Kirjailija Sirpa Kähkösen romaanit jalostuvat kävelylenkeillä Nelli-koiran kanssa: ”Koira on tavallaan osa työprosessiani”

Kun kirjailija Sirpa Kähkönen oli nuori, hän liikkui suorituskykynsä rajoilla. Nyt hän lenkkeilee koiransa kanssa ja joogaa. Kävely jalostaa ideoita ja jooga auttaa purkamaan jännityksiä, joita kehoon syntyy kirjoittaessa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Sirpa Kähkönen teki tärkeän oivalluksen nuorena opiskelijana. ”Ymmärsin, että vaikka olenkin lukutoukka, minun ei ole pakko luhistua romuna pöydän alle.”

Kun kirjailija Sirpa Kähkönen oli nuori, hän liikkui suorituskykynsä rajoilla. Nyt hän lenkkeilee koiransa kanssa ja joogaa. Kävely jalostaa ideoita ja jooga auttaa purkamaan jännityksiä, joita kehoon syntyy kirjoittaessa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Ulla Janhonen

Iltapäivällä kirjailija Sirpa Kähkösen, 53, kirjoitustyö siirtyy toiselle tasolle. Hän sulkee läppärin, ja lähtee koiran kanssa kävelylle.

Kirjoittaminen jatkuu Sirpa Kähkösen pään sisällä, kun hän kulkee Nelli-koiransa kanssa pitkin Viikin polkuja Helsingissä.

Raittiissa ilmassa, luonnossa ajatukset pulppuavat ja täydentävät aamupäivällä kirjoitettua tekstiä. Mieleen voi tulla myös aivan uusia ideoita. Sirpa lähettää usein kännykällään itselleen sähköpostia, ettei unohtaisi oivalluksiaan.

Sirpan romaanit, esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt Tankkien kesä, ovat jalostuneet juuri Viikin metsissä ja pelloilla.

”Kävely on meditatiivista, koska kehon liike on rauhallista ja se on toistuvaa”, Sirpa sanoo.

© TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Tästä toistuvuudesta Sirpa kiittää koiraansa, joka on pakottanut hänet aamuisin ja iltapäivisin ulos.

Koira tuli Kähkösille keväällä 2006, Aino-tyttären toivomuksesta.

”En varmasti ikinä olisi lähtenyt pyryyn, sateeseen ja pimeään ilman koiraa. Aluksi, varsinkin silloin kun koira oli pentu, lähteminen oli tosi rasittavaa, mutta nyt koira on tavallaan osa työprosessiani.”

Tänäkin aamuna Sirpa Kähkönen on noussut jo kuudelta ja kiertänyt aamulenkin Nellin kanssa.

”Aikainen aamukävely on tavattoman hyödyllistä. Silloin ei vielä ole työhön liittyviä ajatuksia ja keho saa happea. Näin se ikään kuin valmistautuu päivän töihin.”

Nyt kun koira on jo 12-vuotias, se ei enää jaksa liikkua niin paljon kuin nuorena. Puoli tuntia riittää, neljä varttia on maksimi.

Silloin kun kummatkin – koira ja Sirpa – olivat nuorempia, Viikin metsäpoluilla nähtiin usein juokseva nainen, jonka vierellä jolkotti koira.

Koululiikunta masensi – liekki lenkkeilyyn syttyi vasta lukiossa

Sirpa alkoi juosta 17-vuotiaana lukiolaisena.

”Olin lapsena hyvin liikkuvainen. Juoksin, hypin ja pelasin jalkapalloa serkkupoikieni kanssa, mutta koululiikunta jähmetti minut täysin. Koko kouluaikana minulla ei ollut ainuttakaan onnistumisen kokemusta liikunnasta. Se on traagista.”

Liikuntatunneilla arvostettiin vain niitä, jotka osasivat heittää palloa tai olivat todella nopeita. Sirpa ei ollut kumpaakaan, hän oli hieman hidas ja hieman kömpelö.

”Oli aivan hullua, että koulussa kannustettiin niitä, jotka olivat jo valmiiksi hyviä, vaikka asian olisi pitänyt olla päinvastoin. Jos oli jo valmiiksi taitava, sai tunneilla hyväksyntää.”

Liikuntatunneilla Sirpa tunsi olevansa todella huono.

”Se ei ollut mikään ihme, koska minut valittiin aina viimeisenä mihin tahansa joukkueeseen. Olin herkkä murrosikäinen ja jouduin silmätikuksi. Joukkuepeleissä olin kehno, koska pelkäsin tekeväni virheitä. Häpesin surkeuttani.”

Silti Sirpa ei halunnut luopua liikunnasta. Hän alkoi harrastaa juoksua, sehän onnistui myös yksin.

Suorituskyvyn rajoilla – ja jopa yli

Sirpa löysi silloisesta kotikaupungistaan Kuopiosta Puijon pururadan. Se oli vaativa rata. Juoksu alkoi silti sujua ja auttoi koulupaineissa.

”Juoksuun liittyi myös se seikka, että olin mielestäni pyöreä, mikä nyt tuntuu hassulta. Juoksu oli yksi keino tutkia omaa kehoa.”

Lukion jälkeen, 1980-luvun puolivälissä Sirpa muutti Helsinkiin opiskelemaan.

”Ymmärsin, että vaikka olenkin lukutoukka, minun ei ole pakko luhistua romuna pöydän alle.”

Sirpa alkoi käydä aerobic-tunneilla.

Juostessaan ja aerobicatessaan Sirpa kävi suoristuskykynsä rajoilla. Joskus hänestä tuntui, että hän meni jopa suorituskykynsä yli.

”Kova liikunta ja endorfiini-potku antoivat hyvän olon. Uupumuksen kautta tuli ihanan raukea tila.”

Sitä oloa Sirpa kaipaa vieläkin, vaikka raju ja repivä liikunta ovat enää muisto. Ne kuuluivat nuoruuteen.

”Keho oli silloin levottomampi. Raju liikunta ja kova repiminen liittyivät libidoon ja seksuaalienergiaan. Olin lisääntymiskykyinen ja hormonit jylläsivät. Enää en pystyisi edes motivoimaan itseäni tällaiseen suoritukseen, kun vaihdevuodetkin alkavat olla takanapäin.”

Tahti hiljenee – suosikkilajina  nyt jooga

Nyt juoksun on korvannut reipas kävely, ja aerobicin tilalle on tullut jooga.

”Juokseminen jäi noin kymmenen vuotta sitten, kun nivelet eivät enää kestäneet. Fysiikka tuli yksinkertaisesti vastaan.”

Joogaan Sirpa Kähkönen meni sattumalta.

Pari vuotta sitten, joulun välipäivinä, samassa talossa asuva joogaopettaja piti talon asukkaille joogatunnin.

”Kiinnostuin, koska muistin, miten nautinnollista oli nuorena aerobic-tunnin jälkeen mennä stretching-tunnille. Siellä tehtiin pitkiä venyttelyjä. Oli mielettömän ihanaa mennä lauantaisin aerobicin päätteeksi puolentoista tunnin venyttelyyn.”

Valkoinen kohina

Jooga on antanut Sirpalle aivan uudenlaista tietoa kehollisuudesta.

”Kirjoittaminen on erittäin fyysistä. Jo kirjoitusasento voi rasittaa kehoa, mutta myös kirjan sisältö nousee jollakin tavalla kehosta eli koko ruumis reagoi siihen, mitä kirjoittaa. Kirjailijan maailmat patoutuvat kehoon. Tätä ei monesti tule ajatelleeksi.”

Joogan avulla Sirpa yrittää päästä näistä jännityksistä eroon, sillä venyttely avaa pahojakin lukkiutumia.

”Aikaisemmin kokeilin mekaanisesti liikunnan rajoja: sitä, miten paljon keho kestää tai kuinka korkealle sietokyky nousee. Joogassa kokeilen enemmänkin sitä, missä asennoissa voin olla. Monissa kummallisissa asennoissa huomaan hengittäväni normaalia paremmin. Silloin jännitykset laukeavat.”

Kirjailija Sirpa Kähkönen harrastaa liikuntaa säännöllisesti.

”Koska Kirjailijan työ on yksinäistä, joogaryhmässä käyminen on minulle myös sosiaalinen tapahtuma”, Sirpa Kähkönen sanoo. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Joogassa oppii myös uutta, jos vain malttaa olla kärsivällinen.

”Tuottaa iloa, kun huomaa keski-ikäisenä oppineensa olemaan puolikuun asennossa. Sehän on vallankumouksellinen asento. Ei sellaisessa asennossa normaalisti olla koskaan.”

Sirpa on muutaman kerran päässyt joogassa tilaan, jolloin hänellä ei ole yhtään ajatusta.

”Silloin päässä on vain valkoista kohinaa. Se on tosin hirveän harvinaista.”

Joogatessakin työasiat voivat pyöriä päässä. Mitä kiireisempi viikko, sitä vaikeampi on joogassa rentoutua.

”En pidä sitä kuitenkaan epäonnistumisena. Mietin, että nyt elän tämmöistä vaihetta, ja asiat ovat nyt näin. Joogassa ajatukset kuitenkin menevät hitaammin eteenpäin kuin silloin, kun kulkee kiireessä ja unohtaa itsensä. Juuri tämän vuoksi joogaharjoituksista on hyötyä.”

Ei koskaan valmiiksi

Jooga sopii Sirpan mielestä erinomaisesti taiteilijoille, joiden työ ei koskaan tulee valmiiksi.

”Joogassa on paljon samaa. Sitä yrittää tehdä parhaansa mukaan omaa juttua ja joka kerta huomaa, kuinka paljon siinä on vielä tutkittavaa.”

Sirpa on myös innokas pyöräilijä, joten joogavenytykset rentouttavat pyöräilyn rasittamia lihaksia, lonkankoukistajia tai pakaralihaksia.

”Yritän aina rentouttaa näitä lihaksia, ettei jännitys nouse selkään.”

Sirpa pyöräilee aina kun voi, sillä hän ei pidä julkisissa liikennevälineissä istumisesta.

Pyöräily on myös liikuntamuoto, jossa hän voi vielä hengästyä. Sirpa pyöräilee usein Viikistä Helsingin keskustaan työhuoneelleen ja takaisin. Siitä kertyy 20 kilometriä.

”Nyt etsin vaatteita ja varusteita, joilla voisin jatkaa pyöräilyä mahdollisimman pitkään. Ainakin siihen saakka, kunnes tulee jäätä.”

Pyöräily on yksinäistä, samoin kirjailijan työ. Joogaryhmä on Sirpalle myös viikottainen sosiaalinen tapahtuma. Tosin viime viikot ovat olleet niin kiireisiä, ettei hän ole ehtinyt käydä jokaviikkoisessa joogassaan.

Haaveena nummet

Onneksi on koira, joka ei tingi säännöllisistä kävelyretkistä. Sekarotuinen Nelli on ollut vuosikaudet Sirpan uskollinen lenkkitoveri, mutta iäkkäänä se ei enää kovin monta vuotta köpöttele emäntänsä kanssa.

Toista koiraa Sirpa ei kuitenkaan aio ottaa, sillä hänellä on toisenlaiset suunnitelmat.

Ensimmäinen vaihe tästä suunnitelmasta on jo toteutunut, kun tytär on muuttanut kotoa ja aloittanut opiskelut Helsingin yliopistossa valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Toinen vaihe toteutuu sitten, kun koirakaan ei enää tarvitse huolenpitoa.

”Sitten kun tuo meidän vanha haukku haukkuu paremmilla metsästysmailla, haluan lähteä pitemmäksi aikaa ulkomaille kirjoittamaan.”

Sirpaa kiehtoo Iso-Britannia, Skotlannin ja Cornwallin nummet.

”Siellä voisi tehdä myös pitkiä patikkaretkiä reppu selässä. Kirjoittaminen ja käveleminen kuuluvat niin luontevasti yhteen.”

Juttu on julkaistu ensikerran Kotilääkärissä 11/2017.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X