Kansallispuistojen tuntija Jouni Laaksonen: ”Luonto tarjoaa mahtavia elämyksiä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Miska Puumala
Luontoretkeily on Jouni Laaksosen työ, harrastus ja elämäntehtävä. Hän on kiertänyt kaikki Suomen kansallispuistot ja tuntee hyvin myös Hossan, josta Suomen juhlavuoden kunniaksi tulee maan 40. kansallispuisto.

Maisema ei voi olla enää suomalaisempi. Kun nousee notkosta harjun laelle ja astelee neulasten peittämää polkua, kummallakin puolella välkehtii mäntyjen lomasta järven sinertävä selkä.

Järvien reunustamalle harjuille pääsee nousemaan Kainuun pohjoislaidalla, Suomussalmen, Taivalkosken ja Kuusamon alueilla sijaitsevalla Hossan retkeilyalueella.

Hossasta tulee Suomen 40. kansallispuisto 17. kesäkuuta.

Kuhmolaiselle, retkeilyyn erikoistuneelle toimittajalle ja tietokirjailijalle Jouni Laaksoselle, 47, Hossa tuli tutuksi jo 1990-luvun lopulla. Hän valmistui vuonna 1998 Eerikkälän Urheiluopiston eräopaskurssilta ja asui sen jälkeen vuoden päivät kahden kurssikaverinsa kanssa pohjoiskainuulaisessa Selkoskylässä.

”Se oli yksinkertaista elämää. Vesi haettiin lähteestä, ruokaa kasvimaalta ja polttopuut rankametsästä. Sen vuoden aikana kulutimme erittäin vähän luonnonvaroja”, Laaksonen kertoo.

Hossan alueella on käyty pitkään hakkuukiistoja. Laaksonen on tyytyväinen, että alue saa kansallispuisto-statuksen myötä nyt lopullisen suojan.

Teltassa -50 asteessa

Luonnolla tiedetään olevan myönteinen vaikutus ihmisen terveyteen. Tutkimusten mukaan jo viidentoista minuutin oleilu metsässä alentaa verenpainetta ja laskee stressihormonitasoa.

Jouni Laaksonen jos kuka tietää, että luonnossa on hyvä olla. Hän on tehnyt satakunta vaellusta ja lukemattoman määrän lyhyempiä luontoretkiä.

Hän huomasi jo yläkouluikäisenä poikana nykyisen Sipoonkorven alueella sienestäessään, että hän viihtyy luonnossa.

”Sienestämisessä oli löytämisen riemua. Patikoidessa alakuloinen mieli virkistyi.”

Pääkaupunkiseudun pojasta on kasvoi vannoutunut luonnossa kulkija.

Laaksonen ei kaipaa digimaailman hienouksia, vaan hän hakee retkillään yksinkertaisen elämän tuottamia elämyksiä. Hän ei janoa extreme-kokemuksia, vaikka on joskus olosuhteiden pakosta niitä saanut.

Tammikuussa 1999 Laaksonen oli ystävänsä kanssa hiihtovaelluksella Inarissa, jossa mitattiin viralliseksi lämpötilaksi -50 celsiusastetta. Inarinjärvellä teltassa vietetyn yön jälkeen kaverukset hiihtivät autiotuvan suojaan ja kuuntelivat radiosta, miten eri puolilta Lappia evakuoitiin sähkölämmitteisistä taloista ihmisiä sähkökatkojen takia.

”Viiden päivän jälkeen pakkanen hieman hellitti. 35 miinusastetta tuntui jo leudolta”, Laaksonen muistelee.

”Se oli yksi oppitunti siitä, että luonnon edessä on syytä olla nöyrä.”

Väkeviä kokemuksia

Ennen erä- ja luonto-oppaan tutkinnon suorittamista diplomi-insinööriksi opiskellut Jouni Laaksonen työskenteli pari vuotta VTT:ssä, joka nykyisin tunnetaan Teknologian tutkimuskeskuksena. Siellä hän suunnitteli maanteiden pohjarakenteita.

”Liikennettä pitäisi vähentää eikä tehdä lisää maanteitä”, hän sanoo nyt.

Muutto pääkaupunkiseudulta lähemmäs erämaita tuli ajankohtaiseksi, kun Laaksonen tutustui nykyisin Metsähallituksen luontopalveluissa työskentelevään biologiin Merviin ja meni hänen kanssaan naimisiin.

”Länteen emme halunneet, koska siellä on enemmän peltoja kuin metsiä. Muutimme ensin vuokralle vanhaan taloon Sotkamoon, josta oli 15 kilometriä lähimpään kansallispuistoon ja 35 kilometriä lähimpään kauppaan.”

Nykyään Laaksoset asuvat Kuhmon Lentuan kylässä, ja heillä on kaksi tytärtä: 10-vuotias Unna ja 3-vuotias Viena.

Vanhan rintamamiestalon pihalle eivät naapureiden äänet kuulu eivätkä valot kajasta.

”Minulla ei ole mitään ihmisiä vastaan, mutta luonteenlaadulleni sopii se, että saan olla omissa oloissani.”

Erämaan liepeillä asuva toimittaja-kirjailija hakeutuu yhä uudestaan tiettömien taipaleiden taakse.

”Mitä kauempana on, sitä väkevämmin luonnon pystyy kokemaan. Aito erämaan tunne syntyy siitä, että on etäällä maanteistä eikä muita ihmisiä ei ole lähistöllä.”

Jaettuja elämyksiä

Jouni Laaksosta viehättää retkeilyssä muun muassa se, että luonnossa liikkuessa eläminen on yksinkertaista.

Jouni Laaksosen seuraava retki on työmatka. Hän kiertää Etelä-Suomen autiotupia ja kerää materiaalia kirjaa varten. Vuonna 2012 hän julkaisi yhdessä Joel Aholan kanssa Retkeilijän autiotuvat -tietoteoksen, joka nyt laajenee Suomen autiotuvat -kirjaksi.

Erä- ja luonto-oppaan koulutuksesta huolimatta Laaksonen on toiminut varsin vähän oppaana. Sen sijaan hän jakaa luonto- ja retkitietouttaan sekä kokemuksiaan kirjoittamalla.

Lehtiartikkeleiden lisäksi Laaksonen on julkaissut kolmetoista retkeily- ja luontoaiheista kirjaa, muun muassa Retkeilijän kansallispuistot -teoksen, jossa esitellään kaikki Suomen kansallispuistot nähtävyyksineen ja retkeilyreitteineen.

”Jos elämästä kolmasosa on työtä, niin mielellään sitä tekee sellaista työtä, minkä tuntee omakseen.”

Laaksonen myöntää hetken epäilleensä, että hän kyllästyisi luonnossa kulkemiseen, koska siitä tuli ammatti.

Pelko oli kuitenkin turha.

”Suomi on hyvin monipuolinen maa. Kansallispuistoja on saaristosta tuntureille. Samasta paikasta löytyy aina erilaista nähtävää ja koettavaa. Siinä mielessä luontomme on ehtymätön.”

Laaksonen toivoo, että hänen kirjansa innostaisivat ihmisiä tutustumaan luontoon, retkeilemään, arvostamaan maisemaa ja luontoa myös arkitasolla. Ihmisten pitää oppia tekemään elämässään luonnon puolesta nykyistä kestävämpiä valintoja.

”Jos luonnolla menee huonosti, ennen pitkää se alkaa näkyä myös meissä ihmisissä.”

Revontulia ja aamu-usvaa

Jouni Laaksonen ei ole pyyntiverinen eränkävijä, vaan hän luonnehtii itseään tutkimusmatkailijaksi.

Hän on kiertänyt kaikki Suomen kansallispuistot, monet niistä moneen kertaan. Urho Kekkosen kansallispuistossa Laaksonen on retkeillyt kaksikymmentä kertaa.

”Kahta samanlaista retkeä ei ole. Arvostan sitä, että näen ja koen jotain sellaista, mistä voin kuvitella, että kovin moni ei ole sitä ennen minua nähnyt tai kokenut.”

Viikkokausien yhtäjaksoisia vaelluksia tehnyt Laaksonen haltioituu kokemuksistaan erityisesti silloin, kun hän yöpyy maastossa. Revontulet, tähtitaivas, laavukankaan alle kantautuva riekon nauru ja aamu-usvan takaa nouseva aurinko ovat hänelle aina yhtä voimakkaita elämyksiä.

”Luonnossa ei tarvitse kuin ravintoa ja suojan luonnonvoimia vastaan. Se on yksinkertaista, mutta voi olla etenkin talvisin myös haasteellista.”

Laaksosen palkinto pitkän patikoinnin, melonnan tai hiihtämisen jälkeen on nuotion äärellä saavutettava sisäinen rauha.

”Se on hetken aistimista ja kykyä elää hetkessä. Luonto on minulle myös luovuuden lähde.”

Itsensä varassa

Laaksosen kulkuriveri vetää Kuhmon Lentuan kylästä erämaihin. ”Mitä kauempana on maanteistä, sitä väkevämmin luonnon pystyy kokemaan.”

Yksin vaeltaminen on myös selviytymistä.

Luonnossa liikkuessaan retkeilijä on itsensä varassa. On toimittava järkevästi, luettava maisemaa ja varottava virheitä. Jalan katkeaminen vaelluksella voi pahimmillaan käydä kohtalokkaaksi.

Edes Suomen talven vaativat olosuhteet eivät ole estäneet Laaksosta suuntaamasta erämaahan. Hän ei halua pitää retkistään puolen vuoden taukoa.

”Talvikin on erilainen. Kaamoksessa on rauha, ja kevättalvella voi nähdä ja tuntea luonnon heräävän.”

Hän korostaa, että ihminen ei ole luonnosta erillään, vaan yksi laji muiden lajien joukossa. Luonnossa liikkuminen ja siihen tutustuminen muuttaa ihmisen ajatusmaailmaa.

”Kun arvostaa ja rakastaa luontoa, ehkä silloin myös elää siten, että tämä planeetta olisi kaikille lajeille hyvä paikka elää.”

Pitkä vaellus

Nykyään luonnon helmaan tehdään yhä enemmän päiväretkiä, jolloin määränpäänä on usein lähin luontokohde tai kansallispuisto.

”Matkan pituudella tai kohteella ei välttämättä ole merkitystä. Tärkeintä on se, että tuntee olonsa luonnossa mukavaksi. Myönteinen kokemus innostaa jatkamaan retkeilyä myös tulevaisuudessa ja mahdollisesti tekemään taitojen karttuessa pitempiäkin vaelluksia”, Laaksonen sanoo.

Itse hän teki merkittävimmän vaelluksensa vuosituhannen taitteessa ystävänsä Markus Raskin kanssa Norjan, Venäjän ja Suomen rajapyykiltä Nellimistä Kilpisjärvelle. Retki kesti 66 vuorokautta.

”Rinkka painoi raskaimmillaan 35 kiloa, ja kelirikon vuoksi metsäsuksiakin piti alkumatkasta kantaa olalla. Kulku oli raskasta, mutta intoa oli sitäkin enemmän. Vietimme vuosituhannen vaihteen Haltin huipulla.”

Pitkä vaellus vakuutti Laaksosen siitä, että luonto on hänen elämäntehtävänsä.

Seuraavana syksynä hän patikoi saman reitin vastakkaiseen suuntaan.

Vaikka Laaksonen ei juuri nyt ole suuntaamassa Nellimin ja Kilpisjärven välille, hän on tunnetasolla samalla reitillä edelleen.

Lue myös:

Suomen kansallispuistot – Retkeilijän suosikit: Lapin lumosta ja Saimaan maininkeihin

X