Laila Hirvisaari oli Karjalan valloittavin kertoja – Viimeinen käsikirjoitus jäi kesken
Oliko painosten kuningatar Laila Hirvisaari oikeasti kirja-arvostelijoiden inhokki? Arkistoista löytyy viihdetoimittajien ilkeilyjä – mutta kirjallisuusväki alkoi arvostaa häntä jo 80-luvulla.
Laila Hirvisaari (1938–2021) oli välitön, lämmin persoona, joka valloitti äkkiä kuulijansa. Tämän huomaa, kun lukee kirjailijasta 1970-luvulla tehtyjä lehtijuttuja.
Asenteissa näkyy toki ajan henki. Silloisen Laila Hietamiehen uran alusta kerrotaan, miten lappeenrantalainen ”pikkurouva” kuuntelee puolisalaa miesten kertomuksia, ja kokoaa näistä kirjansa. Hyväntahtoisesti lokeroidaan nainen tallentajaksi, ei luojaksi.
Kuten Helsingin Sanomat 24. heinäkuuta 1972 seurapiiripalstallaan kuvailee:
Silloin kuin toinen puolisoista, vaikkapa television Heikki Hietamies menestyy, on myös vaimon Laila Hietamiehen pantava töpinäksi.
”Huomasin, että vanhat hyvän ajan ratsumestarit olivat pakahtua juttuihinsa”, kertoo rouva Hietamies joka yhä asustaa Lappeenrannassa, rakuunoiden entisessä kaupungissa. Laila Hietamies pani kuulemansa sieltä korvan taa paperille, ja Lehmusten kaupunki ilmestyy syyskuussa kaikkien hevosmiesten ja muidenkin iloksi.
On harvinaista, että joku saa nimensä valtakunnan suurimpaan sanomalehteen jo ennen esikoiskirjansa ilmestymistä.
Se selittyy julkkispuolisolla: Heikki Hietamies oli tuolloin Mainostelevision viihdeohjelmien pomo.
Rakastettava Laila Hirvisaari
Mutta toisin kuin aikalaiset ehkä muistavat, kulttuurimediakin näki, miten rakastettava persoona Laila Hirvisaari oli.
Eikä hänen kirjojakaan alkuaikojen arvosteluissa kovin usein perusteetta teilattu.
Ehkä rumin törkeily löytyy huhtikuulta 1974, kun viihdetoimittaja Mattiesko Hytönen lyttäsi Käden kosketus -kirjan Hesarissa:
Limbokakun valmistamisessa on kaiken aikaa oltava erittäin huolellinen, eikä missään vaiheessa saa olla persoonallinen saati rempseä…. Sillä vain siten syntyy todella ikävä, neutraali ja tyhjänpäiväinen, ylikansallinen Lailan limbokakku.
Muuten kirjat sivuutettiin aika lyhyesti, korkeintaan hurjat painosmäärät ja tulot mainiten. Tästä syntyy helposti ylenkatseen tunne, ja siitä Laila Hirvisaari kertoi kärsineensä enemmän kuin solvauksista.
Myöhemmin hän tunnusti:
”1979 vakavasti harkitsin, että en enää jaksa kirjoittaa.”
Onneksi hän jaksoi. Vuonna 1986 Pilvissä taivaanlaiva sai Hesarissakin silkkaa ylistystä:
Uudessa kerrontatavassa on merkillistä viehätystä. Parhaimmillaan hänen impressionsa yltävät todella runolliseen tehoon ja siirtymät näkökulmasta toiseen sujuvat takeltelematta.
1990-luvulla kunnioitusta alkoikin sitten tulla Karjalan ja Venäjän historiaan perehtyneistä kirjasarjoista sylin täydeltä. Neljän miljoonan painetun kirjan raja ylittyi 2008.
Viimeinen käsikirjoitus jäi Laila Hirvisaarelta kesken: valmiina on viitisensataa sivua.