Kalle Holmberg: ”Elämä on kuin silta, jonka yli kuljetaan, mutta jolle ei pidä rakentaa taloa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Ritva ja Kalle Holmberg
Ritva ja Kalle Holmberg kuvassa vuodelta 1976. © Jukka Vatanen/Om-arkisto
Seuran arkistosta: Kalle ja Ritva Holmberg olivat olleet naimisissa 33 vuotta vuonna 1996. Seuran haastattelussa he kertoivat yhteisistä vuosistaan. Kalle Holmberg kuoli pitkäaikaiseen sairauteen 77-vuotiaana 12.9. 2016.

Kalle ja Ritva Holmberg ovat olleet 33 vuotta naimisissa. He ovat kohdanneet ja kohtaavat ongelmat yhdessä. Kummallakin on ollut tilaa omalle kasvuprosessilleen. Mitä elämällä olisi annettavaa, jos ei olisi empatiaa ja intohimoa yhteisiin asioihin.

Yksinkertaiset ja konkreettiset asiat ovat kauniita. Esimerkiksi musta väri. Mitä vanhemmaksi ohjaaja Kalle Holmberg tulee, sitä enemmän hän on ruvennut viihtymään mustassa. Välimeren maiden ihmiset pukeutuvat mustaan mennessään aurinkoon. Tummalla tervehditään valoa, joka tulee taivaasta ja sielusta.

Yksinkertaiset ja elämänläheiset asiat ovat kauniita. Ohjaaja Ritva Holmberg kiittää sota-ajan suomalaista naista, joka ei pelännyt mitään ja piti perheen kasassa kotirintamalla. Tämä nainen näytti meille tien.

Holmbergeista Ritva on tasapainoisempi, Kalle tuntee olevansa korskuva sirkushevonen ainakin silloin, kun huomaa puhuvansa puuta heinää. Hänen suustaan ei kuitenkaan pääse sellaista repliikkiä, jonka takana ei viisaus piile. Se pitää hakea dramatiikan heinäkasasta. Kuten, että on etuoikeus tehdä teatteria, josta ei jää jälkeä.

Sekä Ritva että Kalle Holmberg ovat tällä hetkellä freelancereita vapaasta tahdostaan. Työ ei saa olla heille velvollisuus vaan mahdollisuus. Jos tekee sitä, mitä odotetaan, työn merkitys muuttuu ja se turhauttaa. Se mikä on muodissa, ei ole välttämättä ajankohtaista eikä hyvää. Holmbergit tarttuvat sellaisiin aiheisiin, jotka koskettavat heitä.

He tekevät paljon työtä erikseen ja yhdessä. Työnjako on se, että Kalle ohjaa ja Ritva dramatisoi. Viimeisin yhteistyö on tämän syksyn teatterielämykseksi kohonnut näytelmä Tie Tampereelle, jota tullaan katsomaan kaikkialta Suomesta. Se avaa vaiettua ja kipeää lähihistoriaamme. Tärkeä teema on kohtaaminen.

”Kun katsoo asioita suoraan silmiin, voi selvitä hengissä niin teatterissa kuin elämässä”, Kalle Holmberg sanoi viime keväänä näytelmän työstämisvaiheessa Tampereella vuoden 1918 tapahtumien rikospaikalla.

Kun hän oli lukenut runsas kolme vuotta sitten ilmestyneen professori Heikki Ylikankaan kohua herättäneen tutkimuksen Tie Tampereelle, hän jutteli Ritvan kanssa, ja kumpikin tunsi, että yhteiskunnallisen teatterin aika on jälleen tullut. Ritva pyysi työkumppanikseen kirjailija Harri Virtasen.

Tie Tampereelle on pyydetty ensi syksynä Tukholmaan Euroopan Unionin järjestämille suurille festivaaleille.

Lapualaisooppera on jo myytti

Kalle Holmberg on tiivisti sitoutunut Tampereelle. Hän ohjaa Pyynikille ensi kesän suurteoksen Tuntematon sotilas.

Hän tarttui jo nuorena ohjaajana suuriin suomalaisiin kertomuksiin ja sanoo, ettei napanuoraansa pysty vanhempanakaan katkaisemaan. 60-luvulla hänellä oli ensimmäinen historiallinen kautensa. Legendaarisin esimerkki on Lapualaisooppera, joka on ihmisten muistin kautta siirtynyt myytiksi. Siinä räjähti nuori energia.

”Kun on energiaa, siitä syntyy jotain. Ihmisillä joko on sitä tai ei ole”, Kalle Holmberg sanoo.

Viime vuosina hän on palannut historiallisiin aiheisiin. Hän kysyy itseltään, miten ihmiset reagoivat muuttuvassa prosessissa mikä on voitto ja mikä on tappio. Jos ihmiset eivät muista talvisodan ja jatkosodan eroja eivätkä tiedä, mitä sotien välillä tapahtui, he välttävät ottamasta selvää näistä asioista. Hän on ottanut selvää ja välittänyt kertoa tapahtumista teatterin keinoin jo 35 vuoden ajan.

Holmerg tutkii ja lukee yhtä lailla Edvin Linkomiehen kuin Väinö Linnan tekstejä. Hän haluaa tutustua näkijöihin. Hänen mielestään oli suuri virhe liittoutua Saksan kanssa. Edelleen hän on yhtä kaukana kuin aikaisemminkin puoluepolitiikasta, mutta ei yhteiskunnallisista asioista. Hän ei nuku, vaan arvioi rajusti itseään ja muitakin.

”Epäluotettava paska jätkä”

Kalle Homlberg vetää kaaren historiasta tähän päivään. Hän kävi hampaat irvessä äänestämässä EU:n puolesta, koska ei nähnyt muuta keinoa, vaikka ei pitänytkään ratkaisustaan. Hän ei luottanut siihen, että suomalaiset selviytyisivät yksin, ja sen takia valitsi kahdesta pahasta.

”Ehkä olen niin epäluotettava, paska jätkä, etten luota edes omiin päätöksiini”, hän tokaisee.

Isänmaallisuus on aina hyvä asia. Suomen itsenäisyyden kuvaajana Holmberg pitää kahta ohjaustaan tärkeänä. Paavo Haavikon Agricola ja kettu sekä Juha Siltasen Foxtrot. Esitysten välillä oli 20 vuotta.

”Mytologia valehtelee niin paljon, että se on totta. Historia puhuu niin totta, että se valehtelee”, Kalle Holmberg sanoo.

Kahden historiallisen kauden välivaihettaan hän kutsuu myyttiseksi alueeksi. Esimerkkinä kaksi suurteosta Kullervo-ooppera ja televisionäytelmä Rauta-aika, joka otettiin Suomessa nurjasti vastaan. Yleinen mielipide muuttui heti, kun se sai arvostetun Grand Prix -palkinnon.

Tarustot avautuvat jälleen uudella tavalla, kun Kalle Holmberg alkaa ohjata Tukholman Kuninkaalliselle Oopperalle Richard Wagnerin musiikkidraamaan Niebelungin sormus, joka on neljän täysimittaisen oopperan kokonaisuus. Tässä runoteoksessa sulautuu yhteen germaanisen kansan muinainen suuruus, islantilaiset saagat sekä Wagnerin oma aatemaailma kullan kirouksesta ja rakkauden sovittavasta voimasta. Esinäytöksen Reininkullan ensi-ilta on jo ensi helmikuussa. Sitä seuraavat Valkyria ja Siegfried ja vuosituhannen vaihteessa Jumalten tuho.

Siitä tulee pohjoismainen Niebenlung.

Ritva teki uraa

Ritva ja Kalle Holmbergin nuoruus oli 50-luvulla. Ritvan Jyväskylässä ja Kallen Mikkelissä. Heidän juurensa kantavat 30-luvun kiilalaisiin ja kasvatusisiksi nousevat Arvo Turtiainen ja Jarmo Pennanen.

He tapasivat Jyväskylässä, menivät naimisiin vuonna 1963. Ritva oli 19-vuotias, kun Annina syntyi. Kun vuonna 1966 Lapualaisoopperaa tehtiin, Riva ja Kalle olivat jo vanha aviopari. Ritva lauloi punaisessa kuorossa.

Ritva pyrki teatterikorkeakouluun ja kertoi Kallelle vasta sitten, kun oli päässyt sinne. Hän valmistui dramaturgi-ohjaajaksi vuonna 1971.

Kalle Holmbergin kausi Turussa on kirjoitettu teatteritaiteen historiaan. Ritva ei katsellut toimettomana sivusta, vaikka hän ei heti Turussa löytänytkään omaa paikkaansa. Hän päätti opetella puhumaan ruotsia kunnolla ja hänet valittiin Åbo Svenska teaternin taiteelliseksi johtajaksi. Se avasi hänelle tien Ruotsiin, jossa oli paljon töitä 70- ja 80-luvuilla. Hän ohjasi Upsalassa, Göteborgissa ja Tukholmassa. Kontakti on edelleen säilynyt. Ritva Holmberg ohjasi Riksteaterniin kaksi kuukautta sitten ensi-iltansa saaneen kantaesityksen Taking Sides, joka kertoo saksalaisesta maailmankuulusta kapellimestarista Wilhelm Furtwängleristä.

Gloriaa Ruotsissa

Oli ilo olla muualla ja ilo palata takaisin. Ruotsissa sai asioihin laajemman perspektiivin. Keskustelu lehdistössä oli vapaamielisempää. Esimerkiksi Neuvostoliiton asioita käsiteltiin eri tavalla kuin Suomessa.

Varsinkin 70-luvulla oli suomalaisena helppo toimia Ruotsissa. Meidän taiteilijoidemme alkuvoimaisuutta ihailtiin ja heidän päälleen syntyi tietynlainen gloria. Nyt tämä myytti on kadonnut.

”Ruotsalaisilla oli huono omatunto jopa siitä, etteivät he olleet kokeneet sotaa. Heidän lähihistoriansa oli köyhää verrattuna meidän historiaamme”, Ritva Holmberg sanoo.

”Meidän kademielemme taas johtuu heikosta itsetunnosta”, Kalle Holmberg sanoo.

”Suomalaisilta puuttuu henkinen joustavuus”, Ritva lisää.

”Vahvat, kollektiiviset asiat saavat suomalaiset yhteen ja yhteinen energia syntyy poikkeavissa olosuhteissa”, Kalle Holmberg sanoo.

”Ero Ruotsin ja Suomen välillä on tällä hetkellä siinä, että Suomessa pelätään ottaa painavaa aihetta ohjelmistoon. Ruotsissa uskalletaan sohaista ja luottaa ihmisten älyyn. Ruotsalaiset ovat avoimempia ja vastaanottokykyisempiä eivätkä he ole niin itseensäkäpertyneitä kuin me”, Ritva sanoo.

Holmbergeilla on ollut pitkä yhteinen rupeama Helsingin Kaupunginteatterissa.

”Muistan vastustaneeni uutta taloa jo ennen kuin minut otettiin sinne ensi kerran 60-luvulla töihin. Suuret talot ovat budjettihirviöitä. Me emme ole niitä instituutioita luoneet”, Kalle Holmberg sanoo, ja jatkaa, ettei oikeastaan ole enää kauhean kiinnostunut teatterialasta, vaikka rakastaakin teatteria.

”Elämä on kuin silta, jonka yli kuljetaan, mutta jolle ei pidä rakentaa taloa”, Kalle Holmberg sanoo vanhan itämaisen viisauden ja ihmettelee, miksi sille meillä on rakennettu suojajärjestelmä, stabiliteetti. Vaikeuttaakseen sillan ylitystä ihminen voi luoda sille myös illuusion esteeksi.

Tilaa elää ja kasvaa

Ritva Holmberg sytyttää kynttilät yhtä lailla arkena kuin itsenäisyyspäivänä. Hän muistaa sotavuosien rohkeita ja työtäpelkäämättömiä naisia, jotka loivat pohjan nykyajan itsenäiselle ja tasa-arvoiselle naiselle.

”Äiti sanoi aina että oma ammatti pitää olla eikä miehen armoille saa jäädä. Ritvan äiti jäi ilman ammattia neljän lapsen kanssa leskeksi.”

”Ritva on itsenäinen henkilö, hän on ottanut oman tiensä, kulkenut sitä ja raivannut uransa”, Kalle Holmberg sanoo.

He ovat olleet naimisissa 33 vuotta ja kertovat, että ovat kohdanneet ja kohtaavat ongelmat yhdessä. Kummallakin on ollut tilaa omalle kasvuprosessilleen. He ovat tekijöinä kiinnostuksen kohteita.

”Mitä elämällä olisi annettavana, jos ei olisi empatiaa ja intohimoa yhteisiin asioihin. Ilman niitä yhteiselämä olisi mahdoton”, Kalle Holmberg sanoo.

”Kun on tarpeeksi paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, huomaa, että pystyy yhdessä kestämään myös suuret vaikeudet. Me muutumme ihmisinä koko ajan”, Ritva Holmberg sanoo.

”Neurootikko rakentaa pilvilinnan, psykopaatti asuu siinä ja psykiatri perii vuokran”, Kalle Holmberg heittää vanhan fraasin ja jatkaa, että niin ihminen petaa kuin makaa.

Hänelle syyllisyyden ja syyllistämisen taakka on ollut raskas.

”Se on turhaa. Nyt olen tullut jo niin vanhaksi, että olen pääsemässä siitä irti. Olen päässyt irti ainakin muiden syyllistämisestä”, hän sanoo.

Juttu on julkaistu alunperin Seurassa vuonna 1996.

X