Katri Helena: ”Sydämen asioissa olen aina kuunnellut sisintäni”

Katri Helena, 71, hymyilee ja vaikenee. Yli viisikymmentä vuotta jatkunut tähteys antaa varmuuden vaieta asioista, joita hän ei halua jakaa vieraiden kanssa.

”Minulla on oikeus elää ihan omaa elämää esiintymislavojen ulkopuolella”, Katri sanoo.

Sen sijaan hän kertoo mielellään, mitä tähänastinen elämä on hänelle opettanut. Yksi oppi liittyy ikään.

”Iästä voi tulla kahle.”

Niin uhkasi käydä Katrillekin. Miten hän selvisi siitä?

Opetus

Rakennamme rajat ympärillemme usein itse. Artistina aistin, minkälaisena yleisö haluaa minut nähdä.

Saatoin huomaamattani toteuttaa yleisön toivetta. Jossain vaiheessa yritin jopa saada läheiseni olemaan sellainen, kuin kuvittelin imagoni vaativan. Kun elämänkumppani ei muottiin mukautunut vaan repi rajoja auki, se tuntui epämiellyttävältä.

Loppujen lopuksi se kuitenkin auttoi suurentamaan omia raamejani. Huomasin, että voin muuttua itse sen sijaan, että yritän muuttaa toista.

Joskus oman muutoksen estää moraali tai ylipäänsä tietoisuus siitä, miten haluan elää. Omatuntoni on aika ärhäkkä. Silloin on etsittävä uusi tie.

Kauan sitten olin närkästynyt siitä, kuinka Irwin Goodman näytti pilaavan elämänsä. Mielestäni oli tyhmää riehua, että verottaja on väärässä. Olisi pitänyt sopeutua sääntöihin.

Irwinin kuoltua kuulin hänen arvostaneen minua artistina ja tapaani elää. Se sai aikaan kamalan moraalisen krapulan. Asiaa pohdittuani ymmärsin, että jokainen toimii kykyjensä mukaan. Kukaan ei toimi hölmösti tahallaan.

Minulle on ollut hyväksi nähdä erilaisia tapoja elää. En enää arvostele tai moralisoi muiden tapoja elää, yritä saada heitä elämään näkemykseni mukaan tai ylipäänsä puutu asioihin, jotka eivät minulle kuulu.

Oivallus

Lähestyessäni kuuttakymmentä ajattelin, että minun pitäisi olla tietynlainen ikäni vuoksi. Mietin, voinko enää pukeutua farkkuihin. Suunnittelin uran lopettamista.

Sitten vastaan käveli manageri Tommi Liimatainen. ”Ethän sinä vielä voi lopettaa. Olet täysissä voimissa ja teet hyvää työtä”, hän sanoi. Oli vapauttavaa oivaltaa, ettei minun tarvitse iän vuoksi ahtautua muottiin, joka ei tunnu luontevalta.

Ikä ei siis välttämättä suo vapautta, vaan se voi kahlita. Mutta elämänkokemus antaa vapauden ja rohkeuden elää kuten haluaa, jos itse sitä haluaa.

Ilman elämänkokemusta en olisi uskaltanut heittäytyä suhteeseen 32 vuotta nuoremman miehen kanssa. Tai ehkä olisinkin. Sydämen asioissa olen aina kuunnellut sisintäni.

Suhteemme pysyi salassa jonkin aikaa. Oli ihanaa, kun oli aivan yksityinen alue elämässä. Jännittävääkin. Salailuun liittyi myös pelko siitä, että suhde riepotellaan kuoliaaksi.

Parasta, mitä voi tapahtua, on rakastumisen kasvaminen kaveruudeksi. Tommi on hyvä kaverini.

Tommin kanssa musiikkimakuni on laajentunut, joudun kuuntelemaan rokkiakin. Löydän siitä melodian ja tunteen. Kuuntelen mielenkiinnosta, mutta en viihdytä rokilla itseäni.

Koskaan ei tiedä, mikä odottaa kulman takana, varsinkaan yksityiselämässä. Sen vuoksi en halua naulata siitä kertovia tauluja seinään. On mukavampaa elää ilman paineita.

Voitetut pelot

Opin olemaan varovainen varttuessani pikkukylässä, jossa kaikki tiesivät kaikkien asiat. Kasvoin sosiaalisen yhteisön vahtivan silmän alla. Pian 99 vuotta täyttävä äitini muistuttaa edelleen: ”Ajattele, mitä ihmiset sanoo.”

Äiti on sukupolvensa kasvattina huolissaan koko ajan. Omasta elämästäni olen pyrkinyt karsimaan turhat huolet.

Aikanaan pelkäsin verottajan kirjeitä ja murehdin mahdollisia lisäveroja.Se oli hukkaan heitettyä energiaa. Sitten liimasin keittiön kaappeihin lappuja, joissa luki ”älä hermostu”, ”älä huolehdi” ja ”selvitä, miten asia voidaan hoitaa”. Niiden avulla opin tarttumaan asioihin sen sijaan, että olisin käyttänyt aikaa huolessa elämiseen.

Myös pelko on turha tunne. Se ei auta tai estä mitään. Jos on pelokas, jää ehkä elämättä tärkeitä elämänvaiheita, jotka voisivat poistaa pelkoja.

Puolisoni Timo Kalaojan kuolema vuonna 1988 käynnisti henkisen koulutukseni. Aloin kirjoittaa muistiin saamiani viestejä läheisiltä, jotka olivat henkimaailmassa. Kaksi vuotta sitten niitä julkaistiin Taivaan tie -kirjana.

Kirjan julkaiseminen vaati pelon voittamista. Pannaanko minut hourulaan? Mutta palaute on ollut pääosin myönteistä.

Olen joutunut voittamaan moniakin pelkoja. Toisaalta olin jo lapsena peloton. Ensimmäisellä luokalla koulussa poika haukkui minua rusakoksi kesakkojeni vuoksi. Vedin häntä turpiin. Myöhemmin minut laitettiin asialle, jos rehtorilta piti pyytää lupaa johonkin.

Pohdittavaa

Laulajan ura oli jo lapsena unelmani. Se toteutui. En silti olisi ikinä uskonut, että voin tehdä työtä näin kauan.

Minäkin mietin, kuinka kauan voin jatkaa. Olen saanut laulaa yli 50 vuotta. Meitä, jotka aloitimme 60-luvulla, on tässä työssä enää vähän. Nykyään pintaviihde tehdään nuorisolle. Toisaalta lohdutan itseäni sillä, että ikäluokkani edustajia on runsaasti ja koko ajan tulee lisää. Hekin tarvitsevat viihdettä.

Ajatus työn teon päättymisestä ei aiheuta paniikkia. Jos pelko hiipii mieleeni, hommaan sen pois ajattelemalla, etten voi estää tapahtumia pelkäämällä. Voin vain tehdä työt hyvin ja toivoa, että niiden ansiosta saan uusia töitä.

Haluan jatkaa niin kauan kuin kalustoni toimii. Nautin työstäni. Ainoa, joka valittaa, on äitini. Hän toivoo, että lopettaisin riekkumisen ja eläisin hänen kanssaan.

Tiedostan, että tulee aika, jolloin työnteko loppuu. Jo nyt teen töitä jaksoittain. Jonain päivänä en enää jaksa reissata. Olen varma, että silloin elämä järjestää tilalle muita asioita.

Nyt odotan marraskuussa alkavaa konserttikiertuettani. Kirkot ovat ihania esiintymispaikkoja. 16 konserttia kuukaudessa vaatii silti aikamoisen pohjakunnon.

Työni vaatii pysymään ryhdissä muutenkin. En aio repsahdella sen vuoksi, että olen jonkun ikäinen. Käyn kuntosalilla ja venyttelen. Olen koukussa avantouintiin. Ponnistan laiturin päästä pitkän liu’un ja uin takaisin. Ehkä tänä talvena en enää nouse laiturin päästä ylös vaan uin sen vierustaa rantaan asti.

Yksityiselämänikään ei ole löhöilyä. Olen omakotitalossani talonmies, puutarhuri, siivoaja ja ikkunan pesijä.

Eteenpäin

Ikäluokkani haasteena on pysyä mukana teknisessä kehityksessä. Olen opetellut hoitamaan tietokoneella pakolliset asiat, mutta en halua olla mukana kaikissa sosiaalisen median sovelluksissa.

Mieluummin puhun ihmisten kanssa tai käännän lapiolla maata kuin vietän vapaa-aikaani internetissä.

En kaipaa nuoruutta. Olen tarvinnut kaikki elämäni vaiheet, jotta olen voinut oppia niistä ymmärtämään itseäni ja kanssani kulkevia. Toivon oppivani vielä paljon lisää.

En oleta, että elämäni on yksinkertaista ja helppoa tästä eteenpäinkään. Nyt minulla on aiempaa suuremmat valmiudet selvitä kaikesta. 

Viva 11/2016