Kirjailija Kalle Kniivilä: ”Venäjä painostaa heikkoina pitämiään maita”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Roni Rekomaa/Lehtikuva
Venäläisten asema Baltiassa on parantunut, mutta historian kipupisteet estävät venäläisvähemmistöä tulemasta balteiksi, sanoo Venäjä-tuntija Kalle Kniivilä. Suomelle Venäjästä ei hänen mielestään ole sotilaallista uhkaa.

Toimittaja-kirjailija Kalle Kniivilän, 51, uudessa kirjassa Neuvostomaan lapset (Into) on silmät avaava kohta. Siinä Latviassa asuva, venäjänkielinen radiotoimittaja kuvailee ikuista ulkopuolisuutta kotimaassaan:

Jos olisimme asuneet Yhdysvalloissa näin pitkään, olisin varmaankin jo voinut sanoa olevani amerikkalainen. Minun olisi annettu sanoa niin, sitä olisi pidetty luonnollisena, jopa hyvänä asiana. Ruotsissakin olisin ehkä jo voinut sanoa olevani ruotsalainen. Mutta täällä [Riiassa] minulle ei anneta sellaista mahdollisuutta, täällä saan koko ajan kuulla olevani venäläinen.

Venäläisvähemmistön asemaa Baltiassa käsittelevä kirja on jo kolmas Kniivilän Venäjä-aiheinen teos. Ja Kniivilällä, jos jollain, on perspektiiviä Venäjään ja venäläisyyteen.

Hän seurasi Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Neuvostoliiton romahdusta reaaliajassa Moskovassa loppuvuodesta 1991.

Mutta oikeastaan suhde itänaapuriin juontaa jo lapsuudesta. Kniivilä kasvoi Outokummussa, Pohjois-Karjalassa.

”Lähellä rajaa”, hän sanoo. ”Tai no, ainakin täältä Etelä-Ruotsista katsottuna Outokumpu on hyvin lähellä Venäjän rajaa.”

Venäjä vei miehen

”Neuvostoliittoon liittyi nuorena itsellä se ajatus, että se on aivan lähellä, rajan takana, mutta siellä on aivan toisenlaista. Luin jo peruskoulun yläasteella venäjää. Ja siitä lähtien olen sitä opiskellut ja lukenut.”

Venäjä-kirjailijan Kniivilästä teki paitsi elämänmittainen kiinnostus maata kohtaan myös käytännön mullistus työelämässä.

Kniivilä oli aiemmin Sydsvenska Dagbladet -lehdessä Malmössa ulkomaantoimittajana.

Mutta kun ulkomaantoimitusta leikattiin, Kniivilästä tuli kuntatoimittaja. Hän raportoi nyt Lundin yliopiston asioista.

Mieli palaa kuitenkin edelleen ulkomaille ja sen seurauksena Kniivilä on kirjoittanut kolme kirjaa.

Niistä ensimmäinen, Putinin väkeä (Into) ilmestyi 2014 ja sai Kanava-palkinnon. Viime vuonna ilmestyi Krim on meidän (Into) ja nyt päivänvalon on nähnyt jälleen uusi kirja. Se on reportaasimatkoille rakennettu teos, kurkistus Baltian maiden venäjänkielisen vähemmistön elämään ja ajatuksiin.

Pronssisoturikiista

Venäläisvähemmistön kehnosta asemasta Baltian maissa on puhuttu ainakin siitä asti, kun Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät.

Aiheen tiimoilta käytiin suurin kärhämä niin sanotun pronssisoturikiistan aikaan, vuonna 2007. Symbolinen kiista kärjistyi ulkopoliittiseksi selkkaukseksi ja jopa mellakoiksi Tallinnassa.

Pronssisoturi on Tallinnaan pystytetty muistomerkki, jolla julistettiin alun perin neuvostojoukkojen sankaruutta niiden vapautettua Viron natsi-Saksan vallan alta toisen maailmansodan alussa.

Virolaisille patsassotilas sen sijaan muistutti neuvostovallan ajan alistamisesta ja väkivallasta, jota Baltian maiden asukkaat joutuivat kokemaan.

Kiista on tärkeä ymmärtää, koska se kuvastaa koko venäläisen ja virolaisen maailmankatsomuksen eroja. Tämä erilainen historian tulkinta hiertää vielä nytkin venäläisvähemmistön ja Baltian maiden natiivien välejä.

Venäjän oma näkemys

”Venäjän historiahan ei tunne toista maailmansotaa”, Kalle Kniivilä sanoo.

”Venäjällä se on suuri isänmaallinen sota. Siinä paha natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliiton kimppuun.”

Ero on merkittävä, ja se näkyy vaikkapa siinä, kuinka sodan päättymistä juhlitaan.

”Venäjällä voitonpäivä on kansallisista juhlapäivistä suurin. Siinä juhlitaan sotaa, joka alkoi 1941 ja päättyi 1945.”

”Sen sijaan vaikkapa Ukrainassa vastaavassa juhlassa sodan ajatellaan alkaneen vuonna 1939.”

Näin asia nähdään myös Suomessa ja kaikkialla läntisessä maailmassa.

”Vain Venäjällä unohdetaan sodan kaksi ensimmäistä vuotta, jolloin Neuvostoliitto ja Saksa olivat vielä liittolaisia keskenään”, Kniivilä sanoo.

Neuvostoliitto ja Saksa tekivät sodan alkuvaiheessa, elokuussa 1939, niin sanotun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, jolla Neuvostoliitto varasi itselleen oikeuden miehittää Suomen ja Baltian. Natsi-Saksa puolestaan sai lupauksen siitä, että Neuvostoliitto ei tukisi Puolaa, Englantia tai Ranskaa Saksan hyökätessä niitä vastaan.

Sittemmin historia teki yllättäviä käännöksiä, ja Neuvostoliitosta ja Saksasta tuli sodassa toistensa viholliset.

Sodan kaksi ensimmäistä, unohdettua vuotta ovat tärkeät, koska silloin Neuvostoliitto miehitti Baltian maat. Tätä venäläiset eivät myönnä, vaan he katsovat, että Viro, Latvia ja Liettua liittyivät Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti.

”Heidän näkemyksensä mukaan Neuvostoliitto vapautti Baltian maat natsimiehitykseltä, mikä on tietysti tottakin. He vain unohtivat lähteä sen jälkeen pois”, Kniivilä sanoo.

Seurasi puolen vuosisadan jakso, jolloin Baltian maat kuuluivat Neuvostoliittoon. Maiden asukkaita alistettiin, heidän oma kulttuurinsa pyrittiin hävittämään ja lisäksi kymmeniätuhansia baltteja kuljetettiin keskitysleireille Siperiaan pakkotyöhön ja usein kuolemaan.

Neuvostovaltaa kesti 1990-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitto romahti.

Aina ulkopuolisia

Venäjänkielisen vähemmistön ulkopuolinen asema sinetöitiin oikeastaan jo 25 vuotta sitten, kun Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät.

”Baltian maat olivat eturintamassa, kun Neuvostoliitto hajosi.”

Jonkinlaisena ”saranakohtana” Kniivilä pitää sitä, kun Latviassa ja Virossa päätettiin, että Venäjältä ja muualta Neuvostoliitosta tulleille ihmiselle ei anneta maiden kansalaisuutta.

”Tehtiin päätös, että nämä ihmiset eivät kuulu yhteiseen tarinaan. Heidät suljettiin kansakunnan ulkopuolelle.”

Tämä koski myös niitä venäläisiä, jotka olivat asuneet koko ikänsä Virossa ja Latviassa.

”Liettuassa tehtiin toisin. Siellä venäläisiä on vähemmän.”

Kniivilän mukaan Viron ja Latvian kansallinen kertomus on selviytyminen pahan Neuvostoliiton miehityksestä.

”Kaikki baltialaiset ovat tuossa tarinassa vapaussankareita. Venäläisille tämä kansalliskertomus antaa roiston roolin. Sen raameissa on myös vaikea ymmärtää, että venäläisetkin olivat neuvostovallan uhreja aivan kuin baltitkin.”

”Eikä kukaan tietenkään halua olla roisto”, Kniivilä sanoo.

Venäläiset haluavat löytää jonkin toisen tarinan, jossa he ovat sankareita. Sellainen on tarina Viron ja muiden Baltian maiden pelastumisesta natsi-Saksan miehityksestä.

Neuvostonostalgiaa

Viime vuosina asiat ovat alkaneet yhdessä suhteessa näkyvästi muuttua Venäjällä. On alettu ihannoida ja muistella kaiholla neuvostoaikoja.

Kniivilän mukaan tälle on looginen selityksensä: presidentti Vladimir Putinin hallinto hakee neuvostoaikojen ihannoinnista legitimiteettinsä kovakouraiselle maailmanpolitiikalleen, jonka kyseenalaisin tempaus on toissa keväänä nähty Ukrainalle kuuluneen Krimin niemen miehitys.

Pohjalla on se tosiasia, että suuri, hiljainen enemmistö Venäjällä kaipaa neuvostoaikoja – tai ainakin ne muistetaan paljon parempina aikoina kuin 1990-luku, jota ulkomaailma puolestaan pitää edistyksen ja suurien, myönteisten muutosten vuosikymmenenä Venäjällä.

1990-luvulla, Neuvostoliiton jälkeisen ajan ensimmäisen presidentin, Boris Jeltsinin aikana Venäjää koettelivat mullistukset.

”Silloin kaikki oli hyrskyn myrskyn, ja nyt kaikki on kunnossa. Tältä Putin haluaa saada asiat näyttämään.”

1990-luvulla Venäjälle naureskeltiin, kun taas Neuvostoliitto oli vahva valtio, jolla oli suurvalta-asema. Neuvostoaikojen glorifiointi ja ottaminen eräänlaiseksi ihannekuvaksi on nostanut Putinin suosiota.

Tästä ilmiöstä Kniivilä kertoi Putinin väkeä -kirjassaan: kun länsimaissa on ollut helpompi ymmärtää Moskovan hyvin koulutettua keskiluokkaa, hiljainen enemmistö on jäänyt huomaamatta. Siis se, joka kannattaa Putinia. Tämän äänen Kniivilä kaivoi esiin palkitussa kirjassaan.

On kenties mahdoton täysin käsittää Putinin suosiota, jos ei ole itse elänyt ja nähnyt Neuvostoliiton hajoamista ja sitä seuranneita kaaoksen vuosia Venäjällä.

Yöjunalla Moskovaan

Kun Neuvostoliitto hajosi joulukuussa 1991, Kniivilä istui Outokummussa vanhempiensa luona aterialla ja vietti joulua. Kniivilä oli tuolloin Kansan Uutisten Moskovan-kirjeenvaihtaja ja oli todistanut Neuvostoliiton nopeaa rapistumista menneet kuukaudet paikan päällä.

”Itse asiassa Neuvostoliitto oli lakannut olemasta jo kuukausia ennen kuin lippu laskettiin Kremlin salosta 1991 joulukuussa”, Kniivilä sanoo.

Neuvostoliitto loppui jo elokuun 1991 vallankaappausyritykseen, jonka jälkeen presidentti Mihail Gorbatšov menetti pysyvästi valta-asemansa.

Neuvostoliiton hajotessa nopeasti itään jäi entisen jättiläisten paikkaa täyttämään pelkkä Venäjä, jonka presidentistä Boris Jeltsinistä tuli 1990-luvun Venäjän ikoni.

Vanhoilliset, kommunismia kannattavat sotilasjohtajat yrittivät kaapata vallan Neuvostoliiton presidentti Gorbatšovilta, ja Jeltsin oli merkittävästi auttamassa siinä, että kaappaus ei onnistunut. Kukistetun vallankumouksen symboliksi nousi Jeltsinin pitämä puhe.

Hän seisoi panssarivaunun päällä Moskovassa hallituksen Valkoisen talon edustalla ja ilmoitti kansanjoukoille kaappauksen olevan laiton. Sitten hän linnoittautui Valkoiseen taloon. Tämä tapahtui vallankumouksen ensimmäisinä tunteina elokuussa 1991. Kniivilä oli silloin Helsingissä.

”Kuulin radiosta, että jotain merkittävää on tapahtumassa Moskovassa. Käänsin radion keskiaalloille kuullakseni Neuvostoliiton radiota. Sieltä kuului pelkkää musiikkia, jolloin tiesin, että asiat ovat huonosti.”

Kniivilä soitti muutamia puheluita, ja hyppäsi yöjunaan, joka vei Moskovaan.

”Siinä junassa ei ollut montaa matkustajaa minun lisäkseni.”

Jo kolmantena päivänä vallankumousyritys oli kukistettu. Jeltsin piti taas puhetta, tällä kertaa Valkoisen talon parvekkeelta. Kniivilä kuuli ja katseli puhetta todistaen historian suuren lehden kääntymistä.

Venäjä ei ole uhka

Venäjän-tuntijaa ei tietysti voi haastatella nyt kysymättä häneltä mielipidettä siihen, onko Venäjä Suomelle sotilaallinen uhka. Tähän kysymykseen Kniivilän vastaus on yksiselitteinen ei.

”En osaa nähdä mitään syytä siihen, että Venäjä tekisi jotain sotilaallista Suomea kohtaan.”

Hän muistuttaa kuitenkin, että Venäjä pyrkii monin tavoin painostamaan heikkoina pitämiään maita hajottaakseen unionin yhteisrintamaa. Näin se koettaa esimerkiksi päästä eroon talouspakotteista.

”Siksikin uskottava puolustus on välttämättömyys, oltiinpa Natossa tai ei.”

Latvian tai Viron miehitys ei ole Kniivilän mukaan realistinen pelko. Siitä voisi seurata kolmas maailmansota, sillä Viro ja Latvia ovat Nato-maita.

”Mutta huomattavasti helpompi on nähdä, että Venäjä nappaisi Narvan”, Kniivilä sanoo.

Narva on Itä-Viron kaupunki, jossa asuu paljon venäläisiä.

Venäjä on viime vuosina muuttanut sotilasdoktriiniaan siihen suuntaan, että se ilmoittaa puolustavansa omia vähemmistöjään aiempaa hanakammin ulkomailla.

”Narvan kansalaisia voitaisiin yrittää käyttää jotenkin hyväksi. Että heitä uhataan, heidät on nyt pelastettava.”

”Narvan miehitys voisi tapahtua nopeasti”, Kniivilä sanoo.

Tällöin Naton, Venäjän suuren vihollisen, olisi tehtävä ratkaisu, lähteekö se puuttumaan asiaan sotilaallisesti. Tällainen nakertaisi Naton rivejä sisältä päin.

Mutta Suomeen hyökkäyksen uhkaa ei siis Kniivilän mukaan kohdistu. Tarkoittaako tämä, että Nato ei ole ajankohtainen?

Tähän Kniivilä ei halua ottaa kantaa. Hän vastaa arvoituksellisesti käyttäen vertauskuvana, joidenkin muiden asiantuntijoiden tavoin vuotavaa kattoa.

”Baltian maat ovat omat kattonsa hoitaneet haluamaansa kuntoon hyvän sään aikana. Nyt kun myrskyää, ei katolle tee mieli mennä.”

X