Kirjailija Heikki Turunen puolustaa maalaiselämää ja kirjoittaa vanhoista ajoista: ”Olen vähän tämmöinen junttieinari, vanhan liiton mies”
Pohjois-Karjalan maaseutu on ollut Heikki Turusen kirjojen keskiössä esikoisromaanista asti, ja samoissa maisemissa liikutaan jälleen.
Heikki Turusen mielestä 1960-luvulla alkanut maaltamuutto on yksi syy ilmastonmuutokseen.
Kirjailija Heikki Turunen, onneksi olkoon! Palkittu ja kehuttu esikoisromaani Simpauttaja viettää juhlavuottaan, sillä sen ilmestymisestä on kulunut 50 vuotta.
Millainen muisto noista ajoista on jäänyt? Olisitko vuonna 1973 uskonut, että kirjoitat vielä 50 vuotta myöhemmin?
”No olihan kirjan saaminen julki todellinen onnen ja unelmien täyttymys. Olin ikäni kirjoitellut yhtä sun toista ja yrittänyt saada tekstejä julki.
Olin pitkään tehnyt lehtihommia ja siinä sivussa aloittanut romaanin kirjoittamisen. Sen alkupiste oli kesä 1966, kun näin metsässä naapurinemännän muhinoimassa tyypin kanssa, joka ei ollut hänen aviomiehensä.
Nelisen vuotta siinä kaikkiaan meni, että sain kirjan valmiiksi. Mutta en todellakaan uskonut eläväni näin vanhaksi ja että olisin tässä kertomassa noista ajoista.”
Uusi omaelämäkerrallinen romaanisi on saanut nimekseen Simpauttajan hinta. Mikä sai sinut tarttumaan uudestaan samoihin teemoihin ja henkilöihin ja antamaan romaanille esikoiseesi viittaavan nimen?
”Tämä uusi romaani on tavallaan totuus 1900-luvun parhaaksi esikoisromaaniksi Suomen suurimmassa päivälehdessä äänestetyn Simpauttajan synnystä. Sen hinnan maksajina ovat itseni lisäksi olleet vaimoni ja muut läheiset ja rakkaat ihmiset.
Kustantaja pyysi romaanille nimen, joka viittaisi esikoiseen, ja tähän sitten päädyttiin. Simpauttajan hintaa kirjoittaessani ajauduin samoihin teemoihin, kuten maaltamuuttoon, joka on minulle tärkeä. Maaltamuutto oli valtava murros Suomessa ja koko maailmassa.
Muistan hyvin äitien tuskan, kun lapset lähtivät töihin kaupunkeihin. Aidon luonnon tuhoutuminen on surullista, ja maaltamuutto on myös yksi tie, joka johti ilmastonmuutokseen.”
Heikki Turunen kirjoitti Simpauttajan hinta (2023) -teoksen, joka kertoo kuuluisan esikoisromaanin synnystä. © Wsoy
Olet sanonut, että 1960-luvulla suomalainen maalaiselämä oli puhtaimmillaan. Se oli onnela, jota haluat edelleen kuvata. Miksi?
”Minähän olen vähän tämmöinen junttieinari, vanhan liiton mies. Kukaan muu ei enää minun lisäkseni kirjoita noista ajoista, mutta minusta se on arvokasta. Vaikka elämä oli kovaa, oltiin köyhiä ja töitä oli hirveästi, se oli itseriittoista, tervettä elämää. Noihin aikoihin liittyy myös eteenpäin menon tunne, kun sodan jälkeen pula alkoi loppua.
Simpauttajan hinta -romaanissa tyttöjä tulee ja menee, mutta he ovat useimmiten miesten katseen kohde, eikä heissä juuri nähdä muuta kiinnostavaa kuin mahdollinen petikumppanuus.
Tanssi ja tanssilavat olivat tuolloin nuorille valtavan tärkeitä, siellä tango soi ja tanssiin kiteytyi nuoruuteen liittyvää kaunista viattomuutta ja romantiikkaa. Luulen, että moni sota-ajan lapsi näki naisen samalla tavalla, ja elämän tarkoitus oli saada sellainen tyttö syliinsä!
Täytyy muistaa sen aikainen kasvatus, joka oli hyvin häveliästä ja salailevaa. Elämän syntymisen ihme oli suuri salaisuus. Kun esimerkiksi lehmä astutettiin, äiti käski meidät lapset pois, että emme nähneet, mitä tapahtui.”
Romaanisi kertojahahmo Heino Oinonen on alter egosi, joka jo koulupoikana haaveilee ryhtyvänsä taiteilijaksi. Mikä sai pohjoiskarjalaisen maanviljelijän pojan haluamaan jotain ihan muuta kuin ympäristön muut nuoret miehet?
”En tiedä, hyvä kysymys. Minä olin ihan pienestä pitäen kuvien tekijä, mikä oli kyllä ihmeellistä siinä ympäristössä. Kun piirustuspaperia ei ollut, piirsin lehtien nurkkiin ja jopa ikkunaan tiivistyneeseen höyryyn.
Minulla oli kymppi piirustuksessa ja myöhemmin piirsin kertovia tarinoita, sarjakuvia, kavereille. ”Heikki tekee”, sanottiin. Sama arvoituksellisuus liittyy kirjailijuuteen. Tärkeä vaikuttaja oli naapurissa asunut kuvanveistäjä Eva Ryynänen, joka alkoi kasvattaa minusta taiteilijaa.”
Onko Simpauttajan hinta ”viimeisiään vetelevän kertojan testamentti harvalukuiseksi huvenneelle lukijakunnalleen”, kuten romaanissa kirjoitat vai onko uusi tarina jo suunnitteilla?
”Tässä iässä kuolema pyörii mielessä, mutta uutta romaania pukkaa. Uusi on työn alla ja ensi syksynä olisi tarkoitus ilmestyä.
Kirjoittaminen on minulle elämäntapa, jota ilman en osaa olla.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 2/2023.
Vanhassa koulukuvassa Simpauttajan Oton esikuva Kauko hymyilee iloisena Alpon oikealla puolella.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti