Kirjailija Elina Rouhiainen eli köyhän lapsuuden: ”Kavereilla oli astiastot, meillä vain epämääräisiä kuppeja ja kippoja”

Kirjailija Elina Rouhiainen muistaa omasta lapsuudestaan millaista on, kun rahaa on vähän. Hänen uusin fantasiaromaaninsa kertoo paperittomien elämästä Itä-Helsingissä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Elina Rouhiainen on YA-kirjallisuuden nouseva tähti – niin uskoo Rovion tytäryhtiö Kaiken Publishing, joka on ostanut Rouhiaisen kirjojen käännös- ja jatkojalostusoikeudet. YA tulee termistä young adult. Nuorille aikuisille suunnattu kirjallisuus on kansainvälisesti kasvava laji.

Kirjailija Elina Rouhiainen muistaa omasta lapsuudestaan millaista on, kun rahaa on vähän. Hänen uusin fantasiaromaaninsa kertoo paperittomien elämästä Itä-Helsingissä.
(Päivitetty: )
Teksti: Milla Ollikainen

Eteisessä on kaksi isoa laatikollista makuloinnilta pelastettuja kirjoja. Pienen asunnon parveke antaa hiljaiselle kadulle. Meri on ihan lähellä; sitä ei näe mutta sen voi aistia.

Tässä vuosaarelaisyksiössä Itä-Helsingissä asuu kirjailija Elina Rouhiainen, 29. Hänen viides romaaninsa Muistojenlukija ilmestyi elokuun alussa Hel YA! -festivaalilla, joka on uusi nuorille aikuisille suunnatun kirjallisuuden tapahtuma.

Muistojenlukija aloittaa Väki-nimisen trilogian, joka sijoittuu Itä-Helsinkiin. Sarja kertoo muun muassa paperittomista siirtolaisista fantasian keinoin. Sosiologiaa pääaineenaan opiskellut Rouhiainen haluaa kirjoittaa etuoikeuksien ja vähäosaisuuden erilaisista muodoista.

Kiinnostus alimpiin yhteiskuntaluokkiin ei ole vain akateemista. Rouhiainen kasvoi lähiössä Vantaalla ja kokee edelleen seisovansa työväenluokassa ainakin toisella jalalla.

Siivoojan palkalla

Kirjailija Elina Rouhiainen asui jonkin aikaa Helsingin Töölössä, vauraana pidetyssä kaupunginosassa. Hänestä tuntui, ettei kuulunut joukkoon. © SAMPO KORHONEN/OTAVAMEDIA

Elina Rouhiaisen vanhemmat erosivat 1990-luvun puolivälissä. Se ei ollut seitsenvuotiaan Elinan mielestä hirveän surullista, sillä hän sai uudessa kodissa Tikkurilassa oman huoneen. Isosiskokin sai. Martinlaaksossa koko perhe oli nukkunut samassa huoneessa.

”Oma huone oli valtavaa yltäkylläisyyttä, ja sain valita verhot ja päiväpeiton. Ylipäänsä oli kova juttu, että ostettiin päiväpeitto, se oli hienojen ihmisten asia.”

Äiti oli saanut pienen perinnön, jonka ansiosta kahden lapsen yksinhuoltajalla oli hetken helpompaa. Mutta jatkossa elämä oli siivoojan palkalla tiukkaa.

Rouhiainen tietää, että asiat olisivat voineet olla paljon huonomminkin – äidillä oli töitä ja kotona oli ruokaa pöydässä. Ympäristö ei myöskään asettanut suuria paineita vaikkapa vaatteiden tai muun tavaran suhteen. Koulukaverit elivät samassa todellisuudessa.

Yksi asia kuitenkin muutti Elinan ja hänen siskonsa elämän suunnan. Se määritti myös perheen rahatilannetta vuosikausia.

Hyvä sijoitus

Isosisko oli lahjakas luistelija, mikä huomattiin heti, kun hän sai ensimmäisen kerran luistimet jalkaansa. Äiti laittoi hänet urheiluseuran luistelutunneille, ja Elina halusi mennä perässä.

Siskokset päätyivät harrastamaan muodostelmaluistelua kilpatasolla aikuisikään saakka. Harrastus ei ole halvimmasta päästä.

”Ilman sitä meidän perhe ei olisi ollut niin pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa. Monen mielestä sellainen on varmaan käsittämätön päätös, että miksi kukaan laittaa tollaiseen rahaa”, Rouhiainen sanoo.

”Mutta jälkikäteen ajatellen se oli älyttömän hyvä sijoitus. Mun luistelukaverit oli kaikki selkeästi ylempää keskiluokkaa. Siellä mä näin ensinnäkin sen, että holy shit, tällaista on olemassa, ja toisaalta opin, miten niissä piireissä ollaan.”

Vasta aikuisena Rouhiainen on osannut sanoittaa kokemuksiaan. Hän on myös miettinyt paljon sitä, miten toisin elämä olisi voinut mennä.

”Jos oisin vaan hengannut siellä lähiössä, millainen olisin nyt?”

 

Luistelua lainalla

Kirjailija tietää, että totuus piilee yksityiskohdissa.

Jossain vaiheessa Elina Rouhiainen alkoi vertailla kotiaan luistelukavereiden koteihin.

”Yhteen aikaan mulle oli iso asia se, että meillä ei ollut astiastoja. Kavereilla oli yhteneväiset lautaset ja lasit, meillä epämääräisiä kuppeja ja kippoja.”

Hirveä järkytys Rouhiaiselle oli myös se, kun hän meni joskus jonkun kaverinsa vanhempien kanssa kauppaan.

”Ne vaan heitteli kärryyn tavaraa. Olin ihan, että missä välissä te laskette, ettekö te katso hintoja ollenkaan?”

Luistelukavereiden elämä tuntui paljon helpommalta, vaikka toisaalta heiltä odotettiin enemmän: oli itsestään selvää, että koulussa piti olla hyvä ja kaikki menisivät lukioon. Ja itsestään selvästi niin tapahtuikin.

”Mun näkökulmasta niillä oli naiivi luottamus elämään ja siihen, että kaikki on tosi jees ja totta kai tulee aina olemaan tosi jees.”

Hän itse sai kotoa sellaisen elämänasenteen, että asiat ovat vaikeita ja mitään ei saa helpolla eikä ilmaiseksi.

”Ja vaikka sä kuinka yrität, se ei vielä takaa mitään.”

Luisteluharrastuksen maksoi aluksi siskosten isä, kunnes hän jäi työttömäksi.

Jos luistelukavereille oli itsestään selvää, että kaikki menee hyvin, Elinalle oli itsestään selvää, että mitään ylimääräistä ei edes pyydetä. Jo alakoulussa perheessä tehtiin sopimus, että jos luistellaan, ei esimerkiksi joululahjoja osteta.

”Yhden kerran oli ulkomaille kisamatka, jonne en päässyt. Äiti itki, kun kertoi, että tämä ei nyt onnistu. Se oli hirveä hetki, siis se, että äiti itki sitä asiaa.”

Harrastusta varten otettiin jopa lainaa. Siinä vaiheessa Rouhiainen alkoi miettiä, oliko se varmasti sen arvoista. Hän lopetti luistelemisen 18-vuotiaana saavutettuaan mielestään sen, mitä omilla taidoillaan voi.

”Mutta tiesin myös, että nyt on rahat ihan totaaliloppu, ei ole mitään tsäänssiä enää jatkaa. Äiti ei varmaan olisi silloinkaan sanonut ei.”

Hömppä kolahti

Rouhiaisen siskoksilla sattui monin tavoin hyödyllisen harrastuksen lisäksi olemaan myös päätä. Kumpikin kävi Kallion ilmaisutaidon lukion, jonne Elina meni heittämällä sisään 9,9:n keskiarvolla.

”En ollut sitä ennen käynyt teatterissa kuin korkeintaan jossain koulun kanssa. Eniten sinne houkutteli kirjoittaminen, joka oli kiehtonut mua aina.”

Lukion jälkeen hän teki harharetken Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Taustalla oli ajatus, että loppunut luistelu-ura pitäisi jotenkin hyödyntää.

Jo ensimmäisellä opiskeluviikolla Rouhiainen tajusi, ettei kuulunut joukkoon.

Harharetki johti kuitenkin siihen, että hän löysi oman kirjallisuudenlajinsa. Hän pakeni ahdistusta ahmimalla paranormaalia romantiikkaa, jota löytyi netistä roppakaupalla englanniksi.

”Latasin tyyliin kaikki vampyyrikirjat koneelle ja luin niitä yötä myöten. Se viihdehömppä kolahti jotenkin niin täysin siihen mun lähiö-Elina-identiteettiin.”

Eikä luistelu-urakaan mennyt hukkaan, koska se opetti sitkeyttä, jota Rouhiainen on tarvinnut kirjailijana.

”Se semmoinen monen, monen vuoden työn tekeminen tulee luistelusta. Sen tajuaminen, kuinka paljon oikeasti pitää tehdä duunia, jos haluaa olla hyvä.”

Rouhiainen palasi Helsinkiin opiskelemaan sosiologiaa ja aloitti ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen joululomalla. Ensimmäinen versio oli valmis helmikuussa: hän kirjoitti kuukauden äidin luona asuen, lintsaten opinnoista, kuin jossain huumassa.

Rakkausromaani kertoi ihmissusista Kainuussa. Se kasvoi neljän kirjan Susiraja-sarjaksi, joka on käännetty kiinaksi.

Kainuussa Rouhiainen ei ole käynyt vieläkään.

Luokka etääntyy

Nykyään ei enää puhuta työläiskirjailijoista, mutta Elina Rouhiainen vastaa määritelmää lähes täydellisesti: hän on kasvanut duunariperheessä, maailmankuva on perusvasemmistolainen, hän on opiskellut yhteiskuntatieteitä ja tehnyt palkkatyötäkin. Hän haluaa myös kuvata vähäosaisten elämää kirjoissaan.

Erona perinteiseen työläiskirjailijaan on vain genre; Väino Linna ja kumppanit pysyttäytyivät vankasti realismissa, Rouhiaisen kirjat ovat niin sanottua spekulatiivista fiktiota, fantasiaa.

Yhteiskuntaluokista puhuminen on Rouhiaisen mielestä luontevaa: Suomi on luokkayhteiskunta, joskin monimutkaisemmalla tavalla kuin aiemmin. Luokkasidonnaisia eivät ole vain tulot ja ammatit vaan myös arvot ja esimerkiksi maku.

Rouhiainen on maisteri ja ansaitsee jo kirjoillaan enemmän kuin hänen äitinsä ansaitsi siivoamalla. Joskus Rouhiaisesta tuntuu, että hän on etääntynyt omasta luokastaan ja äidistään.

”Pelkään unohtavani millaista on, kun on vähän. En kuitenkaan usko, että niin käy.”

Opiskeluaikoina Rouhiainen asui jonkin aikaa Töölössä, vauraana pidetyssä kaupunginosassa. Siellä tuli hiukan samanlainen olo kuin liikuntatieteellisessä: en kuulu joukkoon. Metro vei naisen itään, omilta tuntuville kulmille.

”Vuosaaressa tiedän, ettei kukaan tule valittamaan mistään turhasta”, Rouhiainen sanoo.

”Meidän rapun heippalaput käsittelee pyykkien pöllimistä tai sitä, kun joku 12-vuotias on taas nähty polttamassa pilveä kellarivarastossa. Ei sitä, että joku soittaa pianoa tai vauva itkee.”

X