Kirjailija Katja Kettu: ”Toivon, että nainen saisi toteuttaa seksuaalisuuttaan siten kuin haluaa”

TUNNUSTAN, että pohjoinen kotiseutuni, kotini ja perheeni ovat kasvattaneet minusta vahvan naisen. Se näkyy siinä, että uskon asioihin, joita teen ja teen asioita, joihin uskon. Huono puoli on, että olen vähän sellainen suonlaidan männynkäkkyrä, joskus ehkä liiankin itsepäinen. Minä en taivu.

ENNUSTAN, että en koskaan luovu kirjoittamisesta, en tarinoista enkä välittämisestä. Ne tekevät maailmasta elämisen arvoisen paikan. Sinä päivänä, kun sormeni on katkottu jonkin itämafian hutiin menneen kostokeikan vuoksi ja lähden kohti sairaalaa ja ajan potkukelkalla kolmijalkaisen koiran päältä enkä yhtään välitä ja syytän tapahtuneesta romaanikerjäläisiä, voin oikeastaan kuolla.

TUNNUSTAN, että ihmisenä olen ujo ja äkkipikainen. Tykkään helliä ja nauraa. Olen tiukasti omieni puolella. Tykkään olla olemassa. Yksi paheeni on työhulluus ja valvoskelu. Saatan tehdä töitä läpi yön enkä meinaa osata lopettaa. Toisaalta kun työrytmiin pääsee, niin on hyväkin tehdä pari kuukautta töitä yhteen putkeen joka päivä.

TUNNUSTAN, että myös eroottishenkisiksi sanotut työni ovat minulle tärkeitä, enkä koe, että olisin voinut kirjoittaa toisin. Kirjailijan ei pidä hyssytellä ja hiljentää itseään, siihen kyllä löytyy muita halukkaita. Naiseus on voimavara. Toivon, että nainen saisi toteuttaa seksuaalisuuttaan sillä tavalla kuin haluaa eikä niin kuin ulkoa vaaditaan.

TUNNUSTAN, että olisin voinut joskus viettää aikaa enemmän lapinkoirani kanssa, kun se vielä eli. Nyt surettaa, etten tehnyt niin. Olisin voinut myös kysellä enemmän menneistä mummoilta ja papalta. Heidän mukanaan meni hautaan iso osa historiaa, jota ei voi lukea mistään teoksesta. Olisin halunnut tietää enemmän sota-ajoista sekä esimerkiksi elämästä rajan pinnassa. Vahva vasemmistolaisuus houkutteli loikkaamaan rajan taakse, mutta toisaalta desanttien pelko ahdisti.

Olisin halunnut tietää myös silloisten naisten asemasta. Millaista oli elää väkisin vaikeassa liitossa, koska tietä pois ei ollut, ja helmassa oli iso liuta lapsia? Millaista oli naisella, kun sodan jälkeen kotiin tuli muuttunut puoliso, vieras mies? Silloin miehille ei järjestetty terapioita.

ENNUSTAN, että yhdistystoiminta liittyy aina elämääni, vaikka työn vuoksi joudun luopumaan paljosta. Koetan romaaneissani puhua ihmisyyden ja välittämisen puolesta omalla karulla tavallani. Yhdistystoiminta on sukuperintö. Jo nuorena halusin tehdä työtä oikeudenmukaisuuden puolesta. Minulle ovat edelleen tärkeitä järjestöjä Amnesty International, Animalia, Greenpeace ja Helsinki Missio, jossa haluan olla mukana puolustamassa vanhusten asemaa.

TUNNUSTAN, että juuri tällä hetkellä jännittää, millaisen vastaanoton uusi romaani Yöperhonen saa. Romaani kertoo tarinan ystävyydestä ja rakkaudesta sekä sukupolvien mittaisesta kohtalosta. Kirjassa liikutaan niin Lapissa kuin Venäjällä niin 1930-luvulla kuin 2015-luvulla. Romaanin jälkeen ja ennen ilmestymispäivää on aina sellainen olo, että on nakattu kielekkeeltä ja on tipahtamassa veteen. Ei voi tietää, onko alla syvyyttä vai osuuko pää rantakiveen.

TUNNUSTAN, että eniten elämässä nautin levosta, heräämisestä rakkaan viereltä, pitkistä illallisista ystäväseurassa, bluesista ja punkista, matkustelusta. Tykkään myös meren tuijottelusta ja metsässä kulkemisesta. Shakkia olen pelannut pienestä asti, mutta en ole hyvä siinä vieläkään. Se on kaikkien rooli- ja fantasiapelien äiti, hieno peli, jossa kiehtoo vallan illuusio.

ENNUSTAN, että jonakin päivänä kirjoitan näytelmän Yöperhosesta. Toivottavasti talvehdin rakkaani kanssa Karibialla. Ehkä joskus ostan talon Italiasta. Minua on kerran kosittu Roomassa ja olen ollut kirjoittamassa Italiassa. Maassa kiehtoo sen hauska ja iloinen kulttuuri, intohimoinen rakkaus ruokaan ja kaikkeen kauneuteen. Kuumuus, kuten rantalomatkaan eivät minua houkuttele ja tykkään olla Jäämerelläkin, mutta lumeton pimeä talvi Helsingissä on minulle tosi raskas. Mieluummin olisin Lapissa.