Kirjailija Antti Halme kirjoittaa kuolemasta: ”Kun me kuolemme, jäljelle jääviin siirtyy jotain, mitä olemme kantaneet mukanamme”

Antti Halmeen romaanissa on kolme päähenkilöä: mainostoimittaja Mika kipuilee keski-ikää, veturimies Tomi sairastuu vakavasti ja Minna ei osaa päästää irti kuolleesta pojastaan. Kukin heistä vie tarinaa eteenpäin.

Kuinka päädyit tähän?

Halusin kertoa heistä kaikista ja heidän kauttaan pohtia tiettyjä asioita. Esimerkiksi Tomissa minua kiinnosti se, miten veturimiehet selviävät siitä, että joku hyppää junan eteen. Millaiset jäljet semmoinen kokemus jättää?

Halusin myös tutkia saattohoitajan ja hoidettavan suhdetta. Voiko se olla toverillinen?
Mikalla ja minulla on sama ammatti, olemme mainosmiehiä. Se, että hänen työnsä ja ympäristönsä ovat tuttua, helpotti kirjoittamista. Yhteistä meissä on herkkyys, mutta olen ratkaisukeskeisempi kuin Mika.

Minnan kohdalla taas mietin pitkään, onko hän tarinassa ylimääräinen henkilö. Vielä romaanin viimeistelyvaiheessa tarinaa viilattiin niin, että henkilöitten tarinat saatiin sovitettua yhteen.

Olet lainannut romaanisi nimen Saattaen vaihdettava junavaunun kyljestä. Kuinka idea syntyi?

Se on minusta hauska ilmaisu. Olen yrittänyt kuvata otsikolla sitä, että me aina jätämme jälkeemme jotain itsestämme. Kun me kuolemme, jäljelle jääviin siirtyy jotain, mitä olemme kantaneet mukanamme.

Tarinassa on paljon kuolemaa, ja usein lähtijöitä ovat nuoret ihmiset. Miksi kuolema on niin keskeinen teema?

Se, että ylipäätään aloin kirjoittaa kuolemasta, johtuu varmaan siitä, kun tajusin, että peräseinä häämöttää jo minullakin. Kun tähän asti on aina ajatellut, että edessä on vaikka kuinka paljon aikaa, nyt 47-vuotiaana alkaa tajuta, että todennäköisesti elämää on enemmän takana kuin edessä.

Muistan myös edelleen selvästi mummoni hautajaiset, jotka pidettiin krematoriossa. Olin silloin 15–16-vuotias, ja kaikki tuntui joltain näytelmältä, kuin esitykseltä. Arkku vain katoaa jonnekin, ja se siitä sitten.

En ajattele, että me kuoltuamme siirrymme paratiisiin, mutta uskon mielelläni johonkin toiseen ulottuvuuteen. Että elämä jatkuu jossain muodossa jonkinlaisena energiana.

Romaanisi ajatus siitä, että elämä lähellä kuolemaa muistuttaa kovasti elämää, on minusta pysähdyttävä. Että edam maistuu aivan samalta, eikä telkkarista tule yhtään parempaa ohjelmaa.

Meillä on tarve korottaa kuolema jalustalle. Ajatellaan, että kuoleman lähestyessä ihmisistä tulee jotenkin pyhempiä. Mutta eihän se niin ole. Saattokodissa elämä on arkea, ja arkista on myös se, että joku kuolee.

Antti Halmeen romaanissa käsitellään kuolemaa, mutta siinä soi myös rock. ”Soitin 10 vuotta kitaraa bändissä. Se oli semmoinen aikuisten poikien terapiabändi.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Romaanihenkilöistäsi kukaan ei ole onnellisessa parisuhteessa. Eikö sellainen ole mielestäsi mahdollinen?

On toki onnellisia parisuhteita, vaikka nykypäivänä vissiin puolet pariskunnista päätyy eroon. Mutta vaikka eroon päädyttäisiinkin, se ei tarkoita, että suhde olisi ollut huono.

Minun näkemykseni mukaan ihminen tarvitsee aika paljon omaa tilaa, ja se pitää hyväksyä, jos haluaa toimivan parisuhteen. Ehkä on vähän kliseistä sanoa, mutta omaa onneaan tai onnellisuuttaan ei voi laskea jonkun toisen varaan. Täytyy olla ensin onnellinen ja vasta sitten muodostaa onnellinen liitto.

Olet ammatiltasi mainoskirjoittaja. Mitä se on opettanut kielestä ja kirjoittamisesta?

Mainostoimittajan homma on hirveän hyvä kirjoittajakoulu. Ensinnäkin siinä oppii tiivistämään sanottavansa ja toisekseen asiakkaalla on usein niin kiire, ettei voi jäädä odottelemaan inspiraatiota, täytyy vain tehdä.

Olen oppinut myös paljon kirjoittaessani aiemmin nuortenkirjoja. Lapset ovat sellaisia, etteivät ne jää kuuntelemaan mitään kovin monipolvista juttua, vaan tarinassa pitää koko ajan tapahtua. Muuten ne jättävät sen kesken.

Olet julkaissut seitsemän nuortenkirjaa. Miksi päätit vaihtaa lukijakuntaa?

En hylkää nuoria, aion kirjoittaa jatkossakin myös heille. Nuorille ja aikuisille kirjoittaminen eroaa esimerkiksi siten, että aikuisten romaanissa voi olla seksiä ja voi kiroilla. Nuorille kirjoittaessani mietin tarkemmin, mitä heille voi kertoa. Mutta kaikille lukijoille haluan kirjoittaa tarinoita, joissa on toivoa.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 6/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti