovuttanut 20 000 euron shekin Näkövammaisten liitolle osana Specsaversin kampanjaa. Ampumahiihtäjän syksyinen iltapäivä kuluu sponsorin tilaisuudessa ja nettivideon kuvauksissa.

Se on ihan mieluista työtä, mutta urheilijaa hermostuttaa hiukan, ehtiikö hän vielä valoisana aikana kolmen tunnin lenkille.

Aamulla Kaisa on käynyt kuntosalilla yksin. Oikeastaan harjoituksissa pitäisi aina olla jonkun mukana katsomassa, että liikkeet tulee tehtyä oikein ja puntit pysyvät hallinnassa. Usein treenikaverina on ollut avopuoliso Jarkko Siltakorpi, mutta tänä syksynä mies on aloittanut uudelleen työt varsinaisessa ammatissaan luokanopettajana.

Viime keväänä Kaisa olikin vaikean valinnan edessä: kannattaako uraa enää jatkaa?

Mitä jää jäljelle?

Keväällä lähes koko Ampumahiihtoliiton valmennusorganisaatio oli jälleen vaihtumassa. Kaisan piti arvioida, löytyisikö omaan tiimiin tarpeeksi motivoituneita ihmisiä, jotka olisivat valmiita uhraamaan aikaansa hänen hyväkseen.

Kysymys urheilu-uran jatkamisesta tai lopettamisesta oli myös taloudellinen. Kaisa tiesi, että sponsorit ja muut tukijat eivät olisi häntä heti hylkäämässä – mitali jäi olympialaisista saamatta, mutta maailmancupista tuli uran kolmas voitto.

”Toki en voi tietää, mitä muuta minulle olisi tarjottu, jos olisin lopettanut. Monessa muussa ammatissa tienaa aika paljon paremmin kuin ampumahiihtäjänä”, Kaisa naurahtaa.

Ensimmäistä kertaa ajatus lopettamisesta herätti muitakin tunteita kuin pelkoa.

”Tähän asti se on ollut ennen kaikkea pelottava juttu. Että mitä musta jää jäljelle, jos mä en enää olekaan ampumahiihtäjä? Mitä mä olen, olenko mä yhtään mitään? Kuinka monelle ihmiselle mä olen Kaisa, kuinka monelle ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen? Välillä jo kaipaan sitä, että saisin olla jotakin muutakin.”

Oli kuitenkin vielä yksi kysymys, joka vaikutti jatkamispäätökseen: voisiko ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisellä olla vielä edessään se Täydellinen Kilpailu?
Eikö niitä muka ole pitkällä uralla jo ollut?

”On varmaan joku, mutta ei monta. Totta kai se houkuttaa, olisi hauska nähdä, millainen tulos olisi. Kun tulisi nolla-ammunta, ja nopeat nollat. Mieluusti neljän ammunnan kisoissa, mielellään arvokisoissa. Ja olisi aivan sairaan hyvä suksi ja sikahyvä hiihto.”

Suosikkihiihtäjän suosion kääntöpuoli

Uran alussa kehitys oli nopeaa.

Kaisa Mäkäräinen vaihtoi maastohiihdon ampumahiihtoon parikymppisenä. Jo vuoden kuluttua hän oli A-maajoukkueessa ja pääsi kiertämään maailmancupin kisoja. Siitä huolimatta, etteivät esimerkiksi vanhemmat olleet lajinvaihdosta lainkaan innoissaan eikä Kaisalla ollut aluksi edes omaa asetta.

Toisaalta motivaatiota on riittänyt näinkin pitkään ehkä juuri siksi, että kaikki on alun perin lähtenyt niin vahvasti omasta tahdosta.

”Kaikki piti myös tehdä itse. Ei kukaan tuonut mulle valmiina jotain saksalaista valmennusjärjestelmää.”

Ampumahiihto ei ollut vielä Kaisan aloittaessa 2000-luvun alussa Suomessa järin suosittu laji. Kun maailmancupin kisoja alettiin näyttää Ylellä, lajin pariin löysi yhä useampi suomalainen.

”Sillä on ollut mieletön merkitys. Kun vielä maastohiihto jäi Yleltä pois, niin moni semmoinen mummo, joka ei halunnut ostaa maksukorttia, rupesi sitten katsomaan ampumahiihtoa.”

Kun menestystä alkoi tulla, Kaisasta tuli julkkis ja yksi suosituimmista suomalaisurheilijoista.

Suosion kääntöpuolena tekemisiä on seurattu tarkasti, eikä aina niin positiivisessa hengessä. Kaisa myöntää, että vuosien mittaan moni asia on satuttanut häntä.

”Välillä varsinkin talvella on tuntunut, että ihan kaikkeen kiinnitetään huomiota. Ja jos oon kymmenes ja seuraava suomalainen kolmaskymmenes, niin muista suomalaisista ei kirjoiteta mitään ja mä oon vaan se epäonnistunut. Kyllä mä aika henkilökohtaisesti oon monet, monet jutut ottanut.”

Urheilijan on vaikea välttää itsensä vertaamista muihin; harjoituskaudellakin tilaisuuksia oman kunnon vertailuun on tarjolla usein, kun treenataan yhdessä. Se on välillä horjuttanut itseluottamusta, joka ei ole Kaisan vahva puoli.

”Pääsisi varmaan paljon helpommalla, jos olisi sellainen jäätävä itseluottamus myös niissä tilanteissa, kun epäonnistuu. Ei ehkä tuntuisi niin rankalta eikä jäisi rypemään niihin epäonnistumisiin.

Nuorempana jäin tosi paljon. Ja kyllähän mä edelleen, olympialaistenkin jälkeen aika kauan siinä suossa kynnin.”

Epäonnistumisten hetkellä Kaisa ei ole aina yrittänyt peitellä tunteitaan. Hänellä ei ole mitään erillistä huippu-urheilijan rooliminää, jonka taakse piiloutua.

”Yleensä puhun ensiksi ja mietin vasta sitten. Välillä on ollut dramaattisia tilanteita, kun siinä on niin tunteella eikä ole semmoista mediasuodatinta. Monista asioista oon ehkä avautunut enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta ehkä ihmiset myös näkee, kuinka aito on. Toiset arvostaa sitä, että sanoo, mitä ajattelee.”

Kaisa Mäkäräinen

Kaisa on voittanut maailmancupin kolme kertaa ja saavuttanut kuusi MM-mitalia. Silti matkan varrella on tullut epäonnistumisiakin, joita on ollut joskus vaikea unohtaa. © JOONA KOTILAINEN

Mielensäpahoittajan sukua

Kaksi vuotta sitten Kaisa Mäkäräinen ja Jarkko Siltakorpi rakennuttivat talon muutaman kilometrin päähän Joensuun keskustasta. Tekemistä riittää edelleen; vuosi sitten tehtiin pihaa, tänä syksynä varastoa.

Kaisa viihtyy omassa rauhassa ja nauttii sitä, että ympärillä on tonttia kuin puskurina muulta maailmalta. Hiihtämäänkin pääsee vaikka suoraan omalta pihalta.

”Kaipaan tilaa ja tarvitsen luontoa. En voisi ikinä muuttaa edes Joensuun keskustaan.”

Helsingistä puhumattakaan. Jarkko työskenteli jossain vaiheessa opettajana pääkaupunkiseudulla, jolloin Kaisakin joutui välillä oleskelemaan ja harjoittelemaan siellä.

”Ne oli kauheita aikoja, ihan liikaa ihmisiä! Tykkään olla isossakin porukassa, jos tunnen ihmiset. Mutta mä teen kuitenkin omaa työtäni tuolla mettässä ja oon kasvanut pienellä kylällä.”

Toisin sanoen Kaisa on mitä suurimmassa määrin maalaisihminen. Kuvaan sopii, että hän mainitsee Mielensäpahoittaja-kirjat suosikkilukemisekseen. Kirjoista tehdyn uuden elokuvankin Kaisa ja Jarkko kävivät katsomassa loppukesällä. Talvisin ja keväisin elokuvateatteriin ei ole asiaa, koska silloin ihmiset sairastelevat enemmän eikä Kaisa halua ottaa tartunnan riskiä.

Mielensäpahoittajan huumori ja mielenmaisema uppoavat Kaisaan siksikin, että hän ei ole uuden teknologian ystävä.

”Jotkut asiat oli ennen paremmin. Ei kaikki. Mutta menetän hermoni kaikkien tablettien ja hipaisupuhelimien kanssa, jos ne ei toimi kerrasta. Mulle on hirveä stressi, kun vaihtuu puhelin tai tietokone ja pitäisi opetella kaikki uudestaan.”

Tietokoneella istuminen ei ylipäänsä ole Kaisalle mieluista puuhaa. Hän tunnustaa, että pakolliset paperihommat ovat usein pahasti rästissä.

”Voi vitsi mikä painajainen, kun kotona pitäisi tehdä niitä!”

Suunnitelmaa ei ole

Kaisa Mäkäräinen päätti keväällä urheilu-uran jatkamisesta vuodella. Tässä elämänvaiheessa uraa on luontevaa jatkaa vain vuosi kerrallaan – se on realismia eikä mitään temppuilua.

On joka tapauksessa selvää, että uran lopettaminen on lähivuosina edessä. Siksi on hiukan vaikea uskoa, ettei Kaisalla ole jo olemassa suunnitelmaa, joka vain odottaa oikeaa hetkeä toteutuakseen.

”Ei sitä vaan ole. En oikein tiedä mistään muusta. Totta kai on semmoisia haaveita, että rupean pyörittämään jotain kukkakauppa-kahvilaa. Mutta sekin on vaan heitto hiihtotyttöjen kesken.”

Kaisa toivoo, että voisi kilpailu-uran jälkeen kokeilla erilaisia juttuja, tehdä pätkä- ja projektitöitä. Koulun penkkiä hän tuskin tulee enää kuluttamaan.

Kaisan kokemukselle olisi varmasti käyttöä ampumahiihdon parissa, mutta hän arvelee lopettamisen jälkeen tarvitsevansa hetken etäisyyttä urheiluun. Esimerkiksi valmennustyöstä hän ei ainakaan toistaiseksi haaveile.

”Eihän mulla siihenkään ole mitään koulutusta. Enkä ihan heti lähtisi valmentamaan ketään, joka sanoo tavoitteekseen maailman huipun.”

Yhdestä asiasta Kaisa kuitenkin on varma.

”Mitään toimistopirua musta ei tule.”

X