Kaj Kunnas: ”Sain kaksi elämää ja kaksi syntymäpäivää”

Uskon,

että Suomella menee Peyonchangin talviolympialaisissa hyvin. Olen laskenut, että meillä on 16 mitalisaumaa. Jos puolet niistä natsaa, kahdeksan mitalia tulee.

Olen selostanut 13 olympiakisat. Etelä-Koreassa olen toisenlaisessa roolissa: nuuhkin Leijona-tunnelmia. Urheilutoimittajan työn paras ja palkitsevin puoli on se, mitä urheilijoiden ja ihmisten kanssa yhdessä koet. Yksi olympiahengen hienoimpia juttuja taas on se, että jonain päivänä istut kisabussissa afganistanilaisen urheilutoimittajan kanssa, ja seuraavana päivänä vieressä on vaikkapa pyöräilyasiantuntija Uruguaysta. Maailman laajuus iskee, eikä enää ihmettele sitä, ettei Suomi otakaan kaikkia mitaleja. Huomaa, että olemme pieni maa ja pieni kansa.

Haaveilin pikkupoikana siitä, että pääsisin olympiakisoihin. Nyt haaveilen siitä, että saisin olla terve ja että vaimon syöpä on talttunut eikä uusiudu.

Kolahti,

kun isäni kuoli 1989 aivosyöpään, ja kun tyttärellä todettiin 2005 diabetes. Ongelmien piti napsahtaa omalle kohdalle, jotta todelliset haaveeni selvisivät. Voin toki sanoa, että haaveilen lottovoitosta tai lapsenlapsista, mutta haaveiluni on vähentynyt ja muuttunut.

Olen kova poika puhumaan, mutta aivoinfarkti toukokuussa 2016 sai minut hetkeksi hiljaiseksi. Terveyden merkitys konkretisoitui, ja olen onnellinen siitä, että olen tässä. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Asiat olisivat voineet mennä ihan toisin.

Olen ollut perusluonteeltani aina positiivinen, mutta nyt se on vielä helpompaa, kun olen saanut kaksi elämää ja minulla on kaksi syntymäpäivää. Kiitollisuus on koko ajan läsnä. Löydän joka puolelta vain ja ainoastaan positiivisia asioita. Kyllä minullakin on aamuja, jolloin olen väsynyt, enkä jaksaisi lähteä mihinkään, mutta kuppi ei ole mennyt aivoinfarktin jälkeen kertaakaan nurin. Positiivisuus on tietyllä tavoin myös valinta. Jos olo on vähän ärtynyt, yritän muistuttaa itseäni, että nyt Kaitsu hei skarppaa!

Haaveenani

oli jo 10-vuotiaasta eteenpäin, että pääsisin urheilutoimittajaksi. On tavallaan itsestäänselvää, että olen urheilutoimittaja, mutta on se myös sattuman summaa. En muista sellaista hetkeä, ettei urheilu olisi kiinnostanut. Otin telkkarista äänet pois, ja Montréalin kesäolympialaiset 1976 minä jo selostin. Kisat olivat keskellä yötä, ja koirakin häiriintyi, kun yritti nukkua tv-huoneessa ja minä puhua paukuttelin. Isä ja äitikin varmaan ajattelivat, että nyt ei taida pojalla ihan kaikki olla kotona. Minulla oli jopa oma olympiatuli, jonka sytytin aina, kun lähetys alkoi.

Jätin homman hetkeksi, kun en tiennyt miten Anssi Kukkosesta tuli Anssi Kukkonen. Opiskelin Åbo Akademissa kielten opettajaksi, ja olen englannin kielen filosofian maisteri. Kun YLEn ruotsinkielinen toimitus haki freelance-toimittajaa, pääsin koeselostuksiin. Sehän oli helppoa, kun olin selostanut jo yhdet olympiakisat. Minut vakinaistettiin 1991.

Pienenä olin

ikiliikkuja ja parhaimmillaan pelasin kakkosdivisioonassa futista. Lätkää en ole koskaan pelannnut, mutta sitä on kiva selostaa: se on eläväistä ja monipuolista verrattuna moneen muuhun lajiin. Leijonat ovat suomalaista sydäntä lähellä.

En koe, että olisin koskaan ollut töissä; minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut työaikaa ja vapaa-aikaa. Muistan, kun nipistin itseäni vuonna 1992 menessäni ensimmäisiin olympialaisiini Albertvilleen ja kysyin, että onko tämä totta.

Tunnen

olevani jollain tapaa valmis: I’m done. Enhän minä kuolla halua – totta kai haluan elää terveenä pitkään, mutta elämä on antanut minulle jo niin paljon – ja antaa nyt vielä toisessakin elämässä. Ei ole enää kohtuullista vaatia enempää. Minulla on ollut todella antoisa elämä. Ehkä on vain opettavaista ja hyvä, että elämä välillä kolhaisee.

Haluan jakaa sitä, mikä elämässäni on ollut hyvää. 54 vuotta olen saanut elää yltäkylläisyydessä. Aina on ollut ruokaa, juomaa, karkkiakin. Jalat, kädet ja suu pelaavat, ja asun turvallisessa maassa, missä ei tarvitse pelätä, tuleeko pommi niskaan. Elämä hymyilee.

Mietin yhä,

miksi sain aivoinfarktin. Sen syytä ei pystytty millään lailla todentamaan. En tupakoi, en käytä alkoholia tai ole ylilihava. Minulla ei ole kolesterolia tai verenpainetta, eikä sydänvikoja ole löydetty. Papereissa lukee, että olen perusterve mies, jolla määrittämätön aivoinfarkti. Sana määrittämätön häiritsee minua. Mietin, voisinko tai pitäisikö minun tehdä jotain toisin. Tänä päivänä nautin päivittäin kalaöljyä ja syön salaatteja, keittoja ja hedelmiä vielä enemmän kuin ennen. Mitään suurta elämänmuutosta en tehnyt, mutta tietenkin funtsin, miksi infarkti minuun iski.

Tykkään

auringosta ja valosta. On kiva nousta toisessa kodissamme Espanjassa aamulla, kun aurinko paistaa kuusi päivää seitsemästä. Asumme talvet Espanjassa ja kesät Suomessa, mutta emme vielä tiedä, mihin elämä vie. Sehän riippuu paljon myös vaimoni terveydentilasta. Jos joku kysyy, missä kotini on, niin vastaan etten tiedä. Nyt se on tässä. Riittää, kun mukana on passi, kännykkä, avaimet ja rahat.

Wherever I lay my hat, that’s my home.

Juttu julkaistu ensi kerran Seurassa 7/2018 (ilm. 15.2.2018).