Yhä useampi hoitaa läheisiään – Merja Kyllönen toimii äitinsä ja enonsa omaishoitajana: ”Hoivasysteemiämme pitävät ihmiset yllä hyvyyttään”

Kansanedustaja Merja Kyllönen oppi huolehtimaan omistaan jo nuorena tyttönä. Silti elämä on välillä yhtä katastrofiharjoitusta,
kun hän omaishoitaa ikääntyviä sukulaisiaan. Vielä kun voi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Etätyöaikana Merja Kyllönen on tehnyt eduskuntatyötä usein yötä myöten, koska päivistä iso siivu menee äidin ja enon asioita hoitaessa.

Kansanedustaja Merja Kyllönen oppi huolehtimaan omistaan jo nuorena tyttönä. Silti elämä on välillä yhtä katastrofiharjoitusta,
kun hän omaishoitaa ikääntyviä sukulaisiaan. Vielä kun voi.
(Päivitetty: )
Teksti: Katriina Lundelin

Tiistaisin, kun kansanedustaja Merja Kyllönen, 44, lähtee kotoaan Suomussalmelta Helsinkiin eduskuntatyön perässä, hänestä tuntuu kuin olisi jättämässä itkevää lasta päiväkotiin. Hän tietää, että apu on lähellä, jos iäkkäälle äidille tai muistisairaalle enolle tulee hätä. Silti on hiukan huono omatunto.

”Kyyneleet silmissä varmistellaan, että soitanhan minä varmasti ja tulenhan minä pian, jos jotain tapahtuu”, Merja Kyllönen kertoo.

Hoivasuhteen kääntäminen päälaelleen, kun lapsi huolehtii vanhemmastaan, herättää välillä ristiriitaisiakin tunteita. Työssäkäyvänä, sopimuksettomana omaishoitajana Kyllönen on aina väärässä paikassa. Äidin luona hän on tiellä häsläämässä. Työmatkojen aikana läheiset taas murehtivat, etteivät he vain kuole pois, kun Merja on matkoilla.

”Vaikka kuinka varmistelisin, että lääkkeet on jaettu ja halkoja on tuvassa tarpeeksi, niin omaishoitajana ja omaisena joudun käsittelemään sitä, ettei kukaan ole täällä ikuisesti.”

Yhdessä vielä kun voidaan – ”Hautakivi on helvetin kylmä halattavaksi”

Merja Kyllönen on huomannut, että ikääntyessä voi olla vaikea myöntää, että ei enää pysty huolehtimaan kaikesta itse. Erityisen vaikeaa se on, kun se pitäisi myöntää täysin vieraalle ihmiselle.

”Sota-aikaan syntyneillä on sellainen mentaliteetti, että hoivaajan pitää olla tuttu. Keskustelu nettilääkäreistä tuntuu absurdilta, kun kahdeksankymppinen haluasi edes kerran nähdä omin silmin, kenen kanssa asioi.”

Sosiaalitoimi kävi selvittämässä Kyllösen äidin ja enon tilannetta, mutta oman elämän levittely vieraalle ihmiselle tuntui molemmista kiusalliselta. Eno ehti jo ääneen hämmästellä, että todellako tässä pitää kertoa, pystyykö sitä itse alapäänsä pesemään.

”Hoiva on ihmisille valtavan henkilökohtaista. Meissä on niin syvällä itsemääräämisoikeus: halu päättää, kuka minuun saa koskea. Toisaalta, kun olen vienyt omia läheisiäni päivystykseen siellä saattaa toinen vanhus kysellä, ettenkö ehtisi hänen kanssaan jutella, kun ei hänellä ole ketään.”

Siinä on juuri ikääntymisen ristiriita.

On myönnettävä, että tarvitsee apua ja toisten ihmisten läheisyyttä. Mutta kuinka säilyttää itsenäisyytensä, vaikka ei pysty kaikkeen enää itse? Saman ristiriidan kohtaa omaishoitajakin, vain eri puolelta.

Asioiden tekeminen ikääntyneen kanssa voi olla turhauttavaa ja hidasta, eikä ulkopuolinen apu kelpaa. On väsyttävää hoitaa kaikki itse halkojen hakkaamisesta piirakkatalkoisiin ja sairaalareissuihin.

Samalla tietää, että nyt on se hetki, kun aikaa voi vielä viettää yhdessä. Huomisesta ei kukaan voi luvata mitään, kuten Kyllönen vuonna 2005 oppi.

”Isäni kanssa kävimme läpi pitkän ja vaikean eläkeprosessin. Kun eläkepaperit lopulta saatiin, ei mennyt montaa kuukautta, kun isäni oli mullan alla.”

Yhdessä äidin kanssa Kyllönen suri sitä, kuinka herkästi huokailemme vanhojen ihmisten perään, kun heitä ei enää ole. Onneksi välit isään olivat lämpimät, eikä selvittämättömiä asioita tarvitse katua. Silti isän kuolema oli koko perheelle herätys siihen, että elämää kannattaa elää yhdessä niillä vajavaisilla eväillä, jotka kullakin on käytettävissä.

”Hautakivi on helvetin kylmä halattavaksi.”

”Odotan vaan sitä puhelinsoittoa”

Vielä vuoden 2014 tienoilla Merja Kyllönen ratkoi sukulaisten hätätilanteita Brysselistä. Silloin murhetta aiheutti appivanhempien terveys. Kyllönen työskenteli europarlamentaarikkona, kun hän tajusi läheisen kertomasta, ettei anopilla ole kaikki kunnossa. Tämä olisi halunnut odotella kotona, kunnes Kyllönen palaa Kainuuseen.

”Soitin kaverille, joka on terveydenhoitoalalla, että menisi mieheni kanssa ja houkuttelisi mummon sairaalaan. Terveysasemalla selvisi, että hemoglobiini oli todella matala. Jos hän olisi ollut kotona vielä yhdenkin vuorokauden, hän ei olisi varmaan enää hengissä.”

Nyt Kyllönen on lähempänä. Uudeltamaalta Kainuuseen on vain noin 560 kilometriä. Appivanhempien terveys on parantunut, omien sukulaisten huonontunut.

Kyllösen 76-vuotiaalla äidillä on vaivanaan valikoima suomalaisia kansansairauksia sydänongelmista diabetekseen. Näkökään ei ole enää terävimmillään.  82-vuotias eno taas sairastaa etenevää muistisairautta, Lewyn kappale -tautia, joka on Alzheimerin jälkeen toiseksi yleisin muistisairaus.

Enon hoitoa Merja Kyllönen kuvaa eräänlaiseksi muistipeliksi. Tämä ei enää aamulla muista, jos illalla on kerrottu, että pitäisi lähteä jonnekin. Sovitut asiat tulevat yllätyksenä – ja yllätyksiin eno suhtautuu kielteisesti kuin uhmaikäinen lapsi.

”Tieto pitäisi liimata post-it-lapulla enon käteen, jotta se pysyisi mielessä. Olen huomannut, että mitä enemmän asioita pystyyn järjestämään suoraan kotiin, sen helpompaa se läheisilleni on.”

Kyllönen joutuu myös varmistelemaan läheisten fyysistä turvallisuutta. Etenkin talvella. Postilaatikko on siirretty yhteisen rintamamiestalon pihassa lähemmäs ovea, jotta ikäihmiset pysyisivät yhtenä kappaleena mäkisellä tontilla. Silti onnettomuuden tai sairauskohtauksen mahdollisuus on läsnä alati.

”Elämä on välillä ollut katastrofiharjoituksesta toiseen siirtymistä. Odotan vaan sitä puhelinsoittoa, että milloin kotimaisemissa tapahtuu jotain.”

Eno on ollut luonteva osa elämää Kyllösen lapsuudesta saakka. Koko perhe muutti saman katon alle hoivaamaan mummoa Merjan nuoruudessa ja eno tuli siiinä kylkiäisenä. © Tommi Tuomi

Eno on ollut luonteva osa elämää Merja Kyllösen lapsuudesta saakka. Koko perhe muutti saman katon alle hoivaamaan mummoa Merjan nuoruudessa ja eno tuli siiinä kylkiäisenä. © Tommi Tuomi

Omaishoito tuli jo äidinmaidossa

Eräässä mielessä Merja Kyllönen on imenyt omaishoidon jo äidinmaidossa. Kun Kyllönen oli lapsi, hänen äitinsä hoiti omaa iäkästä äitiään. Jotta äiti pääsi asioilleen, piti lasten kaitsea mummoa.

”Lama-aikana edellytettiin, että lapset osallistuvat. Kaikki resurssit olivat vähissä.”

Lapsen neuvottelutaitoja koeteltiin, kun mummo yritti keittää perunoita muovivadissa. Mummon persoona oli vahva. Vatia riistävän lapsen auktoriteetti heiveröinen.

Kyllönen oli myös ainut, jonka kanssa mummo viimeisinä elinvuosinaan suostui saunomaan. Aivojen verenkiertohäiriö aiheutti tukehtumisentunteen, jos vesi valui kasvoille. Teini-ikäinen Kyllönen oppi käsittelemään kauhaa niin, ettei mummo tuntenut hukkuvansa.

”Minulle on nuoresta saakka jäänyt takaraivoon ajatus, että omista huolehditaan. Ovathan hekin huolehtineet meistä.”

Työ eduskunnassa pitää järjissään

Omaishoidon hankaluus ei synny ainoastaan siitä, että hoivattavan läheisen terveys on huono ja suunta on usein vain kohti vaikeampaa. Merja Kyllönen monen muun tapaan tekee yhtä aikaa täyspäiväistä työtä. Kuten moni muukin niistä 300 000 suomalaisesta, jotka hoitavat läheistään ilman omaishoidon sopimusta.

Joskus Kyllösestä tuntui vaikealta ottaa työlle aikaa, mutta siihenkin hän on oppinut.

”Työ on minulle henkireikä. Nauran kollegoille sitä, että eduskunnassa olen kuin omaishoidon vapaalla.”

Kaikki perheessä ymmärtävät, että Kyllösen pitää tehdä töitä. Äiti ja tytär ovat liian samanlaisia. Heidän synkkä vitsinsä on, että he kaivaisivat toisiltaan silmät päästä, jos Kyllönen olisi paikalla joka päivä.

”Kaltaiselleni suorittajalle on tehnyt hyvääkin, että tämä kokonaisuus on niin mahdoton. Olen joutunut opettelemaan pois täydellisyyden tavoittelusta. Olen oppinut sietämään epävarmuutta ja myöntämään, että esimerkiksi siivoamisessa riittää vähempikin.”

Omaishoitajien asialla

Kansanedustajalle, joka toimii omaishoitajana, työ ei ole vain pakopaikka. Omakohtainen kokemus velvoittaa pohtimaan yhteiskunnassa tarvittavaa muutosta.

”Päättäjänä on vaikea tunnustaa, että hoivasysteemiämme pitävät ihmiset yllä hyvää hyvyyttään. Jos 300 000 sopimuksettoman omaishoitajan työtä euroistaa, se on miljardiluokan kysymys. Työ on yhteiskunnalle niin arvokasta, ettei siinä saisi olla edes matalaa kynnystä.”

Omaishoitajien tarvitsema tuki liittyy suoraan juuri käytyihin aluevaaleihin. Kyllösen mielestä uusilla hyvinvointialueilla ei pitäisi odotella, että omaishoitajien tilanne on romahtamaisillaan. Kotiin pitäisi tarjota palveluita jo ennaltaehkäisevästi. Hoivaavan läheisen lomittamisen, siivousavun ja muiden tukimuotojen lisäksi pitäisi olla kunnollinen neuvontajärjestelmä.

”Moni omaishoitaja on tosi yksin esimerkiksi läheisen lääkehoidon kanssa. Minulla on onnea, koska olen työskennellyt bioanalyytikkona apteekissa ja sairaalamaailmassa. Lisäksi tunnen poliitikkona suomalaisen järjestelmän hyvin. Tiedän, miten asiat saa liikahtamaan eteenpäin. Ilman sitä tietoa olisi raskasta selviytyä kaikesta omaishoidon vaatimasta työstä.”

Monella Merja Kyllösen kohtaamalla omaishoitajalla on iäkkään vanhemman lisäksi hoivattavaan lapsia, joista osalla on lisäksi vaikea vamma. Puolisoitaan hoitavat iäkkäät ihmiset taas ovat itsekin jo terveydeltään hauraita.

”Mielestäni on hävettävä yhteiskunnallinen ongelma, ettemme saa järjestettyä näille ihmisille riittävästi apua.”

Lue myös: Omaishoidontuki on nyt leikkauksen kohteena useassa kunnassa – ”Tunnutaan ajateltavan, että hoitaahan ne omaishoitajat kuitenkin omaisensa”

X