Kirjailija Jari Tervo ei tuki suutaan: ”Yhteiskunta on mätä, jos edes kirjailijat eivät sano, mitä haluavat”

Miehellä on muovikassi kädessä ja elämää takana. Hän tulee Helsingin Narinkkatorilla pyytämään tulta kirjailija Jari Tervolta, 59.

”Sä oot televisiossa”, muovikassimies sanoo.

Tervo myöntää hövelisti näin olevan. Tosin hän jätti Uutisvuodon jo vuosi sitten.

Parhaimmillaan lähes koko kansan televisioiden ääreen lauantai-iltaisin keränneestä Uutisvuodosta pois jääminen oli ”suurenmoinen helpotus”. Kirjailija antoi ohjelmalle yhdeksäntoista vuotta, ja toisaalta ohjelma antoi kirjailijalle menestyksen. Sen Tervo tuo auliisti esille ihan itse.

Hän sanoo olevansa siinä onnellisessa asemassa, että voi kirjoittaa ja sanoa, mitä haluaa. Eikä sanominen ole jäänyt aikomisen asteelle. Esimerkiksi viimeisimmässä kolumnissaan Seurassa Tervo kutsui Yhdysvaltain presidenttiä Donald Trumpia mulkuksi.

Tervon mielestä suomalaiskirjailijat osallistuvat hämmästyttävän vähän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän ei ymmärrä, miksi. Kiinnostuksen puutetta hän ei usko sen olevan, mutta voiko kyse olla lukijoiden menettämisen pelosta?

”Yhteiskunta on mätä, jos edes kirjailijat eivät sano, mitä haluavat. Jos hekin alkavat päkistellä, niin kaikki menee päin helvettiä. Kirjailijat ovat itse valinneet sen, että he kirjoittavat itse valitsemistaan aiheista juuri sitä, mitä haluavat.”

Ja juuri nyt Jari Tervo on halunnut kirjoittaa koko tähänastisen tuotantonsa ajankohtaisimman kirjan.

Törkeyksiä vekottimissa

Jari Tervon yhdeksästoista romaani Aamen tapahtuu Helsingissä yhden päivän aikana, 10. huhtikuuta 2018.

Oikeassa elämässä edellisenä päivänä eli 9. huhtikuuta alkoi Turun puukottajan, terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä murhista epäillyn marokkolaismiehen oikeudenkäynnin pääkäsittely. Se mainitaan myös Tervon kirjassa. Muuten tapahtumat ovat fiktiota – päivän säätä myöten.

Helsingin Kampin Narinkkatori on yksi Aamenen päänäyttämöistä. Kolmenkymmenen eri kertojan romaanissa torille kulkee kirjava joukko: kahdeksankymppinen Leo Maanvilja, joka ei koskaan saanut olla lapsi, parikymppinen Noor, joka on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen, Poika Maanvilja, joka järjestää maahanmuuttoa vastustavan mielenosoituksen, kiinalainen kivimies Zemin, joka on päätynyt kauas kotoaan tienaamaan.

Kirjan teemoja ovat muun muassa rasismi ja vihapuhe, joista Tervo on kirjoittanut kolumneissaan. Miksi piti tehdä vielä romaanikin?

”Koska se on niin iso osa suomalaisen yhteiskunnan nykypäivää. Jos ajattelee kymmenen tai kaksikymmentä vuotta taaksepäin, niin sehän olisi ollut ihan käsittämätöntä, että jotkut kirjoittavat törkeyksiä jossain vekottimissa, jotka ihmisillä on. Se on asia, jota ei voi ohittaa. Oon miettinyt, että onko rasistisia, naisvihamielisiä ja homofoobisia porukoita paljon, onko niitä nyt enemmän kuin niitä joskus aikaisemmin on ollut. Mutta se on loppujen lopuksi huono kysymys, sillä heidän vaikutuksensa on iso.”

Tervo kuitenkin toteaa, ettei romaani voi olla dramatisoitu kolumni. Kolumnissa oman mielipiteensä voi kertoa yksiselitteisesti, kun taas romaani saa – tai sen jopa pitää – olla ristiriitainen.

”Minun mielipiteeni asioista ei saa näkyä minun romaanissani. Romaani toimii harvoin sillä tavalla, että se kertoo, että tämä tai tuo on hirveän huono asia.”

Ei piereskellä konsertissa

Aamenessa esiintyy kolmen polven miesketju: Leo Maanvilja, hänen poikansa Poika sekä pojanpoikansa Keplo. Leo on kokenut karun poikakotimenneisyyden ja Poika ylläpitää netissä vihasivustoa. Keplo yrittää olla moderni mies, joka syö horsmat, maksaa taksit ja puhuu tunteista, mutta kun tyttöystävä jättää, Keplon kantti ei kestä.

Aivan kuin Jari Tervo tahtoisi sanoa, että moni suomalaismies kulkee keskuudessamme hämäysviitta päällä – kun sitä tuuli vähän heilauttaa, alta paljastuu jotain muuta.

”He tekevät sen, mitä ovat huomanneet, että vaaditaan. Ei juoda heti pöytäviinaa vaan aluksi jotain viiniä, kaikkea tämmöistä, ei piereskellä konsertissa. On aika vähän miehiä, jotka haluavat alistaa naisia, mutta on paljon miehiä, jotka eivät millään tavalla erota sitä, mikä on alistamista.”

Tervoa häiritsee, että puhutaan ylipäänsä naisten oikeuksista, kun kyse on yksinkertaisesti yhden ihmisryhmän ihmisoikeuksista.

”Nehän on edelleen ikään kuin keskustelun alla, että olisiko näin? Että ei ei, en ole huomannut, että naisia kohdeltaisiin jotenkin eri tavalla, mutta onpa aika hyvä perse, kokeilenpas tarkemmin.”

Tervo sanoo tuntevansa myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, mutta toisten ihmisarvon riistäjiä ei pidä vähimmässäkään määrin myötäillä. Hän ei kuulu myöskään niihin, jotka vaativat maahanmuuttokeskusteluun dialogia: hirtettävällä ja lynkkaajalla ei ole tarvetta debattiin.

”Aivan varmasti 1930-luvun natsi-Saksassa esitettiin myös vaatimuksia, että miksi ei ole dialogia, miksi aina vastakkainasettelua. En missään tapauksessa vaadi dialogia. Sen sijaan vaadin järjenkäyttöä.”

Tylsyys on suurin synti

Yksi Jari Tervoa viime aikoina hämmästyttäneistä uutisista kertoi huostaan otettujen lasten kaltoinkohtelusta koulu- ja muissa sijaiskodeissa 1930–80-luvuilla. Aihe päätyi uuteen romaaniinkin: romaanin alussa Leo Maanvilja herää ja pitää aamua sikäli hyvänä, ettei hänelle ole yöllä juotettu virtsaa.

Tervoa järkytti, että lasten laajamittainen kaltoinkohtelu oli saanut jatkua vuosikymmeniä ja tapahtumista on vain joitakin kymmeniä vuosia.

”Me, ja tarkoitan nyt suomalaista yhteiskuntaa, ei oltu huomattukaan, että tämmöistä tapahtuu. Ai että lapsia pannaan väkisin ja hakataan? Ei täällä. Mutta mitähän sellaista nyt tapahtuu, josta me emme tiedä?”

Aamenessa poliisi tutkii teinipojan epäiltyä raiskausta. Netissä syyllinen tietysti tiedetään heti, ja oikeutta ollaan ottamassa omiin käsiin.

Tervo kirjoittaa pedofiliaepäilystäkin omalla tutulla tyylillään, humoristisesti.

”Mun mielestä kirjallisuudessa on aina kyse dramaturgiasta. Jos jokin asia on kova ja synkkä, silloin se pitää kirjoittaa jollain eri tavalla kuin kovasti ja synkästi, että se vaikutus tulisi ilmi.”

Kirjailijan synneistä suurin on Tervon mielestä kuitenkin tylsyys.

”Kaiken muun saa anteeksi, mutta ei sitä. Kirjan pitää olla sillä tavalla kirjoitettu, että mitä helvettiä, nyt äkkiä seuraavalle ja seuraavalle sivulle.”

Samaa ohjenuoraa seuraten Tervo aikoo kirjoittaa seuraavankin teoksensa. Sitä voi pitää jonkinlaisena yllätyksenä ja samalla varmana myyntimenestyksenä: Suomen ehkäpä tunnetuin nykykirjailija Jari Tervo kirjoittaa Suomen ehkäpä tunnetuimman nykynäyttelijän Vesa-Matti Loirin elämäkerran.

Jari Tervolla on takanaan kaksi isoa muutosta: vuosi sitten hän jätti Uutisvuodon, viime keväänä ainoa lapsi Kalle kirjoitti ylioppilaaksi. Tämä kesä on kulunut Vesa-Matti Loirin elämäkerran parissa. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Viiniä ja Bachia yöjunassa

Tervon ja Loirin elämäkertaprojektia viriteltiin ensimmäisen kerran jo viitisen vuotta sitten. Loiri kieltäytyi kunniasta aluksi sillä perusteella, että elämäkertaan pitäisi kertoa kaikki tai ei mitään, ja siihen hän ei ollut valmis.

Tervo ei halunnut painostaa, ettei Loiri vain sanoisi lopullista eitä. Kärsivällisyys palkittiin: lopulta Tervon puhelin soi maaliskuussa 2017.

”Sieltä kuului, että Vesku täällä terve, mä oon nyt miettinyt tässä, että tehdään se vitun kirja.”

Tervo on vuoden mittaan haastatellut Loiria nauhalle yhteensä noin 50 tuntia. Haastatteluja on tehty Loirin kotona, Malagassa tuttujen luona sekä Inarissa Loirin mökillä. Elämäkerran on määrä ilmestyä vuoden päästä.

”Sanoin hänelle, että kaikki pitää kertoa, mutta tietenkään ei ole mitään järkeä jokaista kaljapulloa ja irtoheilaa takoa kirjaan. Siellä on reippaita, yllättäviä, merkillisiä tarinoita. Vesku kulkee semmoisessa mielenkiintoisessa omassa pilvessään. Tuntuu siltä, että hän tekee pieniä trippejä, ei jonnekin muualle, vaan sieltä muualta tänne, niin päin.”

Kuuluisa kaksikko bongattiin projektin aikana muun muassa Rovaniemen yöjunasta, ja iltapäivälehden toimittaja soitti heti uteliaana, että mitäs nyt on tekeillä. Kalaan ollaan menossa, kuului vakiovastaus utelijoille.

Inarin-reissulla Tervo pääsi näkemään läheltä, miten välillä vaikeastikin sairastellut taiteilija ottaa edelleen yleisönsä – ja yleisö hänet.

”Oltiin yö matkustettu junassa ja kuunneltu Bachia ja Johnny Cashia ja juotu muutama litra viiniä, sen jälkeen päivä huokastu, ja seuraavana päivänä Veskulla oli Inarissa kaksi konserttia. Se on todella hämmästyttävä se voima, joka tulee sitten lavalla. Siinä selvästi mies tekee sitä, mitä hän rakastaa tehdä.”

Ja kun mies tekee sitä, mitä hän rakastaa tehdä, saattaa syntyä mitä vain – vaikkapa parikymmentä romaania.