Ihmiset ensin, talous sitten – Kari Väänänen, 66, jyrähtää koronasta: ”Tämä on huijareiden kulta-aikaa”
Näyttelijä Kari Väänänen, 66, sanoo, että korona herätti huijareiden kulta-ajan: ”Ahneita riittää joka kulmalla. Mutta kyllä me pärjätään.”
”Uskon, että tästä epidemiasta selvitään, seuraava voi olla meikäläisen kohdalla sitten jo vähän vaikeampi.” Kuva: Roni Rekomaa/LK
Näyttelijä Kari Väänänen, 66, koki keikkakalenterin päivittymisen koronan myötä, kuten moni muukin. Samppalinnan Kesäteatterin Mielensäpahoittaja-näytelmä siirtyy ensi vuoden kesään.
Nähdäänkö sinut yhä silloin pääosassa Samppalinnassa Kesäteatterissa?
Kyllä, näillä näkymin samalla porukalla jatketaan.
Ehdit jo aiemmin kertoa, että teatterityöt saavat jäädä kokonaan, mutta mikä muutti mielen?
Toiminnanjohtaja Heikki Sankari osasi puhua niin houkuttelevasti. Sanoin ensin, että en tule, koska minulla on niin heikot jalat ja selkä. Heikki lupasi kaikkea, vaikka että näyttelisin ilmatyynyaluksella. Hän puhui minut yksinkertaisesti ympäri.
Ajattelin sitten, että voisihan sitä viettää yhden kesän Turussakin.
Miten korona on vaikuttanut omaan arkeesi?
Ei tässä mitään, rannassa lojutaan auringossa, jos aurinkoa on. Ei tämä karanteeni minua ole erityisesti järkyttänyt. Kylällä eikä pubivisassa ole tullut käytyä, kun sitä ei nyt ole. Kaupassa tulee käytyä harvakseltaan.
Pelkäätkö sairastumista tai tilannetta muuten?
Tällä iällä yritän olla tarkkana, ettei se tartu, koska se voisi äityä pahaksi. En ole vielä kuitenkaan riskiryhmässä. Uskon, että tästä epidemiasta selvitään, seuraava voi olla meikäläisen kohdalla sitten jo vähän vaikeampi.
Minun mielestäni pitäisi mennä niin, että ihmiset ensin ja talous sitten, vaikka ne liittyvätkin yhteen. Törkeää touhua on, kun isot firmat Jenkeissäkin vetävät hirveitä tukia. Huijarit hyppäävät heti langalle, kun jotain tällaista tulee. Tämä on huijareiden kulta-aikaa ja näitä ahneita riittää joka kulmalla. Mutta kyllä me pärjätään.
Pelkäätkö mitään?
En varsinaisesti. Pelko lähtee poistumaan, kun hyväksyy itsensä. Siksi nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina järjettömältä ja viiltävältä, kun ihmisen kehitys jää kesken.
Kokemuksen ja oppimisen ketju on ihmisillä harvinaisen pitkä. Siinä on eräänlainen ihmiskunnan voimavara. Oma mummini kuoli 95-vuotiaana. Hän sanoi kerran minulle, miten tähän elämään pitää suhtautua: elämää ei pidä pyrkiä hallitsemaan, vaan elämään pitää suostua. Se jäi minulle syvästi mieleen.
Mistä unelmoit tällä hetkellä?
Kyllähän sitä 66-vuotiaskin unelmoi vielä kaikenlaisesta. Niin kauan kun ihmisellä on unelmia, hän on hengissä.
Kari Väänänen näyttelee Fingerpori-elokuvassa kaupunginjohtaja Homeliusta.